tiistai 23. elokuuta 2011

Animeseminaari: Random

Öö... hei.

Animeseminaari 2011 on historiaa. En edes muista monesko seminaari, jossa olen vieraillut, tämä oli, mutta se oli monella tapaa aivan omaa luokkaansa. Seminaari oli aivan jotain uutta. Kaikki seminaarit ovat aina erottuneet toisistaan, mutta tämän kertainen tuntui aivan eri tapahtumalta. Jopa tapahtuman odotus oli aivan uusissa sfääreissä. Koska seminaarin ohjelmisto oli hyvinkin cosplay-painotteista musiikkiteemasta huolimatta, oli se jotenkin hyvin vetävä ja tiesin, että tällä kertaa nekin ihmiset, jotka yleensä ovat jääneet ruikuttamaan rannalle, olivat paikan päällä (mm. Kide ja Tiistai). Kokonaisuudessaan koko viikonloppu oli kuitenkin hyvin random ja yllättävä.

Jostain syystä olin hyvin innoissani viimeiset päivät ennen seminaaria, vaikka kävikin niin, että Mariya meni täysin puihin. Pelkästään se, että aloitin Mariyan ompelemisen melko myöhään, ei ajanut sitä ojaan, vaan monet tekijät yhdistyneenä tuhosivat suunnitelmani kuin salaliitto konsanaan. Vaikka Mariyan kauluspaidan kaavoituksen sössiminen teki kipeää, ei se ollut kovin harmittavaa. Paidasta tuli nätti, mutta Mariyalle sen pääntie on aivan liian iso. Uusiksi siis koko roska. En kuitenkaan edes kerennyt aloittaa uuden paidan tekoa, kun sainkin päälleni kammottavan taudin, jonka ansiosta pystyasento oli todellinen urheilusuoritus. En vieläkään ole aivan täysin tervehtynyt, mutta parempaan päin menossa. Mariya siis joutui pitoon hetkeksi ja minä nakkasin niskaani vanhempia pukuja. Ja tein sen ihan mielelläni.

Lauantaina Zidane pääsi uusiokäyttöön. Alkuperäinen suunnitelmani, laittaa Sesshoumaru, kariutui parista syystä. Ensimmäisenä syynä olivat säät. Koska Sössömaru on hyvin hyvin hyvin HYVIN kuuma puku ja viikonlopuksi oli luvattu kohtuu lämmintä ilmaa, enkä aikonut tappaa itseäni lämpöhalvauksella (kyllä olen käyttänyt pukua 30 asteen helteellä ja olin tehdä kuolemaa). Toinen syy on maailman hirveimmät kengänpäälliset, jotka kuuluvat juurikin Sössömarulle. En tahtonut käyttää niitä, mutta uudet kengät, joita suunnittelin käyttäväni, ovat samat kuin Zidanella ja niihin sattumoisin on liimattu valkoista craftia. Sitäpaitsi nyt Zidanestakin on jokunen kuva olemassa, eikä minun tarvitse ulkoiluttaa sitä enää tänäkesänä ehkä ollenkaan.

Zidane retkottaa, kun puku repsotaa.

Suurin apinamies!

Hieman epäilytti kiivetä kaupungintalon takapihan koristeomenapuuhun, mutta kukaan ei tullut valittamaan. Olin myös hyvin huolissani Zidanen jo todella runneltujen kenkien puolesta. Sairastumisestani johtuen en jaksanut kovin paljoa Zidanea korjailla, vaikka se olikin ottanut hurjasti iskua Desuconissa. Jotain hyvin pientä korjailin, mutta joistain asioista en jaksanut välittää ollenkaan, joten puku sai olla aika villinä ja vapaana seminaarissa. Sununtaiksi laitoin päälleni jo kauan kaapissa lojuneen Nice'n. Yritin jopa maalata niitä Nice'n palovammoja, mutta lopputulos näytti lähinnä siltä, että olisin saanut pahasti köniin tai olisin ollut vain likainen. Olin kuitenkin yllättynyt, kun joku sentään tunnisti hahmon <3 Kuvia ei valitettavasti ole Nice'sta vielä saatavilla, mutta niitä on kuitenkin otettu.

