Kymmenen vuotta Epätoivoa

Moi moi!

No tuota... tässä pääsi käymään niin, että Cosplayn epätoivo täyttää tänään 10 vuotta. Vuosikymmen cosplayta ja sen ohella bloggausta. Voihan. Mitä siitä on jäänyt käteen?

Tämän blogin alku ja juuret olivat siinä ajatuksessa, että saisin potkittua itseäni tekemään enemmän pukuja ja tasaisemmalla tahdilla. Pääsin myös dokumentoimaan omia projektejani vain itseäni varten. Samalla ihailin ja luin monen muun cosplay-bloggarin kirjoituksia ja työprosesseja.

Vahingossa löysin blogin ihkaensimmäisen otsakekuvan.

Blogit ovat jääneet enemmän tai vähemmäsn historiaan, joten kai minä sitten olen jonkinmoinen fossiili. Silti tämän blogin kirjoittaminen ja ylläpitäminen on edelleen minule hyvin rakasta ja tärkeää. Julkaisutahti ei ole sillä tasolla, mitä se joskus oli, mutta ei ole oma elämäkään. Lueskelen myös edelleen muiden blogeja aina tilaisuuden tullen.

Pukuja on tullut tehtyä, joten siinä kohtaa blogi (tai jokin muu) on ajanut asiansa. Uusia asioita ja materiaaleja on tullut tehtyä ja kokeiltua. Osa niistäkin on jo ns. "vanhentuneet". Niin kuin joku wonderflex, joka oli joskus kuuminta shittiä, mutta nykyään ei taida juuri olla edes kenenkään muistissa.

Houzukin sarvi taisi olla viimeisiä wonderflex-väkerrelmiä minulta.
Kuvaaja: Kifia

Toivon, ja jopa tiedän, että olen kasvanut näiden vuosien aikana sekä tekijänä että ihmisenä. Olen oppinut monenlaisia asioita ja luulen, että ne näkyvät puvuissani ja siinä, mitä olen nyt. Tiedän sen, mitä haluan tältä harrastukselta ja mitkä asiat sen parissa ovat minulle tärkeitä.

Joskus blogielämän alkutaipaleella muistaakseni totesin, että 'en tohdi lähteä kisailemaan, koska en näe itseäni vielä kisakelpoisena'. Kuitenkin kaipuu lavalle taisi viedä tuossa kohtaa voiton ja lähdin sittenkin kisaamaan. Hyvä, että lähdin, koska monet parhaista kokemuksista ja hetkistä tämän harrastuksen parissa on koettu juurikin kisalavoilla. Niinkin villejä juttuja on käynyt, että olen saanut jopa kunnian olla tuomarina useammassa kisassa.

Tuomariselfie 2019 Frostista
Mukana ihanin Umi, R0rune ja miä

Tämän harrastuksen parissa olen saanut tavata ja kohdata niin paljon mahtavia ihmisiä. Suomalaiset ovat äärettömän taitavia cosplayn saralla ja minä olen hirmuiloinen siitä, että olen saanut tutustua niin moneen taitavaan ja mahtavaan ihmiseen tämän harrastuksen kautta. Kiinnostuksen ja intohimon jakaminen cosplaysta tai jostain sarjasta muiden kanssa on yksi parhaista asioista tässä yhteisössä. Myös se, että olen saanut palautetta ja kehuja omasta tekemisestäni muilta, on ollut mahtavaa. Kiitos kaikille tästä kaikesta!

Rakastan tätä halikuvaa meistä hall-kisan sijoittuneista.
Mukana Jami, Mouru ja miun Excel-pylly
Kuvaaja: Mihashichu

Tämän blogin eliniän aikana olen tähän mennessä tehnyt tasan 50 pukua. Muutama vanha puku on tullut tehtyä kaksi kertaa. Tuota ennen olin tehnyt jokusen puvun, mutta selkeästi aktiivisempi vaihe ja lapasesta lähteminen tuli tämän blogin myötä.

Blogiajan eka puku oli Nice
Kuvaaja: Kis (2016)

On mahtavaa nähdä se kehitys, mitä kymmenen vuotta on tuonut. Vaikka välistä onkin sellainen olo, että junnaan taidoissani täysin paikallaan enkä kehity mihinkään, niin ei se ihan pidä paikkaansa sittenkään. Nyt omaan taitoja, joita en uskonut koskaan hallitsevani. Mukaan on tullut myös uusia materiaaleja ja sitä kautta tekniikoita, joita ei edes tainnut olla olemassa kymmenen vuotta sitten. Kankaan värjääminen ja peruukit tuntuivat joskus niin pelottavilta ja vaikeilta. Worbla ja EVA-muovi ovat molemmat ilmestyneet kuvioihin tämän kymmenen vuoden aikana. Ja olenhan minä opiskellut itselleni vaatetusompelijan perustutkinnon saman aikaikkunan sisällä!

