sunnuntai 12. joulukuuta 2010

Hei kaverit, misä te ootte?

Hellurei!

Viime aikoina olen yrittänyt pitää ajatukseni pois cosplayn esiintymispuolesta ihan vain siksi, että en tänne siitä vähään aikaan kirjoittaisi ("Eikö tuo paska mistään muusta osaa sönköttää?"). Olen toki pohtinut omia pukujani ja niiden tekemistä, ja ajatukseni onkin ollut kirjoittaa pientä sepostusta niistä ja mitä niille kuuluu. Vaihtelua tämänkin blogin sisältöön. Tänään oli tarkoitus se teksti kirjoittaa, mutta sunnuntaipäivän blogiselailu aiheutti tökkäyksen ajatus prosessissa. Minulla heräsi kysymyksiä, joita oikesti tekisi mieli pohtia ihan ääneen, joten ette saa taukoa esiintymis-jauhannastani. Pyydän anteeksi.

Välillä omien ajatusten kanssa tuntee itsensä hyvin yksinäiseksi. Hyvin usein suomalaisessa cosplay-skenessä kohtaan toisten mielipiteitä, jotka poikkeavat kohtuullisen vahvasti omastani kuten varmasti myös moni muu. Kuitenkin se tunne, että lähes kaikki ns. näkyvistä mielipiteistä poikkeaa omastani, hämmentää minua suuresti. Vaikuttaa siltä, että cosplay kilpailutasolla on ihmisille enemmänkin pukujuhla, kun minä taas juurrun jo koko sanaan hyvin vahvasti; costume & play. Syleilen koko sanayhdistelmää autuaasti, kun moni muu tuntuu ottavan sen vastaan muodossa costume plyäh.

Miksi näin? Minulle esiintyminen on tärkeää monessa muodossa ja ei ole ihme, että minä katselen cosplay-maailmaa hyvin esiintymispainotteisesti. Silti ihmettelen, miksi niin moni pukuilija tuntuu piileksivän "Puku on kuitenkin se pääasia" -lauseen takana. Minulle sekä puku, että esiintyminen ovat tasavertaisia. Onko se tämä suomalaisuus, joka syö tästä skenestä ajatusta myös esiintymiseen panostamisesta? Kun perussuomalaisesta otetaan valokuva yllättäen, on ensireaktio peittää linssi kädellä tai kääntää naama piiloon, kun jotain muuta kansallisuutta edestavat läimäyttäisivät naamalleen suuren hymyn. Suomalainen yrittää paeta huomiota keinolla millä hyvänsä. Vieköön puku huomion itse pukuilijasta.

Minä miellän cosplay'n moniosaamislajiksi, enkä pelkästään ompleukilpailuksi. Eihän hyvää sarjakuvaakaan luoda pelkästään kauniilla kuvilla, vaan pitää mukana olla myös juoni. Cosplay'hin kuuluu ompelemisen lisäksi myös muita osaamisen alueta ja eri materiaalien käsittelyä. Peruukit, muovailumassat, maalit, liimat ja lista jatkuu. Miksi tähän listaan ei voisi rehellisesti lisätä esiintymistä? Esiintyminen on hyvinpitkälti sivuutettu tähän asti, mutta toivon Gaalan ja WCS'n arviointien lyövän pukuilijoita halolla päähän ja muuttavan heidät cosplayjaajiksi.

Palaan aiheeseen jota olen jo vatvonut aikaisemmin. Minua hieman kismittää se, että edes tuomarit eivät näe esiintymistä ja pukua saman arvoisia, vaikka arvioinnissa ne ovat pisteiltään saman arvoiset. Joku aika sitten olin lyödä päätäni seinään, kun kohtasin foorumikommentin, jossa tuomarina toimiva henkilö oli kirjoittanut lauseen: "Kukatahansa näkee heti onko esitys hyvä vai ei." Jos tämä pitäisi paikkansa, meillä olisi hyvällä todennäköisyydellä tällä hetkellä yaoi-show edustamassa Suomea WCS'ssa, koska jonkun mielestä se on hyvää. Ihmisillä on omat mieltymyksensä, ilman mitään taustatietoa päätökset pohjautuvat luultavasti omiin mieltymyksiin. Varmasti jokainen cosplay-harrastaja on joskus näyttänyt kuvan puvustaan jollekkin, joka ei tiedä tästä harrastuksestä mitään. Minä olen ja hyvin usein reaktio on: "Oi miten hieno!" Kuitenkin koko ajan tiedän, mikä puvussa mättää ja miksi se nimen omaan ei ole hieno. Aivan sama pätee esiintymisen arviointiin; jos ei tunne esiintymisen saloja on niitä vaikea lähteä rehellisesti arvioimaan. Voisin verrata tätä myös siihen, jos pukuja arvioitaisiin ilman lähdekuvia ja ilman, että kukaan tuomareista olisi koskaan nähnyt kyseistä hahmoa ennen.

Minunhan on tästä asiasta hyvä puhua, koska enhän minä tiedä cosplay-kisoista mitään, koska olen kisannut vain kerran. Siihenkin syy on hyvin yksinkertainen; en halua esiintyä paskalla puvulla enkä paskalla esityksellä. Toistaiseksi ajattelen, että oma vahvuuteni on esiintymisessä. Taitoni pukujen teossa saakoon karttua, ennen seuraavaa kisaa, koska minulle cosplay on sekä pukuja että esiintymistä. Yhtä vahvasti kumpaakin.

Nyt esitän kysymyksen, johon toden totta tahtoisin saada rehellisen vastauksen; Jakaako kukaan kanssani tätä ajatusta cosplay'ta costume play'na vai olenko yksin tässä costume plyäh -maailmassa? Kiitän.

PS: Tekee jo mieli itselläni pitää lomaa tästä esiintymishullunmyllystä. Ei tätä enää hetkeen kiitos.

tiistai 16. marraskuuta 2010

Kipulääkkeitä, kiitos!

Terve!

Tämän hetken cosplay-elämä näyttää aika hiljaiselta. Motivaatio keskeneräisiä pukuja kohtaan on jossain sängyn alla. Tällä hetkellä odottelen kovin koulutöiden etenemistä sellaiseen vaiheeseen, että voisin hylödyntää niitä tämän harrastuksen ylläpitämisessä (eli uuden puvun väsäämisessä). Kuitenkin jo kauan sitten päähäni putkahti ajatus, joka on siitä lähtien velloutunut pääni sisäisessä aallokossa. Kyse on epämukavuudesta; kuinka tämä harrastus pystyy olemaan niin epämukava ja epäterveellinen, ja me silti rakastamme sitä? Tätä on pohdittu monissa eri paikoissa ympäri internetin, mutta ajattelinpa nyt itsekkin hieman koota ajatuksiani.



Joskus tuottaa tuskaa löytää tai keksiä hahmo, jota haluaisi leikkiä juuri tässä conissa tai tapahtumassa. Hahmon tulee olla täydellinen juuri tätä tapahtumaa varten. Kun lopulta on keksinyt hahmon, alkaa suunnittelu vaihe. Yleensä tämä Hoks! -hetki tapahtuu iltaisin juuri ennen nukkumaan menoa, jolloin ajatukset vyöryvät suurena aaltona ja eivät oikein anna mielenrauhaa. Univaje, joka kostautuu seuraavana päivänä koulussa tai töissä. Ajatukset harhailevat ja kappasa! Cosplay-ajatukset tupsahtavat päähän. Käsiä ja nenää alkaa jo syyhyttää, kun tahtoisi niin kovin päästä kunnolla suunnittelemaan. Lopulta koittaa se suloinen hetki, kun saa rauhassa aloittaa vakavan suunnittelun.

Suunnittelun jälkeen päästäänkin valmistus prosessiin. Ensimmäisenä pitää löytää kalenterista aikaa. Sitä yrittää tiivistää kaiken muun suhteellisen kompaktiksi paketiksi, että olisi mahdollisimman paljon aikaa keskittyä vain ja ainoastaan pukuun. Kaverit tulevat arvoasteikolla puvun jälkeen, ja näin sosiaaliset siteet kärsivät. Saa kuulla "Kun sua ei nää koskaan!" ja muuta mukavaa. Pian alkaakin jo con lähestyä ja stressiä pukkaa, kun vasta osa paidan kappaleista on huoliteltu eikä vieläkään ole löytynyt sitä oikean väristä housukangasta. Ei ole enää aikaa syödä, vaan täytyy keskittyä pukuun ja ompelukoneella painetaan yömyöhään. Enää ei nukuta.

Sitten tuleekin tapaturma. Auts, ratkojalla vetäistään sormeen, kun puretaan viimeöisiä saumoja. Veri valuu ja sormesta puuttuu palanen. Vähän painetaan paperilla ja lastari päälle. Ompelu jatkuu. Nuppineula pistää. Ja toinenkin. Kohta tuntuukin siltä, että neuloilla on salaliitto sinua ja pukua vastaan. Stressi kasvaa ja virheet lisääntyvät. Lisää ratkomista. Kaveri sattuu soittamaan juuri kriittisellä hetkellä, kun ommellaan piilovetoketjua. Puhelimeen huudetaan perkelettä ja rauhaa. Ihmissuhteita ei enää pian ole.