Kuitenkin itse seminaari oli hyvinkin hämmentävän mielenkiintoinen. Porukkaa oli varmasti enemmän kuin aikaisempina vuosina ja suurin kiitos luultavasti menee seminaarin ihka ensimmäiselle cosplay-kisalle ja lattiamajoitukselle. Lauantaina, kun kisa järjestettiin, oli kaunis Kulttuurikeskus Valve (ent. Nuku) täpöten täynnä ja minä yritin kamppailla puolia väestä hännälläni, koska oli niin ahdasta. Sunnuntaina oli kuitenkin paljon hiljaisempaa.

Ohjelmasta kävin itse katsomassa Rullarinkelin vetämän paneelin: Cosplay-harrastuksena - lapsellista eskapismia vai vaativaa nikkarointia ja esiintymistä, tanssiesitykset, Geneerisen cosplay-luennon ja piipahdimme lauantai-illan Anime-pippaloissa sekä tietenkin päättäjäiset. Perinteiseen tapaan ohjelmaa ei ollut mielin määrin rohmuttu, mutta niin sanottujen tunnettujen puhujien vähyys yllätti. Oliko se sitten hyvä vai huono asia siitä olkoon kukin mitä mieltä tahansa, mutta minua ei haitannut.

Cosplay-paneeli oli mielenkiintoinen, mutta ohjelman sijoitus kahvila Mintun puolelle toi mukaan paljon häiriötekijöitä lähinnä ylimääräisen mekkalan muodossa. Paneelin aihe oli hyvinkin mehukas, mutta mielestäni siitä olisi voinut repiä vielä enmmän irti. Jämäkämmät kysymykset panelisteille ja hieman vähempi samojen asioiden toisto olisi ryhdistänyt ohjelmaa. Oli kuitenkin mahtavaa, kun mukaan oli otettu myös cosplay'ta harrastavan tytön äiti, joka toi aivan uudenlaista näkökulmaa asiaan. 

Tanssiesitykset hurmasivat minut kyllä todella. Tykkään katsella tanssia ja saankin aina hirveät ihasteluhehkut, kun huomaan, että ihmiset lavalla oikeasti ovat nähneet vaivaa asian eteen ja pitävät siitä. Oma tanssihistoriani on hyvin kaukainen, mutta silti aina hyvien tanssiesitysten näkeminen saa aikaan omanlaisen kaipuunsa. Yritinkin hurrata niin paljon kuin käheällä äänelläni oli mahdolista.

Sunnuntainen Kangaskasan geneerinen cosplay-luento, ei ehkä ollut suunnattu minulle ja tovereilleni, mutta silti istuimme kiltisti yleisössä ja viittailimme aina välillä Kasan "Kuinka moni...?"-kysymyksiin. Luento oli hyvin tiivistetty, mutta huomasi selkeästi sekä rehellisesti puheista että ajankäytöstä, että mikä onkaan se Kasan lempiaihe. Joku mainitsi, että luennolla olisi voinut käsitellä enemmän ompelemista, mutta omasta mielestäni sitä sivuttiin hyvällä tävalla vähän kuten kaikkea muutakin. Ompeluluoennot ovat sitten oma juttunsa.

Cosplay-kisaa en voinut käydä katsomassa, koska tavallaan jouduin siihen mukaan. Sillä samalla hetekkä, kun sain tavarani narikkaan lauantaiaamuna, minua pyydettiin osallistumaan kisaan. Koska ilmoittautuneita oli todella vähän, ajattelin menneä mukaan vain täytteeksi. Aluksi kilpailijoita taisi olla kuusi, mutta päivän mittaan meitä olikin sitten 11. Hieman hirvitti käydä arvioitavana, kun Zidane oli niin pahoilla lommoilla, mutta en stressannut, koska olin mukava vain ohjelma-ajan lisäämiseksi. Suunnittelin päässäni pienen esityksen poikasenkin, johon olisi kuulunut huutelua ja naisten iskemistä, mutta köhäinen kurkkuni päätti tehdä minulle oharit, ja ääneni petti täysin ennen lavalle pääsyä. Se harmitti minua kovin, koska Valve-lava on kuitenkin minulle hyvin tuttu paikka esiintyä ja tiedän, että terveenä äänenkäytölliset ominaisuuteni olisivat riittäneet aivan hyvin. No, tämä oli minun ensimmäinen lavanläpikävelykisani.