Sitten tämä uusin tulokas eli Keith

Tässä vaiheessa lempipukuni on varmasti edelleen Yuna. Se antoi pukuna minulle haastetta ja, vaikka kaikki ei ole niin tiptop kuin haluaisin, on se kai silti puku, johon olen eniten tyytyväinen. Tietenkin siihen sitoutuu sekä hurja määrä nostalgiaa, WCS-tunteita että helpotusta (koska näytän siinä puvussa ihan hyvältä). On myös varmasti monia yksinkertaisempia pukuja, joita olen tehnyt ja joissa on vähemmän virheitä, mutta kokonaisuutena Yuna on antanut minulle paljon.

Kuvaaja: Mikko Karsisto

Tässä vuosien varrella olen saanut kokea monenlaista. Ihan tuolla siviilielämässä ja cosplayn parissa. Kaikesta en ole tietenkään täällä kertoillut, mutta ne kuitenkin heijastelevat aina jonkin verran toisiinsa. Vuosi 2019 oli minulle ehkä kaikista rankin vuosi koko tämän kymmenen vuoden ajalta. 2020 on minulle ollut tavallaan hyvin helpottava kaikesta paskasta huolimatta. Paljon on tullut eteen ja kaikki se on vaikuttanut siihen, mitä ja kuka olen nyt.

Tuntuu edelleen tosi epäuskottavalta, että MULLA ON KÄYNTIKORTTEJA!
Näitä, muuten löytyy, jos joku haluaa mini-minuja :D

Hyviä kisakokemuksia minulla on paljon ja olen kastanut varpaitani monen tasoisissa ja tyylisissä kisoissa. Vaikka esityskisat ovat mielestäni ihania ja pidän niiden löyhemmistä säännöistä, ne eivät enää tarjoile minulle kaikkea haluamaani. Näen oman cosplayni vahvasti kokonaisuutena, jossa haluan yhdistää puvun ja puvussa esiintymisen mahdollisimman hyvin. Tällä hetkellä arvokisat ovat se formaatti, jossa pääsen mittaamaan omaa osaamistani ja mistä saan parasta osviittaa tulevaan. Haluan kuitenkin kehittyä tässä harrastuksessa sekä pukujen että esitysten kautta. Silloin tällöin voi vähän pyllyillä esityskisoissa.

Siellä woodi, Kide ja miä
Kuvaaja: Rea Rautamies

Ei myöskään unohdeta sitä, että olen, kuten joskus menin tokaisemaan, lavanarkkari. Se ei ole muuttunut mihinkään. Kaipaan lavoille, haluan antaa yleisölle jotain, mikä saa jotain sisimmässä liikkumaan. Oli se sitten naurua, surua tai jotain ihan muuta. Cosplay on minulle taidemuoto. Kahlitseva taidemuoto, mutta taidemuoto siitä huolimatta.

Kisaaminen on vienyt minut sellaiseen pisteeseen, josta en ehkä ihan oikeasti osannut uneksia. En koskaan ajatellut, että voisin olla Suomen MIKÄÄNedustaja. WCS-ruljanssi sai alkunsa 2014, kun halusimme erottua ja koska huvitti. Sitten oltiin kierteessä. Se antoi ja otti paljon.

Olihan tämän esittäminen jo palkinto minulle. Saati muu reissu.
Kuvaaja: Songriku

Kisaamisen myötä olen päässyt tapaamaan monta sellaista henkilöä, joiden cosplayta ihailen ja arvostan, mutta parasta oli kenties WCS-matkalla tutustua Joshua Hartiin. Olen seurannut Joshuan uraa vuosia ja samalla ihaillut hänen pukujaan ja kädenjälkeään. Kun sain kuulla, että Joshua ja Garnet Runestar edustavat USA:ta WCS:ssä ja pääsen tapaamaan heidät, taisin ihan oikeasti itkeä. Tietenkin kaikki kimallus ja kulissit romahtivat heidät tavattaessa (ihmisähän hekin ovat), mutta edelleen ihailen heidän molempien työtään ja omistautumistaan.