Lopulta puku valmistuu määräaikaan mennessä ja saa huokaista. Taistelu ei kuitenkaan ole vielä ohi. Aloitat pakkaamisen con-viikonloppua varten ja ensimmäisenä varmistat, että kaikki puvun osat mahtuvat matkalaukkuun. Oho, proppi on liian iso. Suunnitelma propin kuljetuksesta aiheuttaa jälleen stressiä. Isi ei anna autoa lainaan ja oma lasahtaa kuitenkin mäkeen puolimatkassa. On otettava juna. Lopullinen pakkausoperaatio alkaa ja täytyy tarkistaa, että jokainen puvun osa on laukussa. Eihän mitään ole mennyt hukkaan tai hajonnut? Onhan maali kuivaa? Hyvä, kaikki valmista. Sitten alkaakin tuo julmetun tylsä 600 kilometrin junamatka. Matkan aikana päässä ehtii käydä läpi kaikki kauhuskenaariot, jotka vain voi kuvitella. Useaan otteeseen tekee mieli ottaa laukku hyllyltä ja tarkistaa sen sisältö. Onnellisesti saavutaan määränpäähän ja majapaikkaan. Laukku tarkistetaan.

Vielä conia edeltävänä yönä on aikaa nähdä unia siitä, kuinka puku hajoaa osiin, puolet siitä on sittenkin unohtunut kotiin tai sen mysteerisestä katoamisesta sillä hetkellä, kun se on juuri puettu päälle ja ollaan astumassa ovesta ulos. Aamulla saakin sitten herätä kylmä hiki iholla ja lakanoihin sotkeutuneena.

Con-aamu tuoksuu stressiltä ja liimalta. Joku huutaa taas perkelettä, kun puku on sittenkin ottanut kolhuja laukussa, vaikka illalla kaikki oli kunnossa. Kun puku on lopulta saatu kuosiin, koittaa se hetki, jonka vähintään joka toinen suomalainen pukuilija joutuu kestämään; bindaus. Korsettia kiristetään, siteitä nyitään ja conikaverikin on jo kuin perseelle ammuttu karhu. Ja loppu päivä vietetään hengittämättä. Puku onkin viimein saatu päälle ja kaikki tuntuu olevan kunnossa. Liput on, bussiraha on, kaveri hymyilee taas, aamupala on syöty ja vessa... Puolet puvusta pois päältä, että pystyy käymään vielä vessassa ennen lähtöä. Melkein myöhästytään bussista, mutta juuri ja juuri ehditään hypätä kyytiin, kun pysäkille on juostu.

Con-paikalle pääseminen tuntuu erittäin autuaalta. Kaikki oli sittenkin kunnossa. Päivän edetessä bindit alkavat puristaa ja kiristää. Tulee kuuma ja epämukava olo. Vesipisteitä ei löydy tai ne ovat tyhjiä. Pitäisi keretä katsoa kaikki luennot ja syöminen unohtuu. Raskas puku painaa päällä ja selkää kolottaa. Istuminenkaan ei oikein onnistu, kun jokin hiertää kaiken aikaa. Ollaan äkäisiä ja kiukkuisia. Kädet alkavat hapuilla conikaverin kurkkua. Alkaa haluta jo kotiin.

Raskaan ja uuvuttavan con-päivän jälkeen raahaudutaan takaisin majapaikalle. Runneltuna, mutta onnellisia. Me rakastamme tätä.



Kjäh. Tämähän oli parodia. Toivottavasti tykkäsitte tästä sielun tuotannostani. Kiitän.

PS: Nyt, kun on lunta maassa, ajattelin nakittaa kavereitani avukseni pieneen kuvaussessioon, kun sisareni mun ei ole tavoitettavissa. Sesshoumarusta voisi yrittää saada jonkun hyvän talvikuvan.

tiistai 19. lokakuuta 2010

Ohi aiheen

Moi!

Tässä heittäydyn aivan hävyttömäksi ja käytän blogiani ihan rehelliseen mainontaan (kerta olen lj'n hylännyt ikuisiksi ajoiksi). Kuten otsikosta voi ehkä päätellä, emme seilaa aivan Cosplay'n vesillä, mutta minulle nämä kaksi aihetta ovat hyvin tiiviissä yhteistyössä. Ei varmaan ole yllätys, jos kerron, että kyseessä on teattei. Sitä ennen pieni, ihan cosplay-aiheinen mainos; Jos ette ole vielä tietoisia Cosplay.fi-projektista/hankkeesta/miksi ikinä sitä voi kutsuakaan, menkää ja lukekaa Voronan sielun tuotantoa asiasta ja seurailkaa tilannetta.

Nyt sitten häpeilemättä tietoväyliä hyväksikäyttämään. Viime keväänä väsäsimme Oulun Underground-teatterin kanssa Brändi-nimisen esityksen Oulun taidekoulun Teatteripicnic'iin. Toistaiseksi ainakin Brändi on Underground'n viimeinen tuotos. Brändiä esitimme uudestaan yleisön pyynnöstä viime kesäkuun Teatteriteltassa. Meidän esiintyjen tietämättä ohjaajamme oli ilmoittanut meidät myös ehdolle Tampereen MURROS-teatterifestivaaleille. Aikaisemmin syksyllä saimmekin sitten tiedon, että Brändi on valittu osaksi Murroksen ohjelmistoa. (Go see MURROS!) Meidät voi siis nähdä Tampereella, sununtaina 28.11. klo 10.30-11.00 ja 14.15-14.45 Tampereen yhteiskoulun lukion Ullakolla.

Brändi tulee jälleen taas uusintaesitykseen ennen Murrosta, mutta vain kerran. 13. marraskuuta on Oulun taidekoulun Taiteiden yössä mahdollisuus päästä näkemään ainutlaatuista nuorisoteatteria. Taiteiden yön aikataulu on vielä epäselvä, mutta luultavasti Brändi pyörähtää käyntiin joskus klo 23 aikoihin (sehän on Taiteiden YÖ)

Pieni kuvaus Brändistä: 12 tunnissa valmistunut, karvaine ja muovilta tuoksuva, parodia nykypäivän "brändäyskulttuurista". Tarina siitä, miten brändi syntyy, kasvaa ja mellakoi. Murroksen sivuilta voi löytää ihastuttavia kuvia Brändistä, kun rullailee ohjelmistosivua alas. Löytyypä sieltä hyvin hemaisevia kuvia minustakin. Kuvaajana Ville Pohjonen.

Suosittelen siis kaikille. Jopa näyttelijänä voin sanoa, että kyseessä on jotain hienoa. Brändiä on mahtava esittää eikä yksikään yleisö ole pystynyt istumaan kovin pitkään nauramatta.

PS: Pääsen sittenkin katsomaan WCS-karsintoja, mutta itse en luultavasti laita mitään sen erikoisempaa päälle. Sen verran kesken vielä tuo Zidane.

maanantai 4. lokakuuta 2010

On saanut aikaan

Moi!

Hetkellinen epätoivo oli jo minut vallata, kun ei mukamastensa tullut mieleen, mistä sitä kirjoittaisi. Kuitenkin pieni ääni pääni sisällä kehotti minua muistelemaan, mitä sitä tulikaan kirjoitettua ihan alussa. Voin iloisesti todeta, että tämä blogi on onnistunut ainakin joissain tehtävissään. Vaikka en edeleenkään tiedä, milloin tulen seuraavan kerran puvun päälleni vetämään, olen silti saanut pidettyä yllä motivaatiota ja iloa cosplay'n suhteen. Olen jopa saanut jotain aikaiseksi ja dokumentoinut lähes jokaisen tekovaiheen.

Ensimmäisenä to-do -listallani on jo pitkään ollut tuo, jo mainittu, FF DISSIDIA'n Zidane. Yhtenä syynä herran väsäämiseen on hänen ihastuttavat aseensta. Eräs tylsä launatai-iltapäivä onkin syynä siihen, miksi minulla tällä hetkellä on kaksi pahvi "tikaria".



Vaikka ne eivät ole paljoa tuosta edenneet, rakastan niitä suunnattomasti jo nyt. Ne vaativat vielä hieman massaa ennen, kun pääsen maalipintaa taiteilemaan. Alusta lähtien tarkoitukseni oli tehdä sellaiset propit, jotka pysyvät ehjinä, vaikka huitoisin niillä auton ikkunasta, kun mennään nopeudella 80km/h.

Sitten palasinkin kankaan kimppuun... Jos haluatte ikinä nähdä maailman rumimmat kengänpäälliset, kilauttakaa. Olen elämäni aikana tehnyt vain kahdet kengänpäälliset, ennen näitä uusimpia, ja molemmat parit ovat olleet jotain totaalisen järkyttävää. Ohjeita on kovalevy täynnä, mutta näyttää siltä, että minä vain en osaa. Siksikin juuri olen kohtuullisen tyytyväinen siihen, mitä sain tällä kertaa aikaan.



Antakaa anteeksi peili... Tässä on siis vain pohja, jonka päälle tulen rakentamaan softiksesta kunnon KENGÄT, jahka saan tilattua Hobby-Point'sta tarpeeksi isoja levyjä softista. Tästä kaupungista, kun ei löydy kuin tuota perus A4-kokoa, joka on aivan liian pieni. Kaavoitusta ja kokeiluja on jo tehty.



Tämän cosplayn takia olen myös hyvin ristiriitaisessa tilanteessa. Tilasin nimittäin peruukin tätä varten, mutta nyt olen niin ihastunut siihen, että en ehkä raski sitä leikata. Hyvälaatuiseksi peruukiksi se ei ollut mitenkään kallis, joten vaihtoehto olisi, että tilaan toisen samanlaisen...



Kyllä, olen surkea ottamaan kuvia. Eikö tämä merkintä todista sen jo aika hyvin?

Siinä taitaakin olla kaikki, mitä voin Zidane'sta tässä vaiheessa kertoa. Toinen keskeneräinen puku on olemassa, mutta motivaatio sitä kohtaan on jossain... kaukana. Se on ollut samassa tilassa jo lähes puolivuotta.