Olihan sen sitten todella kummallista, että sieltä tuli ensimmäisen sijan pysti muine herkkuineen. Olen hämmentynyt.

Kaunis Fuu ja pokaali

Olen ottanut pahaksi tavakseni ilmoittaa itseni kilpailuihin nimellä Fuu, joka sattuu olemaan myös Kiden marsun nimi (minä nimesin ja se on lyhenne Fuwafuwa shite iru'sta [= pörröinen]). Annetaan siis creditsit myös pienelle Fuulle. Ja onnea muille voittajille!

Fukka kiittää ja kumartaa kaikille randomeille asioille.

PS: Yritän, siis puhtaasti yritän, saada Mariyan valmiiksi Traconiin. Ruruka on siis mennyt jäihin. Ensiviikonloppu menee kuitenkin Seinäjoella teatterin parissa, joten saa nähdä miten aikaa jää.

sunnuntai 14. elokuuta 2011

I (heart) Cosplay - Vastaus kysymykseen

Moi!

Kuluneen vuoden sisällä ja sitäkin ennen olen kuullut erään kysymyksen niin monta kertaa, että sitä on oikeasti pitänyt pohtia. Kuinkahan monta blogitekstiä olen lukenut siitä kuinka cosplay on perseestä ja kuinka se vie aikaa, rahaa, sosiaaliset suhteet ja terveyden? En enää edes itse tiedä. Olen toki itsekkin pienen ironisen parodian cosplay-elämästä kirjoittanut, mutta oikeasti minusta tämä ei ole niin persestä kuin kaikkia tuntuvat tuovan esiin. Miksi aina pitää kirjoittaa ja puhua niistä huonoista puolista? Cosplay ilman tuskaa on teeskentelyä - olen täysin samaa mieltä, mutta sen ei tarvitse olla pelkkää tuskaa. Kun kokee tuskaa nähneensä  vaivaa voi huomata sen, että on antanut kaikkensa puvun eteen ja voi olla vieläkin tyytyväisempi lopputulokseen.

Jokasisella on varmasti ne omat porkkanansa cosplayssa ja niin on minullakin. Aijonkin vastata omalta osaltani kysymykseen: Miksi minä tätä teen, vaikka se on välillä niin perseestä? Olen pohtinut asiaa oikesti kunnolla, mutta oikea valaistumiseni tuli, kun eräänä aamuna kävelin peilin ohi ja kaipasin jotain. Aloitetaan silti alusta.

Kun lopulta löytää hahmon, joka miellyttää niin paljon ulkomuodoltaan ja luonteeltaan, että haluaa tätä pukuilla, nousee pään sisällä valtava innostusmyrsky, joka ei jätä rauhaan. Koko sarjan tai pelin läpi täytyy yrittää tuijottaa niitä pieniä yksityiskohtia, joita puvussa on. Juonesta saattaa mennä jotain hieman ohi, kun mietii miten nuo, tämän  ja tuon pystyisi oikeasti tekemään. Ja vaikka puku ei olisikaan sellainen, jonka sen hetkisillä taidoillaan pystyisi toteuttamaan, se työntää eteempäin ja innostaa kehittymään, koska tulevaisuudessa tuon puvun voisikin osata tehdä.

Tämä nainen teki sen minulle!

Vaikka minulle puvun aloittaminen on aina hiemaan nihkeää, yleensä aloitettuani en malta lopettaa ennen, kun olen saanut jotain valmiiksi. Juurikin se, kun puvun ensimmäinen kokonainen osa on valmiina, on yksi cosplayn tekemisen huippuhetkistä. Innostus, tehdä koko puku loppuun, kasvaa ja muiden osien tekemisen aloittaminen ei enää olekkaan niin vaikeaa. Koin tämän juuri eilen Mariyan kanssa (minäkö taas myöhään liikkeellä?). Ensi oli hirveän vaivanloista saada itsensä ylipäätään kangaskauppaan (myönneettäköön, että olin kipeä), mutta takaisin kotiin päästyäni ompelin Mariyan hameen yhdeltä istumalta.