Piti vähän olla fani :D
Ei mitään muistikuvaa, kuka tän kuvan otti.

Tulevaisuudelta toivon edelleen uusia juttuja, seikkailuja, uusia ja vanhoja tuttavuuksia, kokemuksia ja kehitystä. Näin suppeasti tiivistettynä. En näe itseäni mitenkään jäämässä pois cosplayn kelkasta. Enemmänkin niin, että elämä muokkautuu ja tämä harrastus siinä mukana. Blogi varmasti tulee porskuttamaan siinä sivussa yhtälailla. Kaipaan tapahtumia ihmisten, cosplayn ja bloggauksen takia.

Fukka kiittää kaikista näistä vuosista! Epätoivo jatkuu ja ratkoja on edelleen hukassa!

PS: Olisiko se aika tehdä taas uusi ulkoasu?

Kuningatar Kompromissi

Heippa!

Nyt taklaan tämän hirviön, joka on Gwendolynin prosessimerkintä. Paljon tekstiä ja paljon asiaa luvassa.

Gwendolyn on ollut minulla haaveissa heti siitä hetkestä lähtien, kun ensimmäistä kertaa näin neidosta kuvan. Odin Sphere muutenkin on pelinä mielestäni hirveän kaunis ja täynnä ihania hahmoja, joita voisin pukuilla. Gwendolynin kohdalla en kuitenkaan ole nähnyt oman osaamiseni olevan sillä tasolla, että kehtaisin lähteä pukua rakentamaan. En vieläkään ole varma, onko taitotasoni ollut riittävä, koska niin monta osaa Gwendolynista haluaisin tehdä uudestaan.

Kaikki lähti taas alusvaatteista, joita kukaan ei varmaan ikinä näkisi, jos en itse tunkisi niistä kuvia nettiin.

Lähes valmis. Vain helma vielä ompelematta.

Tein korsetin sitä hätää, että minulla olisi tukeva pohja, johon kiinnitän asioita tarvittaessa. Lopulta kävikin niin, että tähän korsettiin itsessään ei pitänyt kiinnittää mitään. Jee, koska yleensä yritän muka tehdä sellaisen korsetin, joka kävisi sitten myös muihinkin pukuihin, mutta aina lopulta joudun laittamaan niihin jonkun typerän kiinnikkeen yms., joka sitten estää korsetin käyttöä muissa puvuissa. No ei tällä kertaa! Tässä korsetissa on myös kiva muoto, joka varmasti passaa monelle naishahmolle tarvittaessa.

Sotahame

Sitten pääsemme ensimmäiseen kompromissiin. Itse kutsun tätä vaatetta nimellä sotahame, koska se muistuttaa minua muinaisten kreikkalaisten sotilaiden hameista. Sotahame on reffeissä enemmän tutumainen ja pysyy ryhdikkäästi muodossaan, mutta joissain kuvissa siinä näkyy myös liikettä ja ettei se olekaan vain yksi iso kappale. Koska halusin säästää tilaa sekä matkalaukussa että takapuoleni ympärillä, päätin tehdä hameesta elävämmän ja tällaisen kreikkalaistyylisen version.

Drapeeraukset tuloillaan.

Itse sotaisan hameen päälle tulee toinen kerros, joka poimuttuu edestä ja tekee hameesta vähän siveellisemmän, niin ettei ihan koko ajan pylly vilku.

Tein hameen lärpäkkeet keinonahasta ja muuten koko komeus on puuvillaa. Ihaninta oli laittaa kiinni niittejä, jotka tulivat lärpäkkeisiin kiinnni. Niitit näkyvät varmaan tuolla myöhemmin. Keinonahkan ompelu ei ollut mitään herkkua, koska ompelukoneeni oikutteli (tämän jälkeen puhdistin kunnolla koko koneen ja se toimi tuon jälkeen taas kuin unelma).

Sotahame ja korsetti olivat ensimmäiset vaateosat, koska kaikki muu rakentui niiden päälle jollain tavalla.

Röyhelöitä mallailemassa.

Kaavoitin mekon korsetin pohjalta ja siksi pystyin mallailemaan miehustaan tulevat röyhelöt korsetin päälle suoraan. Siihen nähden, että tämä ei ollut kisapuku, niin hifistelin ehkä vähän liikaa, kun käsin ompelin mekkoon vaikka mitä.

Wääää!