Ennen hyvästejä voisin murmuttaa siitä, kuinka kovin tahtoisin lähteä katsomaan World Cosplay Summit'n Suomen karsintoja, mutta en ole varma pääsenkö. Olisi ihanaa päästä taas näkemään, mitä suomalaiset pukuilijat haluavat(kehtaavat) maailmalle viedä. Kaksi vuotta sitten olin karsintoja katsomassa, ja vaikka ne eivät mitään elämää mullistavaa olleet, harmitti viime vuonna, kun en päässyt katsomaan. Koska asun hevon jeerassa ja matkustaminen on kallista, piti valita TsukiConin ja WCS'n väliltä. TsukiConissa en ennen ollut käynyt, joten sinne mentiin. Nyt jälkeen päin harmittaa, koska varmasti kaikki, jotka TsukiConissa olivat viime vuonna, tietävät millainen floppi se oli. Toisaalta, Zidane voisi käydä ehkä jo tänä syksynä näyttäytymässä...

Nyt sanon kiitos ja lukemisiin.

lauantai 11. syyskuuta 2010

Asenteita ja motivaattoreita

Moi! Tässä viime aikoina olen ollut epämääräisessä kinassa oman pääni ja ajatusmaailmani kanssa. Olen oikeasti pohtinut sitä, miten omat asenteeni viihdeteollisuuden (lähinnä japanilaisen) eri muotoihin on muuttunut siitä, mitä se oli joskus. Sanotaanko, että suurin muutos on tapahtunut viimeisen puolentoista vuoden sisällä. Tällä asenne muutoksella on vahva yhteys cosplay-harrastukseeni ja aijonkin nyt tutkailla asiaa ns. ääneen. Hyvin usein kiinnostukseni uusiin anime-sarjoihin on herännyt niiden visuaalisen ilmeen perusteella. Sama tietenkin pätee mangaan. En välttämättä edes lue sarjan kuvausta tai kirjan takakantta (vihaan juonipaljastuksia yli kaiken), jos sen ulkokuori minua miellyttää yksinään. Hyvänä esimerkkinä voisin käyttää Air Gear'a. Olin aivan myyty sillä hetkellä, kun Anime News Network joskus mainosti Air Gear'ä ulkoasullaan. Ikkunan vasemmassalaidassa komeileva Ikki oli jotain aivan ihmeellistä. Yksinkertaisuudessaan kuva onnistui viestittämään minulle, että tässä on jotain ainutlaatuista. Huumori, vauhdikkuus ja Ikkin luonne paistoivat kuvasta läpi täydellä teholla. Silmäni eivät valehdelleet, ja tuo sarja onkin edelleen yksi suosikeistani. Tämä seikka ei ole täysin haudattuna menneisyyteen, vaikka muutosta on tapahtunut. Voisin sanoa, että on tapahtunut kehitystä eri suuntiin, sillä nykyään katselen sarjoja kolmelta eri kantilta. On sarjoja, jotka vievät mukanaan juonen ansiosta, sarjoja, joita katselen lähestulkoon vain hahmojen ja heidän vaatteidensa vuoksi, ja näiden kahden välimuotoja. Kaikki ovat jossain yhteydessä tietenkin cosplay'n, mutta nekin ominaisuudet ovat aika erillaiset. Ensimmäiseen kategoriaan, "juoni", menee esimerkiksi Baccano!, jonka katsoin tuossa kesällä. Satuin näkemään jonkun livejournal'ssa Baccano-avatarin ja lähdin selvittämään, mikäs ihanuus se tämä on. Katsoin ensimmäisen jakson ja olin ihan täpinöissäni sarjasta jo siinä vaiheessa. Niille, jotka eivät sarjaa tunne voin mainita, että ensimmäinen jakso eroaa muusta sarjasta kohtuullisen paljon herättäen silti suurta mielenkiintoa. No, tuo sarja vei sieluni (joka kuitenkin loppu pelissä kuuluuu Tiistaille). Baccano'a katsellessa en kovin ajatellut sen cosplay-mahdollisuuksia, vaikka moni hahmo oli mieleeni. Hahmojen vaatetus on kuitenkin aika tylsä ja tunnistettavuus aika pienessä prosentissa. Myöhemmin sain fiksaation Baccano-ryhmästä, joka leijuu tällä hetkellä hyvin korkealla haaveideni pilvikomppaniassa. Nyt sitten eräs nainen, Nice Holystone, minua kutkuttelisi jo pelkkänä hahmona. Toisen kategorian edustajat eivät yleensä kovin kauna minun päässäni elä, ja siksi unohtuvat jonnekkin nurkkaan aika äkkiä. Mielestäni se on ihan hyvä, koska tunnen sen epäreiluna itseäni kohtaan, jos pakotan itseni katsomaan sarjaa, josta en oikesti pidä, mutta jossa on mahtavia pukuja. Tämä on ollut "suuri" dilemmani. Tähän asti ainakin olen kieltäytynyt edes harkitsevani jonkun hahmon cossaamista, jos en ole tuntenut teosta tai hahmoa tarpeeksi hyvin. Nyt olen katsellut yhtä sarjaa, josta en edes 7 jakson jälkeen ole varma pidänkö sarjasta vai en. Se sattuu olemaan Tales of the Abyss. Anime-lehti ja jokunen muukin taho sai minut kesällä ottamaan itseäni niskasta kiinni ja viimeinkin hankkimaan käsiini tämän sarjan. Se on kovin viehättävä silmälle (ei kylläkään mitään kovin ihmeellistä), mutta tähän asti ainoa edes jossain määrin puoleensa vetävä hahmo on ollut Sync. Muut hahot ovat jääneet hieman latteiksi ja kaipaamaan syvyyttä, kun Sync on mysteerisyydellään ja hiemen "pikkunilkkimäisellä" olemuksellaan lämmittänyt minua. Hän ja hieman horjuvalla alustalla keikkuva sarjan juoni ovat ne ainoat asiat, joiden takia aijon jatkaa sarjan katsomista. Hypätkäämme sitten pelien maailmaan, kun puhutaan sarjoista tai no... asioista, jotka vetoavat minuun sekä juonen että hahmosuunnittelun puolseta. Nämä kohteet ovat cosplay-potentiaalisuudeltaan hyvinkin roimat. Eli siis. Persona 4 käveli minua vastaan eräs kevätpäivä Oulun Pelimiehessä aivan sattumalta. Olin tutkailemassa ale-tuotteita ja myyjät olivat onnistuneesti sijoittaneet Persona 4'n aivan ale-pelien viereen. Tuijottelin ja mietin, että Persona'sta on ollut suurta hälyä viimeaikoina. Sen sijaan, että olisin ostanut kolme ale-peliä ostinkin uutuuden tuoksuisen Persona'n. Hetken aikaa se sai pölyttyä hyllyssä, mutta lopulta kotelon avaamisen jälkeen olin parin viikon ajan aivan sekaisin säätiedoituksista. Tarinat nyt sikseen ja asiaa cosplay'sta. Erityisesti minua (ja nähtävästi monia muitakin) pelissä kiehtovat Persona't. Hyvin monet personat sattuvat kuitenkin olemaan ulkomuodoltaan epäinhimillisiä, mikä tuo suurta haastetta niiden toteuttamiseen tässä "oikeassa" maailmassa. Piru, että polttelisi niin moni... Jokusen cosplayn arvoisen/mahdollisen yksilön olen pelistä löytänyt, mutta nekin saavat odottaa laihempia aikoja. Eivät pelin ihmishahmotkaan jää ilman rakkautta minun osaltani. Pelissä esiintyvä talvikoulupuku sekä tytöillä että pojilla viehättää minua kovin, mutta toistaiseksi yksikään hahmo ei ole minua suuuresti säväyttänyt(en ole hirveän pitkällä pelissä vieläkään). Näin tänään. Minä kiitän. PS: Tulevaisuudessa luvass hieman work-in-progress-materiaalia.

lauantai 21. elokuuta 2010

Lavan käyttöohje 2/2

Juhuu!

Jatkoa viimeisimpään on luvassa, mutta kuten jo mainitsinkin, näkökulma muuttuu ryhmäesitysten vinkkeliin. Sitä ennen ensimmäisenä asiana voisin mainita, että tulen varmasti viittaamaan aikaisempaan tekstiini, joten jos ette sitä ole lukaisseet ja tämän satutte lukemaan, kehottaisin sitä tässä ennen vilkaisemaan hieman. Toisena sitten eräästä seikasta, josta pikkiriikkisen maininnan tein edellisessä merkinnässäni. Pohdittuani asiaa totesin, että siihen kannattaa ehkä hieman syvemmin tutustua, koska cosplay-esiintymisessä se on jokseenkin vajaasti edustettuna. Eli etiäppäin.

Kontakti yleisöön

Jotta esiintyjä voisi näyttää itsevarmalta ja mahtipontiselta, vaikka tutiseekin pukunsa sisällä hervottomasti, kannattaa olla kontaktissa yleisöön ja se tapahtuu helpoiten yleensä katseella. Ensimmäisenä tulisi nostaa se pää pystyyn, eikä tuijotella varpaita. Tätä pitää oikeasti harjotella, koska yleensä varpaita tuijotellaan ilman, että itse tajuaa asiaa. Katse on siirtynyt näin varpaista katsomoon ja parhaimmillaan moneen sataan jopa tuhanteen silmäpariin, jotka tuijottavat vain esiintyjää. Katse tyhjyyteen on helppo tapa pitää se pää pystyssä, mutta onhan maanisesti yhteen pisteeseen tuijottava ihmishenkilö hassuissa vaatteissa hieman kaukaisen ja tavoittamattoman oloinen. Peruskoulun opettajien "Kuvitelkaa yleisö kissanpennuiksi" -vinkki ei tällä kertaa toimi, koska tuskin cosplay-esityksessä on kyse puheesta tai esitelmästä luokalle (joista kukaan ei kumminkaan kuuntele). Ihmiset ovat ihmisiä, ajattelevia olentoja, joille tulisi kertoa jokin viesti sieltä lavanreunan toiselta puolelta. Ottamalla katsekontaktia hajanaisesti katsomossa istuviin ihmisiin, voi esiintyjä tuoda itseään lähemmäs yleisöä ja harhakuva itsevarmuudesta kasvaa potenssiin 70. Myös uskottavuus kasvaa, koska lähempi kontakti yleisön kanssa on aina katsojalle jotain henkilökohtaisempaa. Katse voi ns. kiertää yleisöä, mutta joskus sen keskittäminen tiettyyn kohtaan voi luoda erinlaista tunnelmaa.