Yleensä jossain vaiheessa puvun tekoprosessin aikana alan epäillä itseäni hahmovalinnasta. Vaikka vedän Zidanen housut jalkaan en näytä yhtään Zidanelta, vaikka minulla olisi häntä. Kuitenkin, kun puku valmistuu osa osalta ja niitä voi sovitaa yhdessä, alkaa kokonaisuus muodostua ja usko omaan itseensä palata. Sanin kohdalla tämä jatkui kohtuu pitkälle. Olen kovin vaalea Saniin vettattuna ja vaikka sainkin peruukin leikattua ja sovitin sitä, en siltikään voinut kuvitella itseäni Sanina, mutta heti, kun laitoin myös Sanin pannan päähäni ja maalasin punaiset kasvokuviot, tunsin onnistuvani jossain sittenkin.

Se hetki, kun puku on kokonaan lopullisesti valmis ja tietää, että seuraavalla kerralla sen voi pukea päälle kokonaan kaikkine osineen, on kultaa. Itse yleensä en kokeile pukua tässä vaiheessa ollenkaan, vaan jätän sen coniaamuksi, koska se saa aikaan pienen jännityksen, joka pääsee sitten coniaamuna myös purkautumaan.

Jostain kumman syystä puvun pakkaaminen on minulle suuri nautinto (kuten myös kirja- ja DVD-hylyn järjestely). Palapeli, jossa kaikki osat ovat eri kokoisia ja muotisia, mutta kaikki pitäisi saada sopivasti samaan tilaan.
Muuttaessani sain tästäkin niin paljon iloa irti.

Coniaamuna en yleensä kerkeä tuijottamaan itseäni peilistä koko cossissa, koska niin usein on kiire ja minä olen se hituri, mutta ajatus siitä, että puku on päällä ja sitä saa käyttää taas päivän verran, tuo minulle kovin suurta mielihyvää.

Huoriahan me ollaan kaikki, niin myös minäkin. Minusta on hyvin hauskaa kulkea matka majoituksesta conipaikalle puvussa, joka aiheuttaa päiden kääntymistä ja joskus jopa huuteluita. Minä pidän ihmisten hämmentämisestä ja siitä, että saan ihmiset kiinnostumaan jostain heille vieraasta asiasta. Tämä ei päde pelkästään cosplay'ssa. Yleensä uteliaimmat ihmiset ovat juurikin niitä kaikista avarakatseisimpia. Olen saanut käydä niin monta mukavaa keskustelu cosplay'sta vain siksi, että joku on kaupan kassajonossa ollut tarpeeksi utelias tullakseen kysymään minulta, mitä minulla on päälläni.

Tietenkin sydäntäni lämmittää aina se, kun joku tulee pyytämään kuvaa. Minä tulkitsen sen niin, että edes jonkun mielestä olen onnistunut jossain. En ehkä kaikissa pienissä yksityiskohdissa, mutta jossain sentään (tai sitten olen saanut aikaan hyvät naurut. on sekin saavutus) Saatan olla hyvin epävarma omista puvistani, mutta satapäinen kuvaajien lauma nostaa luottamustani omiin taitoihini ja kykyihini. Lisäksi kuvatessa pääsen esiintymään, vaikka vain pieneksi hetkeksi. Silti saan olla hetken roolissa.

Kaikista parasta cosplay'ssa on ehkä se, kun conipäivän aikana lähestulkoon unohtaa, että on liikkeellä jokin puku päällä. Jossain vaiheessa sitä kuitenkin tulee sellainen tilanne, että kävelee peilin ohi tai luo ja hätkähtää, kun sieltä ei katsokkaan se oma naama, vaan jonkun aivan muun. Siinä vaiheessa olen pystynyt hämäämään jopa itseäni ja voin miettiä sitä, että minä olen saanut sen aikaan.

On myös tuhansia muita syitä, miksi minä rakasta cosplay'ta niin paljon ja muilla on varmasti lisää. Halusin kuitenkin nämä itselleni ehkä päällimmäiset asiat tuoda esiin. Toiset ovat mitättömämpiä kuin toiset, mutta kaikki nämä yhdessä tekevät cosplay'sta sen kaiken tuskan ja raatamisen arvoista.

Fuu kiittää ja toivoo, ettei se cosplay olisi muillekkaan pelkkää tuskaa.

PS: Saa nähdä olenko liian laiska saamaan Mariyaa Animeseminaariin valmiiksi, mutta jos en sinne niin Traconiin, mutta sitten Ruruka joutuu jäihin...