Tätä mekkoa tehdessä olin niin absurdeissa maailmoissa; olen vuosikaudet katsellut kuvia Gwendolynista ja pohtinut miten tietyt osat siitä tekisin itse, ja nyt vihdoin pääsin laittamaan kaiken tuon pohdinnan ja mähkimisen käyttöön. Minun ei siis tarvinnut miettiä, miten jonkin asian teen, vaan se tieto oli jo osittain valmiina olemassa ja minä vain... tein.

Olen mekkoon kovin tyytyväinen ja, jos se ei olisi täysin halki keskeltä edestä, uskaltaisin ehkä käyttää sitä myös jonain juhlavaatteena pahaa-aavistamattomien ihmisten seassa.

Kultaa!

Halusin kaikkien kultaisten osien olevan prikulleen saman värisiä, joten kaikki kultaiset osat on maalattu samalla kangasmaalilla. Kuvassa mekon miehustan yläreunaan tulevat kultareunukset. Kruunussa kangasmaali ei kuitenkaan pelannut kovin hyvin, koska worblapinnasta se lähti kuoriutumaan irti pienestäkin rasituksesta. Pelkäsin kovasti, mitä kruunulle käy matkalaukussa ja otin siksi maalin mukaan Japaniin. Pienillä vaurioilla selvittiin Japaniin, mutta takaisin päin laukut joutuivat kestämään niin paljon höykkyytystä, että tuhot olivat paljon suuremmat ja tuo maalipurkki oli myös auennut siinä rytäkässä (oli onneksi pussissa hyvin suojassa).

Ennen kuin hyppään epäkankaisten osien selostukseen, esittelen osat, jotka unohdan aina eli hihat.

Höpö

Olen jopa niin hyvin muistanut, nämä hihat jopa tekovaiheessa, että yhtään kuvaa niistä ei tämän enempää ole. Alkuun mietin, että miten pirussa kaavoitan nämä hihat, mutta sitten muistin, että minulla on hyvä käden muotoa mukailevan hihan kaava. Jee jee! Sitä käytin pohjana ja lopulta tämä olikin ihan naurettavan helppo kaavoittaa.

Kruunu kuuluu näihin vuosia pohdituttaneisiin osiin puvussa. Myös materiaalit ja niiden käyttö on laajentunut vuosien varrella, joten ei hirveästi enää tässä vaiheessa tarvinnut vaivata päätä tekniikan suhteen.

Absurdius jatkuu vahvana,

Ohuen ohut, valkoinen softis sai päälleen paksumman harmaan softiskehyksen ja koko härpäke päälleen mustan worblan. Tein mustasta worblasta myös pannan, johon kruunu kiinnittyy, tavallisen hiuspannan päälle. Sileämpää pintaa tavoittelin erikeepperi+vesi-litkulla, mutta juuri tuo saatttoi olla se syy, miksi kultaisesta maalista ei tullut niin kestävä.

Kasat? Kukat? Juttujuttusydeemit?
Taustalla ensimmäinen ja hylätty versio.

Pantaan kuuluvat myös höyhen... kasat? kukat? korvien päällä, jotka ovat myös tehty softiksesta. Pohjana on softiskiekko, jonka päälle on vain kasattu pisaran muotoon leikattuja softispaloja, jotka on maalattu. Lopuksi lämmitin kukkia varovasti hiustenkuivaajalla, että voisin taivuttaa höyhenet oikeaan muotoon ja suuntaan. (En käyttänyt kuumailmapuhallinta siksi, etten vain vahingossa anna niille liikaa lämpöä.)

Valmis panta ja peruukki.

Siivet tietenkin on tehty samaan tapaan softiksesta ja ne ovat puvun toinen kompromissi; tiesin, että muotoa ja kokoa tuskin pystyn siivistä ottamaan pois ilman, että se radikaalisti vaikuttaa puvun ulkonäköön, joten päätin tehdä ne mahdollisimman kestävinä ja kevyinä.

Muoto testissä.

Pohjana siivissä on retkipatja, koska se on hitusen ehkä kevyempää kuin EVA-muovi, mutta myös huomattavasti halvempaa. En halunnut tuhlata EVA:a näin isoihin osiin, kun muitakin vaihtoehtoja on olemassa.

Nämä siivet olivat yksi osa, joka minun oli tarkoitus kiinnittää korsettiin. Mietin ja pohdin vaikka mitä härveleitä, joilla saan ne kiinni itseeni ja pysymään oikeassa muodossa. Lopulta retkipatjasta sai toimivan muodon vain tekemällä siihen vekit ja painoa oli niin vähän, että pystyin kiinnittämään nämä suoraan sotahameeseen.