(Tätä on aivan järkyttävän vaikeaa selittää ilman konkreettista ohjausta...)

Nousevien katsomoiden kanssa tulee muistaa myös se, että katsetta ja leukaa tulee nostaa huomattavasti ylemmäksi kuin tasokatsomoiden kanssa. Jos esiintyjä esiintyy nousevalle katsomolle ja pitää oman päänsä normaalissa pysty asennossa, suurin osa yleisöstä näkee vain päälaen, joka on sama kuin se, että esiintyjä tuijottelisi varpaisiin. Suurilla lavoilla ja valojen häikäisemänä saattaa vaikuttaa vaikealta kohdistaa katsetta minnekkään, mutta vaikka yleisöä ei näe sen voi kuvitella ja katsetta voi kierrättää sen kuvitelman avulla.

Myös ilmeisiin kannattaa kiinnitää huomiota ja oikeasti harjoitella sitä, miten kasvoillaan yleisölle viestii. Kuten muukin eläminen lavalla täytyy ilmeitäkin hieman liioitella. Kasvojen esiintuominen kunniaan, eikä jäädä piileksimään sinne isojen kaulusten taakse, ellei se ole jotenkin merkittävä ominaisuus hahmolla.

Nyt niihin ryhmäjuttuihin! Mainittakoon, että minä en miellä paria oikeaksi kunnolliseksi ryhmäksi, vaikka ryhmäkisoihin saa myös pareina osallistua, joten kerron asiaa ehkä hieman enemmän isompien ryhmien kantilta.

Tasapaino

Lavalla tulee säilyttää herkkä ja kaunis tasapaino. Ei olla liian takana tai liian sivussa, vaan haetaan se lavan etu-keskellä oleva ihastuttava keskiö, vaikka lavalla olisi enemmänkin kuin yksi ihminen. Myöskään kukaan esiintyjistä ei ole kenekään takana tai esiintyjät yhdessä sumpussa. Esityksen päätapahtumat tulisivat tapahtua mahdollisimman hyvin keskiössä, mutta muuallakin voi olla toimintaa. Aina pitää silti muistaa se, ettei lava kaadu kummallekkaan puolelle ja että yleisö näkee. Kuitenkin jos lavalla tapahtuu montaa asiaa yhtä aikaa eri paikoissa, täytyy niiden suhde tasapainottaa. Kahdessa eri paikassa ei voi samaan aikaan tapahtua saman arvoista toimintaa, koska yleisö ei voi seurata kuin yhtä kerrallaan, ja tällöin toisaalla olevat tapahtumat jäävät huomiotta ja kaikki informaatio ei välity. Tällaiset tilanteet tulee siis rytmittää niin, että yleisöllä on aikaa sisäistää ensin nämä, nämä ja nämä asiat ja sitten siirtää huomionsa toisee paikkaan sisäistäkseen nuo asiat. Tämä pätee muuhunkin kuin replikointiin (teatteri on myös fyysistä ilmaisua). Esimerkiksi tanssiesitykset voivat näyttää hyvin sekavilta, jos joka kohdassa tehdään jotain eriä ja kaikkien "soolo" on suurieleinen ja vauhdikas yhtä aikaa (asiaa vielä pahentaa se, jos asemoinnit lavalla ovat hukassa -__________-).

Lavalla toimiminen osana ryhmää

Hyvin yleinen virhe kokemattomilla esiintyjillä on se, että kun tulee tilanne, jossa käydään dialogia, kasvot ja rintamasuunta kääntyvät siihen keskustelukumppaniin. Onhan se luontevaa näin normaalissa elämässä, jossa ihmisille jutellaan yleisesti kasvotusten, mutta lavalla sitä keskustelua käydään kuitenkin myös yleisön kanssa. Yleisöä ei saa sulkea pois keskustelusta kääntämäällä sille selkäänsä, mutta ei ole tarpeen myöskään jäykkänä paskana tököttää koko aikaa nenä kohti yleisöä. Asentoa lavalla voi muuttaa ja elehdinnällä voi ilmaista ketkä keskustelevat lavalla keskenään, mutta pyrittäköön siihen, että yleisöllä on aina mahdollisuus seurata pieniäkin asioita lavalla. Vaikka kävisi keskustelua jonkun kanssa lavalla, merkitykselliset asiat voidaan puhua suoraan yleisölle.

Lavlla tulee olla hahmossa. Roolia ei tiputeta, vaikka ei olisikaan se oma hetki olla huomion keskipisteenä. Jos ei ole johonkin väliin ns. aktiviteettiä, sitä kaverin esiintymistä ei siltikään jäädä tuoijottamaan paikalleen, vaan silloin kehitetään jotain hahmolle ja tilanteeseen sopivaa yksinkertaista taustatoimintaa.

Kaikki, mikä ei lavalle kuuluisi, näkyy sieltä kuin neonvalokyltti pimeässä. Roolista putoaminen ja epämääräinen seisoskelu hyppää silmille ja esitys vaikuttaa laiskalta. Vaikka hahmolla esityksessä olisikin tylsää, sitä ei saa näyttää sillä, että esiintyjällä itsellään olisi lavalla tylsää, vaan se tylsyys pitää näytellä.

Myös siihen, miten esityksen hahmot reagoivat tapahtumiin pitää kiinnittää huomiota. Jokainen reagoi omalla tavallaan ja hahmossa. Häiritsevää usein on se, että esiintyjät tietävät yleensä mitä seuraavana tulee tapahtumaan ja reagointi on liian nopeaa ja yleisö ei pysy perässä. Omissa teatteripiireissä puhumme siitä, että yleisölle pitää antaa "Mitä vittua?" -hetki. Tarkoittaen sitä, että juuri saatu informaatio kerkeää upota katsojaan. Esimerkiksi yllättävän tapahtuman jälkeen pieni hiljainen hetki (jonka aikana esiintyjä kerkeää päässään sanoa hitaasti "Mitä vittua?") ja vasta sen jälkeen tapahtuu reagointi. Näin yleisökin ehtii tajuta asian. Tämä ei tarkoita sitä, että yleisöä pitäisi pitää tyhmänä tai hitaana, vaan nämä ovat tehokeinoja, mutta totuus on, että lavlata yleisölle informaatio kulkee eri nopeudella kuin tosi elämän tapahtumissa. Ei myöskään tarvitse muuttaa koko esityksen kulkua etanavauhtiin, vaan "Mitä vittua?" -hetket voidaan sijoittaa niille ihanteellisiin kohtiin.

Nyt tulee sellainen asia, joka vaatii paljon harjoittelua ja huomioimista, jos siitä haluaa päästä eroon. Ei tämä mikään kaiken kansan syöpä ole kuitenkaan. Meillä päin sitä kutsutaan nuorisoteatteriasennoksi. Termi on omakeksimä. Se ei varsinaisesti ole asento, vaan oikeasti se tarkoittaa sitä, kun esiintyjät käyvät esimerkiksi dialogia keskenään ja lavalla tapahtuu seisoskelua, mutta paikallaan seisomisen sijaan esiintyjä tepsuttelee paikallaan. Siirtäen painoa jalalta toiselle tai tanssien tuttua "Minua pissattaa" -tanssia pikkuisen nostellen jalkojaan. Esitykset, joissa käydään vain dialogia ja keskustellaan, harvoin ovat silmälle mitenkään mielenkiintoisia ja siihen kaipaa aina vähän liikettä, mutta nuorisoteatteriasento ei ole se missään muotoa edustava tapa löytää siihen fyysistä ilmausta repliikin tueksi. Se yksinkertaisesti näyttää typerältä. Tämä ei ole niin näkyvä piirre cosplay-esityksissä, mutta halusin sen silti mainita.

Juoni ja sen kulku

Esityksiin kannattaa aina löytää jokin juoni. Random sekoilu harvoin on loppu pelissä viihdyttävää. Voivathan ne vitsit toisensa perään olla hetken hauskoja, mutta siihen turtuu aika nopeasti. Alku keskikohta ja loppu. Tätä minä tulen hokemaan ja se saattaa kuullostaa lukion äidinkielen tunnilta, mutta cosplay-esitysten pituus ei kovin ole ihanteellinen monitasoiselle juonenkululle, jonka aikana on takaumia ja dramaattisia kohtausten leikkauksia (saakeli, että sellaisen yrittäminen polttelisi). Juoni alkaa jostakin, tapahtuu jotain, mikä muuttaa tilanteen ja lopulta johtaa siihen millainen loppu on. Ideointiin kannattaa uhrata aikaa runsaasti, eikä kannata lähteä rakentamaan eeppistä juonta yhden pikkuidean ympärille viikkoa ennen näytöstä. Aina tulisi ottaa huomioon ne seikat, mitkä katsoja tarvitsee ymmärtääkseen juonen. Parhaat cosplay-esitykset ovat ymmärrettäviä, vaikka alkuperäis lähdettä ei tuntisi. Silloin esityksestä tulee tulla esille hahmojen luonteet, heidän väliset suhteet ja juonen kannalta oleelliset seikat. Juonen voi koeajaa jolakin ulkopuolisella henkilöllä vaikka useaan otteeseen ja aina hioa sitä siihen pisteeseen, että se on viihdyttävä, siinä on sisältöä ja se on mahdollista ymmärtää enimmäisellä katselukerralla.

