I (heart) Cosplay - Vastaus kysymykseen

Moi!

Kuluneen vuoden sisällä ja sitäkin ennen olen kuullut erään kysymyksen niin monta kertaa, että sitä on oikeasti pitänyt pohtia. Kuinkahan monta blogitekstiä olen lukenut siitä kuinka cosplay on perseestä ja kuinka se vie aikaa, rahaa, sosiaaliset suhteet ja terveyden? En enää edes itse tiedä. Olen toki itsekkin pienen ironisen parodian cosplay-elämästä kirjoittanut, mutta oikeasti minusta tämä ei ole niin persestä kuin kaikkia tuntuvat tuovan esiin. Miksi aina pitää kirjoittaa ja puhua niistä huonoista puolista? Cosplay ilman tuskaa on teeskentelyä - olen täysin samaa mieltä, mutta sen ei tarvitse olla pelkkää tuskaa. Kun kokee tuskaa nähneensä  vaivaa voi huomata sen, että on antanut kaikkensa puvun eteen ja voi olla vieläkin tyytyväisempi lopputulokseen.

Jokasisella on varmasti ne omat porkkanansa cosplayssa ja niin on minullakin. Aijonkin vastata omalta osaltani kysymykseen: Miksi minä tätä teen, vaikka se on välillä niin perseestä? Olen pohtinut asiaa oikesti kunnolla, mutta oikea valaistumiseni tuli, kun eräänä aamuna kävelin peilin ohi ja kaipasin jotain. Aloitetaan silti alusta.

Kun lopulta löytää hahmon, joka miellyttää niin paljon ulkomuodoltaan ja luonteeltaan, että haluaa tätä pukuilla, nousee pään sisällä valtava innostusmyrsky, joka ei jätä rauhaan. Koko sarjan tai pelin läpi täytyy yrittää tuijottaa niitä pieniä yksityiskohtia, joita puvussa on. Juonesta saattaa mennä jotain hieman ohi, kun mietii miten nuo, tämän  ja tuon pystyisi oikeasti tekemään. Ja vaikka puku ei olisikaan sellainen, jonka sen hetkisillä taidoillaan pystyisi toteuttamaan, se työntää eteempäin ja innostaa kehittymään, koska tulevaisuudessa tuon puvun voisikin osata tehdä.

Tämä nainen teki sen minulle!

Vaikka minulle puvun aloittaminen on aina hiemaan nihkeää, yleensä aloitettuani en malta lopettaa ennen, kun olen saanut jotain valmiiksi. Juurikin se, kun puvun ensimmäinen kokonainen osa on valmiina, on yksi cosplayn tekemisen huippuhetkistä. Innostus, tehdä koko puku loppuun, kasvaa ja muiden osien tekemisen aloittaminen ei enää olekkaan niin vaikeaa. Koin tämän juuri eilen Mariyan kanssa (minäkö taas myöhään liikkeellä?). Ensi oli hirveän vaivanloista saada itsensä ylipäätään kangaskauppaan (myönneettäköön, että olin kipeä), mutta takaisin kotiin päästyäni ompelin Mariyan hameen yhdeltä istumalta.

Yleensä jossain vaiheessa puvun tekoprosessin aikana alan epäillä itseäni hahmovalinnasta. Vaikka vedän Zidanen housut jalkaan en näytä yhtään Zidanelta, vaikka minulla olisi häntä. Kuitenkin, kun puku valmistuu osa osalta ja niitä voi sovitaa yhdessä, alkaa kokonaisuus muodostua ja usko omaan itseensä palata. Sanin kohdalla tämä jatkui kohtuu pitkälle. Olen kovin vaalea Saniin vettattuna ja vaikka sainkin peruukin leikattua ja sovitin sitä, en siltikään voinut kuvitella itseäni Sanina, mutta heti, kun laitoin myös Sanin pannan päähäni ja maalasin punaiset kasvokuviot, tunsin onnistuvani jossain sittenkin.

Se hetki, kun puku on kokonaan lopullisesti valmis ja tietää, että seuraavalla kerralla sen voi pukea päälle kokonaan kaikkine osineen, on kultaa. Itse yleensä en kokeile pukua tässä vaiheessa ollenkaan, vaan jätän sen coniaamuksi, koska se saa aikaan pienen jännityksen, joka pääsee sitten coniaamuna myös purkautumaan.

Jostain kumman syystä puvun pakkaaminen on minulle suuri nautinto (kuten myös kirja- ja DVD-hylyn järjestely). Palapeli, jossa kaikki osat ovat eri kokoisia ja muotisia, mutta kaikki pitäisi saada sopivasti samaan tilaan.

Muuttaessani sain tästäkin niin paljon iloa irti.

Coniaamuna en yleensä kerkeä tuijottamaan itseäni peilistä koko cossissa, koska niin usein on kiire ja minä olen se hituri, mutta ajatus siitä, että puku on päällä ja sitä saa käyttää taas päivän verran, tuo minulle kovin suurta mielihyvää.

Huoriahan me ollaan kaikki, niin myös minäkin. Minusta on hyvin hauskaa kulkea matka majoituksesta conipaikalle puvussa, joka aiheuttaa päiden kääntymistä ja joskus jopa huuteluita. Minä pidän ihmisten hämmentämisestä ja siitä, että saan ihmiset kiinnostumaan jostain heille vieraasta asiasta. Tämä ei päde pelkästään cosplay'ssa. Yleensä uteliaimmat ihmiset ovat juurikin niitä kaikista avarakatseisimpia. Olen saanut käydä niin monta mukavaa keskustelu cosplay'sta vain siksi, että joku on kaupan kassajonossa ollut tarpeeksi utelias tullakseen kysymään minulta, mitä minulla on päälläni.

Tietenkin sydäntäni lämmittää aina se, kun joku tulee pyytämään kuvaa. Minä tulkitsen sen niin, että edes jonkun mielestä olen onnistunut jossain. En ehkä kaikissa pienissä yksityiskohdissa, mutta jossain sentään (tai sitten olen saanut aikaan hyvät naurut. on sekin saavutus) Saatan olla hyvin epävarma omista puvistani, mutta satapäinen kuvaajien lauma nostaa luottamustani omiin taitoihini ja kykyihini. Lisäksi kuvatessa pääsen esiintymään, vaikka vain pieneksi hetkeksi. Silti saan olla hetken roolissa.

Kaikista parasta cosplay'ssa on ehkä se, kun conipäivän aikana lähestulkoon unohtaa, että on liikkeellä jokin puku päällä. Jossain vaiheessa sitä kuitenkin tulee sellainen tilanne, että kävelee peilin ohi tai luo ja hätkähtää, kun sieltä ei katsokkaan se oma naama, vaan jonkun aivan muun. Siinä vaiheessa olen pystynyt hämäämään jopa itseäni ja voin miettiä sitä, että minä olen saanut sen aikaan.

On myös tuhansia muita syitä, miksi minä rakasta cosplay'ta niin paljon ja muilla on varmasti lisää. Halusin kuitenkin nämä itselleni ehkä päällimmäiset asiat tuoda esiin. Toiset ovat mitättömämpiä kuin toiset, mutta kaikki nämä yhdessä tekevät cosplay'sta sen kaiken tuskan ja raatamisen arvoista.

Fuu kiittää ja toivoo, ettei se cosplay olisi muillekkaan pelkkää tuskaa.

PS: Saa nähdä olenko liian laiska saamaan Mariyaa Animeseminaariin valmiiksi, mutta jos en sinne niin Traconiin, mutta sitten Ruruka joutuu jäihin...