Muodokas siipelöinen

Päällystin retkipatjapohjat mustalla puuvillakankaalla. Kankaan tarkoitus oli säilyttää pohjan muoto paremmin kuumuudessa, vähentää maalattavaa pinta-alaa ja antaa parempi tarttumispohja höyheniä liimatessa sekä lopulliset kiinnikkeet oli helppo ommella kankaaseen. Ompelin vain pohjan muotoisen mustan pussin jonka sisään tungin ja liimasin retkipatjapohjan.

En enää edes muista montako sulkaa tein... tässä ehkä yhden siiven verran.

Kokeilin ja testailin erikokoisten sulkien yhdistelmiä ensin vai paperilla, kunnes osasin suurin piirtein määrittää montako ja minkä kokoisia sulkaa tarvitsen siipiin. Eri väriset osat siivistä tein eri värisillä softiksilla, mutta lopulta kuitenkin kaikki sulat on maalattu oikean värisiksi. Tiesin, ettei minulla ole aikaa maalata sulkia kovin kummoisella tavalla. Halusin sulkiin kuitenkin vähän enemmän eloa ja ilmettä, joten leikkelin niihin pieniä lovia sulkamaisuuden hakemiseksi.

Tätähän löytyy siis edelleen jostakin aina välillä.

Sitten se kompromissi osa.

Sniff

Itse olisin pitänyt enemmän tuosta ilmavasta ja pörheästä tavasta kiinnittää sulat (ylempi), mutta totesin, että sulat menevät matkalaukussa tuhanne mutkalle ja ruttuun, jos jätän ne tuolla tavalla. Siksi päädyin lopulta liimaamaan sulat aivan pohjan myötäisesti (alempi). Hyvänä puolena tässä oli se, että sulkien välistä ei pääse pilkistämään mustaa pohjaa.

Testi kartongilla

Siipiin kuuluvat tietenkin myös pitkät lenninsulat, jotka törröttävät taakse päin. Tiesin heti alussa, että ne tulisin tekemään irrotettavina. Niiden pohjana käytin tällä kertaa EVA-muovia, koska ne piti pystyä hiomaan oikeaan muotoon ja niiden piti yksinään pitää muotonsa hyvin.

Siinä lötköttää.

Kolme sulkaa per siipi, jotka hiottiin pyöreäreunaisiksi ja liimattiin yhteen ennen maalausta. Ne kiinnittyvät muuhun siipeen tarranauhalla, joka on liimattu varsinaisen siiven sisäpuolelle ja jää piiloon mekon helman taakse.

Japanissa näille kävi vähän hassusti: Gwendolyn oli minulla päällä ainoastaan Osun paraatissa, jossa yllättäen minulla itselläni ei ollut kuumuuden kanssa mitään hätää. Paraatin jälkeen huomasin, että nämä lenninsulat olivat taipuneet mutkalle kuumuudessa. Hotellille palatessa ne olivat vielä lötköt ja onneksi ne kuitenkin suoristuivat ilman, että maalipinta kärsi mitenkään.

Tämä puku oli muutenkin pieni testikierros EVA-muoville. Kenkiä lukuunottamatta kaikki panssariosat on tehty EVA-muovista. Olen jo pitkään halunnut kokeilla sitä kunnolla, mutta materiaalin saatavuus ja kunnollisen projektin puuttuminen ovat estelleet.

:(

Pohjaksi kaikille panssariasioille tein hassut lahkeet, jotka ovat puuvillaa aina nilkasta polveen, etti muovi hankaa ihoa käytössä. Yläosa lahkeista on sisäpuolelta puuvillaa ja keinonahkaa ulkopuolelta.

Jouduin aloittamaan panssariosat kaikkein vaikeimmista, sääristä, koska kaikki muut panssarit rakentuvat niiden päälle. Tein säärestäni elmukelmukaavan ja sen mukaan kaavoitin sääripanssarit. Tulevaisuudessa kenties teen nämä osat kokonaan alusta ja paremmilla kiinnityksillä. Ehkä jopa täysin eri materiaalista.

Japanin päässä matkan ajan jalkani olivat hyvin turvonneet. En tiedä miksi näin oli, mutta paraatipäivänä sääripanssarit eivät meinanneet mennä kiinni ollenkaan, koska nilkkani ja sääreni olivat niin paksut turvotuksesta. Tämä siis jarkui koko reissun ajan ja vasta Suomessa turvotus laski.