Kannattaa myös antaa esitykselle varaa mokiin ja improvisointiin. Jos itse tai kaveri menee esityksen aikana lukkoon, voi joku muu sen ehkä pelastaa. Harjoittelu ja heittäytyminen kunniaan, mutta joskus käy vain niin, että pääpahis kompastuu portaissa lavalle saapuessaan. Silloin pitää olla varahanskat taskussa ja valmis niiden hommaa käyttämään.

Tämä oli ehkä tässä. Voisin veikata, että kukaan ei halua ryhtyä tekemään minun kanssani yhtään mitään esitystä tämän luetuaan. Heh... Enkä minäkään hirveänä varmaan ole lavalle yksinäni nousemassa ennen, kun täytän omat kriteerini myös cosplay-esiintymisen puolella. Voin sen kyllä myöntää, että cosplay-kisan esitys on jänittänyt minua enemmän kuin mikään aikaisempi teatteriesitys ikinä ja minä kuitenkin olen esiintynyt sadoillekkin ihmisille.

Edelleen saa kysyä, saa kommentoida ja ilmaista mielipiteitään ihan niin suoraan, kun itse raskii. Ja se olisi jopa toivottua. Kiitän.

maanantai 16. elokuuta 2010

Lavan käyttöohje 1/2

Moi!

Kun kerran olen jo hetken saanut ajatusta päässäni hautoa, en enää jaksa odotella sen kasvua ja kehitystä suunnattomaksi hirviöksi. Nyt on tarkoitus antaa pientä osviittaa lavaesiintymisen perusjutuista. Ennen sitä toivoisin kuitenkin, että ihmiset jaksaisivat lukea Lucan mahtavan tekstin, joka käsittelee cosplay-esiintymistä suurenmoisesti. Siihen on onistuneesti koottu paljon mahtavia ajatuksia, joita minä en osaa ilmaista. Sen siivittämänä minä tarjoan hitusen ohjeistusta esiintymisen teknisemmästä puolesta. Tämä ohjeistus perustuu omaan näyttelijän kokemukseeni ja saamiini oppeihin, mutta ne ovat sovellettavissa monin esiintymismuotoihin, jotka tapahtuvat lavalla. Mitään tajunnan räjäyttävää tuskin on luvassa. Ehkä enmmän pieniä asioita, joka ihmiset usein unohtavat ottaa huomioon ja jotka voivat ryhdistää esitystä välillä jopa huimasti. Ensimmäisessä osassa tutkailen asiaa näin yksilöesiintymisen suunnalta ja sitten hyppäämme ryhmien puolelle. Shall we?

Lavan käyttö

Niin tyhmältä kuin se kuullostaakin, se missä ja miten lavalla ollaan vaikuttaa paljon esitykseen. Lavalla täytyy ottaa huomioon sen leveys ja syvyys. Voisin sanoa, että näistä tärkeämpi vielä on syvyys. Oli kyse sitten minkä kokoisesta lavasta tahansa, tulisi esiintyjän pyrkiä mahdollisimman eteen. Tämä mahdollistaa paremman näkyvyyden yleisölle. Jos lava on pieni, on myös luultavasti katsomo pieni. Pienet katsomot harvoin ovat nousevia, joten mitä lähemmäs esiintyjä tulee yleisöä, sitä useampi näkee esiintyjän hyvin. Kuvitelkaa vaikka tiheä metsä, missä on ämpäri ja tynnyri vierekkäin. Kumpi näkyy kauemmas? Tietenkin tynyri, koska se on isompi. Siirtymällä lavan etuosaan esiintyjä voi ns. zoomata itseään isommaksi, jotta päiden välistä olisi helpompi näkyvyys. Suurilla lavoilla zoomaus toimii taas enemmän korostavana kikkana. Suuret katsomot ovat yleensä nousevia, jolloin päiden takaa näkee yleensä edes jotenkin paremmin kuin tasakatsomossa. Suuri ja tyhjä lava voi imaista esiintyjän itseensä ja syödä koko esityksen, jos esiintyjä jää liian taakse. Ei pikkuruinen ihmishahmo näytä kovin innoittavalta keskellä valtavaa lavaa. Orpo olohan siinä tulee sekä katsojalle, että esiintyjälle. Rohkeasti lavan etuosaan ja tila haltuun, eikä anneta sen syödä mitään. Lavan etuosassa on myös helpompi ottaa kontaktia yleisöön oli se pieni tai iso. (CosplayGaalan valomiehille minä voisin näyttää pyllyä siitä hyvästä, että molemmilla kerroilla valot ovat olleet suunnattuna liian taakse, mikä hämää varmasti kokemattomia esiintyjiä.)

Nyt, kun olemme raahanneet itsemme eteen, voisimme tutkia lavaa toisesta suunnasta. Leveyssuunnasta. Jälleen pääsemmme siihen, kuinka hyvin yleisö esiintyjän näkee. Katsomot ovat hyvin hyvin hyvin usen symmetrisiä, jolloin optimaalisin paikka esiintyjälle on keskellä (etuosan keskellä). Tämä saattaa vaikuttaa pikku jutulta, mutta oikeasti sillä on iso merkitys. Jos esiintyjä alituisesti on enämmän toisella laitaa lavaa syntyy osalle yleisöstä mielikuva, että tila ei ole hallussa ja lava kaatuu, mikä luo saman 'orpo olo' -efektin kuin liian takana lymyily. On myös vaikea esiintyä kaikille tasapuolisesti, jos ei "jaa itseään" lavalle tasaisesti.

Lavalla liikkuessa on myös otettava huomioon etäisyys yleisöstä. Lavalla voi liikkua kaikissa suunnissa, mutta täytyy muistaa, että epämääräiseen paikkaan ei saa jämähtää. Lavan eri osia voi käyttää myös hyödyksi. Etuosata voi perääntyä, millä voi luoda erilaista tunnelmaa. Näin yksinkertaisina esimerkkeinä: pelkoa ja ahdistusta tai salamyhkäisyyttä ja juonikkuutta. Sama toimii lavan etuosaa lähestyttäessä; ryntäys eteen voi olla hyökkäys tai epätoivoinen pako. Kaikki riippuen siitä, millaista tunnettilaa ilmaisee tai millaisesta hahmosta on kyse. Lavan poikki liikkuminen voi kuvata mm. levottomuutta (ylläri), kiirettä tai ahdistuneisuutta. Tietenkin on olemassa monia muitakin asioita, mitä erin päin liikkuminen lavalla voi kuvata, mutta tässä olivat helpot esimerkit. On kuitenkin tärkeää, että lavalla tulisi olla keskiö, joka kuitenkin hallitsee lavalla liikkumista ja jonka optimaalisin sijainti on lavan etuosassa ja leveyssuunnasta katsottuna keskellä. Monet suomalaiset pukuilijat osaavat kyllä hyvin olla keskellä, mutta muutama askel eteenpäin tarvittaisiin itsevarmuden harhakuvan luomiseksi.

Esiintyessä täytyy muistaa eräs hyvin tärkeä saia: esiintyminen yleisölle (tuomaristokin on osa sitä), eikä itselleen. Tarkoittaen sitä, että otetaan kontaktia yleisöön katseella, eleillä tai jopa puhumisella. Ja hyvin tärkeää on, että yleisölle ei käännetä selkää ellei se ole tarkoituksellista ja tarkkaan mietittyä. Rintama suunta olkoon siis yleisöön päin. Selän kääntäminen syö esityksen ilmeet ja elehdinnän, kun katsoja ei näe esiintyjää edestä päin. Lavan sivuilla vieraillessakin kannattaa muistaa, ettei käännä selkäänsä osalle yleisöstä. Tämä on virhe, joka hyvin usein jää esiintyjältä itseltään huomaamatta, joten kannattaa tarkkailla valppaasti omaa esiintymistään tämän suhteen.

Henkilönä lavalla

Teatterissa ja cosplay-esityksissä lavalla ei olla omana itsenään, vaan joku muu. Tämän pitäisi näkyä joka hetkestä, minkä viettää lavalla ja joskus jopa sen ulkopuolella. Valitettavan usein näkee tapauksia, joissa pukuilija kävelee lavalle ja ottaa roolinsa hahmona vasta lavalle saapumisen jälkeen. Roolin kuuluisi olla päällä jo takahuoneessa/lavan reunassa/yms. ennen lavalle saapumista. Ajatus voi olla vaikea, jos esitys on täysin ulkoaopeteltu, eikä improvisoinnille tai mokille ole mitään tilaa.

Monet painottavat sitä kuinka pitäisi yrittää kantaa pukua kuin hahmo, mutta oma ajatukseni on keksiä, miten hahmo kantaa itsensä. Kannattaa miettiä miten hahmo seisoo, millainen ryhti hahmolla on ja miten hahmo kävelee (keskitytään näihin näin aluksi). Ja sitten lavalla kaikki tulee tehdä liioitellusti. Voisin kertoa hieman omasta eläytymisestäni hahmoon. En tietenkään ole hahmossa koko conipäivää, mutta lavalla ja kuvattaessa otan roolin jo ajattelematta asiaa. Cloud'na hartiani nousevat hieman, pää kumartuu ja kasvoni tuimistuvat. Sesshoumaru'na puolestaan suoristan selkäni pitkäksi (sen mitä voin), kohotan leukaani ja naamalleni ilmestyy välinpitämätön tai paheksuva katse. Kaikin puolin muutun elegantimmaksi.

Jatkoa seuraa... Kiitän.

PS: Jos olen sattunut käyttämään ilmaisuja, jotka eivät ehkä kaikille avaudu, kysykää selvennystä ihmeessä (jos kiinnostaa). Ja vaikka seuraava tekstin pätkä on omistettu lähinnä ryhmäesityksille voi minulla juolahtaa mieleen tai muuten vaan tulla esille seikkoja jotak ovat tähellisiä myös yksilöesiintyjille.

keskiviikko 11. elokuuta 2010

Mahtipontisia suunnitelmia

Hei!

Kerran kaikki ovat luovuttaneet tämän vuoden suhteen, ja jo siirtyneet seuraavaan, niin samoin aijon tehdä myös minä. Hieman visiittiä pieneen galleriaan pääni sisällä on luvassa. Suunnitteilla olevien pukujen kaarti on suuri, mutta niitä on mietitty ja pohdittu jonkinlaiseen järjestykseen. Aijon tässä samalla myös kertoa hieman suuruudenhulluista ideoistani, joista osa on jo vanhahkoja. Siis eteenpäin.

Minulta löytyy pieni listan ja suunnitelman omainen puvuista, jotka tulen joskus tekemään. Ensimmäisenä tämän listan kärjessä tänäpäivänä on...


... Zidane, Final Fantasy DISSIDIA -versiona. Lupasin sisarelleni/partnerilleni (ja itselleni), että seuraavassa puvussani voin heittää vaikka voltin, jos siltä tuntuu (ja hahmollehan tämä sopii myös). Toisin sanottuna puvun tulee olla sellainen, että saan sen päälle ilman suurempaa avustusta. Zidanella ei ole epämääräisiä suuria ulokkeita tai huomioitavia asioita selkäpuolella. Häntä. Se on ihana, enkä malta odottaa, että saan vaihteeksi sellaisen tehdä ja pitää päällä. Tähän liittyy myös pientä 'Korjataan menneisyyden virheet' -vivahdetta...

Koska olen crossannut niin pajon, päätin hypätä takaisin sille puolelle jokea, minne oikeasti kuulun eli naisiin (ei bindausta = vähemmän tarvittavaa apua). Siksi olenkin viimeajat metsästänyt naishahmoja, joita jaksaisin jopa leikkiä. Tietenkin aloitin suuresta rakkaudestani, Final Fantasy'stä.



Rikku ei kylläkään ole uusi tulokas listalleni. Jo vuoden 2009 Animeconiin suunnittelimme YuRiPa-ryhmää, mutta homma kusi (tuolloin minun piti kylläkin olla Paine). Jo tuolloin haaveilin jonkin Rikkun dress sphere'n tekemisestä. Osa karsiutui listalta alastomuuden takia ja osa vaikeuden. Tällä hetkellä Black Mage, Warrior ja Samurai (ehkä myös Alchemist) ovat niitä, jotka haluaisin toteuttaa, mutta Black Mage vie voiton. Nuo sukat ovat kaikessa hirvittävyydessään hauskat ja hattu on mahtava. Rikku nousi esiin uudestaan viimekeväänä, kun rupesin pohtimaan Tracon V -pukuani. Olin jo puoli varma, että teen Black Magen Traconiin, mutta eräs taho sai minut kääntymään Sesshoumaru'n puoleen. (Oikeasti himoitsen Painen asuja eniten, mutta neito näyttäisi olevan jopa enemmän alasti kuin Rikku).

Seuraavat ilmestykset kuuluvat enemmän listalle 'Joskus tässä tulevaisuudessa' eivätkä ole niin suunniteltuja vielä.



Cosmos DISSIDIA'sta ei ehkä vastaa naishahmoa, johon normaalisti tykästyn, mutta tässä naisten metsästyksen aikana hän on alkanut vaikutta hyvin puoleensavetävältä. Puku olisi myös aika erinlainen verrattuna aikaisempiini ja onhan hän FF-hahmo. Hiukset ovat minulla kuitenkin vielä aika lailla kysymysmerkin alla, joten saa nähdä milloin sitä uskaltaisi lähteä kokeilemaan.

Cosmos'n kanssa samalle listalle menevät myös Blood+'n Saya, jonka suunnittelin tekeväni ehkä koulutyönä (salaa), FLCL'n Haruko, joka kyllä saa odottaa aikaa, jolloin osaan oikeasti kaavoittaa ja Mononoke Hime'n San, joka itseasiassa on jo alulla, mutta etenee hyvin hitaasti.

Nyt pääsemmekin tutustumaan hullujen ideoiden listaan, jota voimme kutsua myös 'Mitä vittua' -listaksi. Listan hahmot ovat lähes jokainen omalla tavallaan kyseenalaisia.



Aloitin Odin Sphere'n pelaamisen joskus talvella, kun sain moisen lahjaksi ja ihastuin moneen hahmoon, joita syystä tai toisesta en kehtaa edes unelmoida leikkiväni. Oswald kuitenkin iski minua jonnekin syvälle. Joka tapauksessa suuruudenhullut ideat ovat aina vaarallisia, koska minulla ei todellakaan ole minkäänlaista taitoa tehdä kunnollista haarniskaa, joten Oswald jää toistaiseksi ainakin vain unelmaksi.

Seuraavalle herralle käy lähes sama selitys kuin Oswald'lle, mutta tässä on hieman jotain enemmänkin.



Se on siis Gack. Oikea ihminen, jolla on oikeat kasvonpiirteet ja oikea MIEHEN vartalo. Minä en ikimaailmassa voisi leikkiä Gackt'a tällä pallopäällä ja selättömällä vartalollani.



Tämän randomin idean sain, kun ystäväporukassamme, jossa tykätään järjestää teemabileitä, keskustelimme Pokémon-pelaistä. Joku sitten sai idean, että pitää pitää Pokémon-bileet. Olemme pitäneet mm. Rock-, Meksikolais-, Survivors- ja Satuolento-bileet ja nyt siis olisi Pokémon'n vuoro.

Ehkä kaikista omituisin ja hulluin ideani viimeaikoina on kuitenkin seuraava.



Jos joku ei tunnista (tai usko silmiään); se on västäräkki. Tätä minä olen oikeasti harkinnut. Jopa unelmoin pienestä Pikkulinnut-ryhmästä (kuvitelkaa nyt talitintit ja punatulkut). Kun asian esitin, sisareni katsoi minua hyvin kieroon ja kutsui sitten sekopääksi. Tämä idea tuskin tulee koskaan näkemään päivän valoa (ellen tee tätä muka koulutyönä), mutta se tulee elämään minun sydämmessäni palavan kirkkaana IKUISESTI!

Tämä oli tällä kertaa tässä, joten minä palaan onnellisesti Persona 4'n pariin. Kiitän.

PS: Kaksi pientä asiaa: 1) Olen siis juuri aloittanut opiskelut vaatetusalalla ja minusta pitäisi valmistua pukuompelija 2) Eräs Anonyymi herätti pienen idean sisälläni, mikä liittyy vastikäiseen avautumiseeni ja saatte kuulla siitä seuraavalla kerralla.

lauantai 7. elokuuta 2010

Korteni kekoon

Terveppä terve.

Eilen oli cosplay-viikon viimeinen päivä, mikä sai minut heittämään yhden neitsyyden hevonjeerran. Nyt minäkin olen osallistunut cosplay-viikkoon (kuvitelkaa tähän väliin jättimäinen hymy, joka näyttää hyvin typerältä minun isoilla poskipäilläni). En ole ennen cosplay-viikkoon osallistunut. Syitä on monia; koko viikon unohtuminen, kiire ja pukujeni yleinen olemus on hieman jarruttanut asiaa.

Viimeisen viikon olen suurimmaksi osaksi kyyhöttänyt pimeässä Loukossani anime ja Jdorama seuranani, mutta eräs blogissaan eilen minua onnistui cosplay-viikosta muistuttamaan, ja ajattelin: "No mikä ettei!" On kesä ja olin muutenkin poistumassa Loukostani ulkomaailmaan, niin miksi en haluaisi hieman pelleilläkkin. Lapsihan minä olen (toisin sanottuna minä olen idiootti). Hetken mielijohteesta tein siis jotain aivan järkyttävää. Viimeisimpien pukujeni monimutkaisuuden ja kuumuuden takia päätin vetää päälleni jotain helpompaa... ensimmäisen cosplay-pukuni, jota oikesti käytin. Eipä tuo vaate koko päivää päälläni ollut. Vain kauppareissun ja pienen hetken kavereiden kanssa pörrättäessä. Mutta olipa kuitenkin!

Itse puku on vuodelta 2005 tai -06 ja se sattuu olemaan Naruton Tsunade. Tuota ennen olin tehnyt jo yhden puvun, mutta sitä en koskaan ole oikeasti käyttänyt (mitä nyt koulun vappujuhlassa -______-). Kerta ajatus itsessään jo oli ex tempore, niin ajattelin sitten ottaa pieniä taiteilijan vapauksia. Jätin keskijakauksen kotiin (eipä ne hiukset enää ihan samalta näytäkkään) ja naamani maalaamatta. Tsunaden korun olisin halunut laittaa, mutta se ilmeisesti on löytänyt tiensä eksyneiden tavaroiden maailmaan. Takin työnsin laukkuuni yön varalle, mutta eipä tuo sieltä ulos päässyt.

Välillä minä itsekkin mietin, mitä minun typerässä päässäni liikkuu. Tämä ehkä tulee olemaan ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun osallistun cosplay-viikkoon.

Kiitän jälleen.

PS: Tässä hyvin lähitulevaisuudessa aijon jakaa ajatuksiani koskien tulevaisuutta ja kangasostoksia. Mää kans, kerta kaikki muutkin. Ni.

keskiviikko 21. heinäkuuta 2010

Riemua pensaikossa

Hei taas!

Ennen, kun aijon avautua suurista tunteistani, jotka koskevat esiintymistä cosplay-maailmassa, haluan pienesti tiivistää surkuhupaisaa photoshoot'a, jonka pidimme sisareni mun kanssa. Annettakoon syyksi vaikka yksinkertainen 'se on kivaa' ja materiaali oli taas vaihteeksi aika herkkua välillä.

Matkustelimme Kiden kanssa Muhokselle viikonlopuksi. Oli mummulla ihmettelemistä, kun kumpikin raahaamme jättimäiset matkalaukut mukanamme. Kiden laukussa oli senättän yli puolet oikeita vaatteita, mutta omassani kolmen cosplay-puvun lisäksi ehkä neljä paitaa ja uikkarit. Varoitettakoon, että kumpikaan meistä ei oikeasti osaa kuvata. Kiden kamerassa on onneksi mahtava ominaisuus; kun pitää nappia vaan pohjassa, niin kamera näpsää kuvia minkä kerkeää, mikä sopii hyvin minulle, koska minähän olen näyttelijä enkä malli.



Kyllähän tuolta hienoja kuvia saatiin talteen, mutta osa materiaalista onkin sitten hieman kyseenalaista.



Hilipati hippan hei! Juuri tämän tapaista materiaalia ei voi jakaa oikein millään taide- tai cospaly-sivustoilla, joten olkoon niiden paikka täällä. Lopulta päätettinkin sitten vetää ihan överiksi.



Hyvin usein minusta saadaan irti myös videomateriaalia (Cloud-sagalle on jo monta osaa), mutta tällä kertaa tyydyimme kuvasarjoihin.



Muista hahmoista ei lähtenyt aivan yhtä paljon irti kuin Cloudista, mutta jotain niistäkin.



Katsokaa maanista silmää! En lähtisä tuon näkösen äijän mukaan. Lievästi sanottuna, en aivan ole masteroinut vielä Kusuri-Uri'n ilmeskaalaa (joka kyllä näkyy niissä hirvittävissä kuvista, joita Gaalasta on otettu).

Kusuri-Uri'n kanssa kävimme hieman syvemmällä metsässä, mutta tuli äkkilähtö. Jumalaton hyttysten hyökkäys! Edes Venäjällä ei ollut niin verenhimoisia hyttysiä.



Piti yrittää puollustautua.



Kyseenalaista, kyllä.

Sesshoumaru oli hurjan hillitympi eikä herrasta syntynyt läheskään yhtä paljon epämääräistä materiaalia kuin Cloud'sta tai Kusuti-Uri'sta. Jotain kuitenkin...



Ihastuin Venäjällä näihin slim-tupakoihin, vaikka en itse oikesti edes polta. Parilla eurolla sai askin ja Sössömaru jostain kumman syystä tuli mieleen. Mene ja tiedä.

Vihonviimeisenä: Kuva, jota tulee katsella mieluiten Lad(y) GaaGaa'n tahdittamana.



Minä olen Fuu ja toivotan teidät tervetulleiksi epämääräisyyden ulottuvuuteen. Astukaa peremmälle.

lauantai 17. heinäkuuta 2010

Kerran oli Tracon

Moi!

Traconista on kerennyt jo kulua jonkin aikaa, mutta ajattelin silti käydä läpi hieman omia ajatuksiani kyseisestä (vaikka monet ovat jo siitä hyviä tekstin pätkiä kirjoittaneet).

Aloitetaan vaikka siitä, että en ole ennen Traconissa käynyt. Talvinen ajankohta ei ole passannut yhteen teatteriharrastukseni kanssa, koska yleensä juuri tuohon aikaan vuoden intensiivisimmät harjoitukset ovat joko olleet alkamassa tai jo käynnissä (viimetalvena pelasin uhkapeliä CosplayGaalan kanssa). Entisestä conipaikasta kiinnostaisi tietää kyllä jotain, mutta ehkä joskus tulevaisuudessa. Tampere-talo oli itselleni jo tuttu vuoden 2008 Animeconista. Tuolloin tykästyin paikkaan oikein kovasti, ja olin iloinen, kun kuulin, että Tracon tullaan järjestämään tällä kertaa Tampere-talolla.

Liput oli ostettu ennakkoon, joten ei tarvinnut jonotella. Pukuvalintani osoittautui fiaskoksi jo kävelymatkalla hotellilta Tampere-talolle. Oli äärettömän kuuma ja päätinkin vaihtaa vaatteita lauantaina, kun sisareni kanssa kävimme hotellilla syömässä. Ohjelmakarttaa tutkaillessa huomasin, että lähes kaikki katsomisen arvoiset luennot pidettiin ainakin osittain Cosplay-kisojen kanssa päällekkäin. Osan kuulemisen arvoisista luennoista olinkin jo nähnyt aikaisemmin Animeseminaarissa, mikä sinäänsä otti päähän jokseenkin paljon. Joidenkin luentojen missaaminen oli aivan oma vikani, kun ne pääsivät muistista lipsahtamaan täydellisesti.

Yksilökilpailu oli aika... pettymys. Show-sarjan olemassaolo lämmittää mieltäni paljon, koska se on hyvä tapa harjoitella sitä lavalle nousemista, mutta jopa show-sarjassa voisi olla se loppupalaute, vaikka siinä ei mitään palkintoja haetakkaan (en sitten tiedä oliko sitä edes pro-sarjassa). Muistakaa kuitenkin, että minä olen teatterinörtti ja pilkku on mun vakipano, kun tullaan esiintymiseen. Vaikka molemmat sarjat olivatkin läpikävely-muotoa, lavan voi silti ottaa haltuun ja tehdä yleisöön vaikutuksen eläytymällä. Joiltakin pro-sarjan kisaajilta tätä nähtiin, mutta olisin kaivannut paljon enemmän. Tuomaristo ei vakuuttanut. Palkinnot menivät varmasti hyville cossaajille, mutta silti tuomaristo ei vakuuttanut.

Lauantai-iltana arvoimme hieman Kiden kanssa, että mennäkkö sunnuntaiaamuna katsomaan Cosplay-Deitti vaiko peruukki luento. Päädyimme kuitenkin deittii, koska minähän halusin päästä tuijottamaan ja arvioimaan muiden esiintymistä ilkeänä ja pahana ihmisenä.

Deitin aloitus sytytti pienen kipinän sisälläni, että ehkä tästä saadaankin irti näytteliäntyöllisiä herkkuja, mutta tuo kipinä sammui pian. Kun ihmiset opettelevat tekstin ulkoa eivätkä selvästikkään ole lavalla paljoa esiintyneet, se ei näytä hyvältä. Host-poppoo vaikutti jämähtäneeltä ja esitys katkeili (paria poikkeusta lukuunottamatta). Deitti itsessään toimi mielestäni paremmin kuin Animeconissa edeltävänä vuotena. Hahmot olivat mielenkiintoisempia, vaikka osaa en tuntenut. Jone Riksusta oli mahtava iloruiske.

Cosplay-ryhmäkisassa teki mieleni työntää viuhka silmästä sisään. Koko kisassa oli ainoastaan yksi esitys, joka minua miellytti. En tuntenut lähdettä, mutta esitys oli kiehtova ja sitä jaksoi katsella (ja sitä ei edes palkittu >:O). Loput esitykset olivatkin sitten mielestäni jotain ihan hirveää. Osasta löysin hieman esityksen peruselementtejä, mutta ei paljon lohduta, jos ne jäävät vain murusiin. Vain harvoista löytyi perus draaman kaari (joka on tärkeä myös musiikki ja tanssiesityksissä!) eli alku-keskikohta-loppu. Monissa esityksissä oli olemassa alku, mutta keskikohta ja loppu oli unohdettu jonnekkin. Ne olikin sitten korvattu täydellä randomilla scheisse'lla. Läjä "hauskoja" vitsejä survottuna yhteen ei vaan toimi, ellei niitä ole kytketty jollakin yhteen. Tämä ryhmäkisa oli hyvä esimerkki myös siitä, millon liika on liikaa. Moni esitys oli huonosti koreografioitua tanssia, eikä ensimmäisen kolmen jälkeen enää oikein jaksanut katsella.

Onneksi säteilevä Rimppu sai piristettyä mieltäni aina esitysten välissä. Olen ihan fani. Naisen lavakarisma on jotain, mitä pitää kadehtia. Vaikka kyseinen ihanainen on itse sanonut, että homma kusi, toi hän silti homman kotiin juontojen ontumisesta huolimatta.

Tracon yllätti yhdeltä kantilta; pikkupentujen määrä oli alhaisempi kun odotin. Aprikoimme, että Desu ja pääsymaksu ovat ottaneet veronsa. Minullehan tämä oli vain positiivinen seikka ja varmaan myös monelle muulle pusupiirien, kiljumisen ja muunmoisen joukkohysterian vihaajille. Myyntipöytiä oli ihan kivasti. Löysinkin itse jotain, mitä ei ehkä perus-anime/manga/peli-kaupoista hirveänä löydä.

Tämä rant oli varmaan nyt tässä.

PS: Voin luvata, että avaudun nörttimäisine mielipiteineni cosplayn esiintymispuolesta tässä lähiaikoina, ellei sellainen hassu asia, jota jotkut kutsuvat elämäksi, tuki tielle. Esiintyminen on sentään selainen aihe, josta minä voin sanoa, että oikeasti siitä tiedän. Perkele.

keskiviikko 14. heinäkuuta 2010

Turistikieros vaatekaapissa

Hei taas! Tällä kertaa olisi tarkoitus kurkata hieman menneisyyteen ja tutkailla, että mitä sitä on oikeasti tullut tehtyä. Pientä esittelyä siis luvassa.

Kuten olen jo maininnut, en kovin montaa pukua ole tehnyt, mutta yritys (avainsana!) on ollut kova. Jostain syystä hyvin monien cosplay-asut saavat muotonsa epämääräisissä olosuhteissa, eivätkä minunkaan pukuni ole siitä kovinkaan poikkeavia.

Jos aloitamme näin loogisesti väärin päin, ja otamme ensimmäisenä tämä uusimman tekeleeni käsittelyyn ja syynäyksen kohteeksi.

2010, Tracon V: Sesshoumaru (tietenkin InuYasha'ta tuttu)



Tämä puku pääsi syntymään suuressa epätoivossa ja kiireessä samalla viikolla kuin Tracon V järjestettiin. Venäjän matkailu alkukesästä sai minut jo ennen kesää suureen paniikkii siitä, että ehdinkö tehdä pukua valmiiksi ja ehtiikö peruukki Suomeen ennen h-hetkeä. Näin kuitenkin pääsi käymään. Älytön suunnitelmani oli, että teen yksinkertaisen puvun, joka kuitenkin on hyvin tunnistettava ja hieno. No se yksinkertaisuus tuli yliviivattua sillä hetkellä, kun tajusin paljonko maalia tarvitaan kaiken tuon punaisen painamiseen.

Periaatteessa lähes 1/3 herran asustuksesta on jotakin muuta kuin vaatetta. Panssarit ja koristehökötykset veivät hieman sormea suuhun, mutta sain ne kuitenkin jollain muotoa tehtyä. Painamisurakkani oli hieman mukavempi kuin edellis kerralla (siitä lisää kohta), koska maalia oli tarpeeksi ja viivoitin sekä harppi auttoivat kuvioiden piirtämisessä paljon. Harmittavasti valkoinen kangas, jota käytin, pääsi loppumaan kaupasta sillä kerralla, kun olin sitä hakemassa, joten täytyi selvitä sillä, mitä oli. Jo tekovaiheessa tiesin, että Traconissa olisi luvassa tukehtumiskuolema ja lämpöhalvaus, ja niinhän siinä sitten kävikin.

Toisena vuorossa: Kusuri Uri/Medicine Seller/Apteekkari sarjasta Mononoke



Hahmo itsessään on niin mahtava, että oli pakko päästä cossaamaan. Ehkä se olisi pitänyt tehdä vasta vuoden tai kahden päästä, mutta nyt se on ainakin alustavasti tehty.

Tämä herra tehtiin alunperin syksyllä 2009 Tsukiconiin, mutta myöhemmin hänen kanssaan otettiin vähän ensituntumaa kisoihin CosplayGaalassa 2010. Ei suurella menestyksellä. Tuomaristo löysi hyvin kaikki puvun errorit, jotka itsekkin suurimman osan tiedostin. Tuomaristo ainakin jotenkin piti esityksestäni (esiintyminen on toistaiseksi minulla se vahvempi puoli) ja kaikin puolin tuomaristo oli pätevä (*köhtietyiltäosinköh*) sekä loppupalaute hyödyllinen. Kisakokemus oli mukava kaikkinensa.

Takaisin kuitenkin itse pukuun. Puvun obi on ensimmäinen järkyttävä painamisprojektini. Keltaisia kuvioita sain painaa aika paljon tuolle 2,5x1,50m kankaalle ja, koska olen idiootti, kangasväri pääsi loppumaan kesken. Loppumetreillä (kirjaimellisesti heh) olisi ehkä kannattanut käydä ostamassa vielä kolmas purkki sitä väriä lisää. Kimonon ompeleminen oli hauskaa ja tuskaista. Välillä kuviot ottivat pannuun ja pahasti, mutta toisinaan ne olivat oikein leppoisia ommella. Kangasvalinnat olisivat voineet olla paremmat. Kengät tehtiin viimetingassa autotallista löytyneistä ylijäämä kalikoista.

Ja siirtykäämme illan/päivän/aamun/yön viimeiseen esittely kelpoiseen herrasmieheen eli Cloud Strife...



...mutta ei se versio, jota ehkä odottaisi. Tämän näköinen Cloud seikkailee Kingdom Hearts (I) -pelissä, jos joku sattuu muistamaan. Halusin tehdä Cloud-cossin, en oikeen tiedä syytä, mutta halusin kuitenkin. Cloud on tosi tympäännyttävä hahmo tietyiltä kannoilta 1) se on aikalailla massa-cossi 2) se on aika väritön ja 3) pikkutytöt tykkää. Näistä syistä päätinkin tehdä tämän vähemmän muistetun version herrasta. Ei ole niin massa-cossi, on vähän väriä ja parhaassa tapauksessa lapset ei tajua, kuka se on. Ja minä pidän tästä Cloudista.

Cloud oli cossini 2009 Animeconiin/Finconiin. Hänkin syntyi suuressa kiireessä kesätöiden ja tapahtuman välissä. Paitsi tuon "reisipanssarin" osalta, jonka muistaakseni laitoin taipumaan jo kaksikuukautta aikaisemmin (ja taipuminen kestää sen 12h), ja yhden vöistä ostin myös jo aikaisemmin. Peruukki laitetiin kuosiin conia edeltävänä yönä. Sotkijana en silloin edes toiminut minä itse, vaan sisareni Kide/JoannaDee ja varasisareni Tiistai nykivät ja tukistelivat samalla, kun itse istuin tuo peruukki päässä. Heidän käsittelynsä jälkeen peruukki ei näyttänyt tuolta, miltä kuvassa. Se oli silloin tosi karsea. Purin koko peruukin sitten myöhemmin ja annoin sille uuden elämän hieman erinlaisessa kuosissa (joka näkyy kuvassa). Cloud piipahti myös ihka ensimmäisen CosplayGaalan (2009) FFFight'ssa, kylläkin edelleen kammottavilla hiuksilla, mutta käväisi lavalla kumminkin.

Muut vanhat pukuni jääköön pimentoon, ellei joku niitä välttämättä tahdo kaivella, mutta mainittakoon, että repertuaariin kuuluu myös naisia. En siis ole aivan crossaaja. Yleensä kuitenkin naisten kanssa näy niin, etten ole tarpeeksi laiha tai mieleni ei kestäisi cossata montaakaan naishahmoa, vaan olisin hirttämässä itseäni puuhun jo sukkahousuja jalkaan vetäessä.

Kiitos ja kumarrus

P.S. Muutama sananen mahdollisista tulevista postauksistani.
Luvassa voi olla: Tracon-rant (kaikki tykkää näistä aina) ja pientä kertomuksen poikasta viikonlopun photoshootista, jonka pidimme Kiden (käytetään nyt sitä Kideä) kanssa ja josta tänäänkin nähdyt kuvat ovat peräisin.

keskiviikko 7. heinäkuuta 2010

Alussa oli...

Terve.

Tämä postaus on lähinnä alustus kaikelle sille, mitä tässä blogissa tulen säätämään ja vinkumaan.

Pikaesittely: Olen Fukka. Oululainen teatterinörtti, joka sattumoisin sisarustan ansiosta löysi videopelien, animen ja mangan ihmeelliset maailmat jo vuosia sitten. Cosplayn parissa on jo aloiteltu 2005, mutta vasta viimeisen parin vuoden sisällä on saatu ompelukoneeseen enemmän potkua ja tutinaa.

Koska taidekoulu ja teatteri vievät elämästäni ison palan aikaa, en suinkaan ole ehtinyt tai kyennyt tekemään kovin montaa pukua vuodessa. Ne rajoittavat tapahtumissa vierailuanikin aina etäisyyksien ja talostilanteen ohella. Olen kuitenkin pyrkimässä säännöllisempään ja aktiivisempaan asenteeseen cosplayn saralla, ja tämä blogi on osa sitä (eli peukut pystyyn, että saatas vähän pökköä pesään).

Blogin tarkoitus on siis motivoida minua cosplay'n ja kaiken siihen edes jotenkin liittyvän suhteen. Tulen luultavasti pohtimaan omaa harrastustani sekä cosplay'ta yleisemmällä tasolla. Huomattakoon, että nämä tulevat olemaan minun mielipiteitäni, jotka myös saattavat ajan ja kokemuksen myötä muuttua. Työprosessien raportointi ja ihan omasta mielenkiinnosta tivistäminen olisi toivottava tämän blogin osalta, mutta koska olen yleisestikin hyvin laiska ottamaan work-in-proggress-kuvia, niin saa nähdä tuleeko tämä olemaan enemmän kirjallista raportointia.

Tässä blogissa saattaa olla havaittavissa pientä alemmuuskompleksia siellä ja täällä, koska olen siihen taipuvainen ja luen kaikkien mahtavien blogeja sun muita. Toisaalta muiden ideoista ja ajatuksista saa välillä itsekkin virtaa. Tämä yrittää nyt parhaansa pitää jonkin moista blogia, vaikka ei sitä kukaan lukisikaan. Ihan vaan itteni iloksi.

PS: Ulkoasun säätäminen on sitten totaalisen kesken. Kello sattuu olemaan 3:13 enkä hirveän haka ole tällaisissa jutuissa, joten se saakoon hieman odottaa.