Takaisin kotona, mutta edelleen turvoksissa. En omista nilkkoja.

Reisipanssarit eivät olleet yhtään niin tuskaiset tehdä. Ovathan ne muodoltaan jo paljon yksinkertaisemmat. Tein niistä ensin pahviset mallit, joita käytin lopulta myös kaavoina, leikkasin pohjat EVA-muovista ja kohokuviot softiksesta. Lopuksi muotoillin ne kaareviksi kuumailmapuhaltimen kanssa.

Tän tä dää!

Teippikyhäelmät

Kun muoto ja koko olivat kohdillaan liimasin osan osista kiinni toisiinsa ennen pintakäsittelyä. Pintakäsittelyn tein kumi-spraylla, mikä oli ihan mielenkiintoista. Hirveästi minua kuumotti, että tuleeko pinnasta liian epätasainen ja möhlinkö koko homman, mutta onneksi mitään suurempia havereita ei tapahtunut.

Siellä lojuvat

Huonona puolena kumi-sprayssä on se, etten voi käyttää sitä missään kotona. Keväällä ja alkukesästä, aina tilaisuuden tullen, matkasin mummun luokse maalle ja valtasin autotallin myrkkykammiokseni. Kylmällä kelillä tuli myös huomattua se, että ilman lämpötila vaikuttaa kovasti lopullisen käsitellyn pinnan tasaisuuteen. Viileässä osa kumista alkoi jähmettyä jo kosketuksesta ilman kanssa.

Myöskin tämän aineen kanssa työskentely vaatii kunnollisen hengityssuojaimen, koska siitä pääsevät kaasut ovat oikeasti myrkyllisiä.

Käsitellyt ja jähmettyneet palat odottamassa maalausta.

Kumi-spray sai päälleen lopulta tavallisen spray-maalin. Yritin myös patinoida panssareita akryylimaaleilla parhaani mukaan, mutta olin ehkä silti liian hellä.

Maalauksen jälkeen viimeiset osat liimattiin yhteen ja niihin lisättiin kiinnitysremmit. Panssareissa ei ole mitään muita kiinnikkeitä kuin reffeissä näkyvät remmit, jotka kiinnittyvät sukka-lahje-asioihin ja viimeisenä varmistuksena yhdet pienet hakaset kummankin panssarin yläosassa. Olin positiivisesti yllättynyt, etteivät nämä oikesti edes olisivat tarvinneet noiden remmien lisäksi mitään muita kiinnikkeitä.

Vas. patinoimatta ja oik. eka kierros patinointia

Kengät puolestaan on kasattu vähän erillä tyylillä. Pohjakenkänä minulla oli matala korkokenkä, jonka päälle tein Lycrasta sukan, jonka liimasin kiinni kenkään. Elmukelmukaavaa jälleen hyödyntäen tein kengän päälle tulevista panssareista paperikaavat (huomatkaa kuvassa yksi paperikaavoista on väärin päin hubs).

Jutskuja

Paperikaavojen pohjalta tein ensimmäisen proton softiksesta, jota fiksailin ja yritin saada näyttämään oikealta. Samalla piti pohtia, että millä näkymättömällä ilveellä saan osan osista kiinnitettyä kenkään niin, että saan vielä jakankin sisään kenkään. No, nämä kengät lopulta lähtivät Japaniin keskeneräisinä, koska halusin käyttää viimeisen viikon ennen lähtöä johonkin muuhun kuin pukujen väsäämiseen.

Panssarit kengän päälle valmistuivat softiksesta, jonka päällystin hyvin joustavalla ja ohuella keinonahalla. Lopuksi maalasin keinonahan kangasmaaleilla oikean sävyiseksi. Tähän loppuun vielä kuva hikisestä jalastani paraatin jälkeen, missä näkyy keskeneräiset panssariosat edes jotenkin.

Hyvin pysyi ehjänä, mutta hiki hommista tarinaa kenties joskus myöhemmin.

Sitten ehkä yksi jännittävimmistä työmaista tässä puvussa eli peruukki.

Sanon tämän asian tässä ja nyt saman tien ääneen; minä vihaan peruukkien liimaamista! Se ällöttää ja kuvottaa minua hyvin paljon. Jos jonkin asian voi saavuttaa millä tahansa muulla keinolla kuin liimaamalla, pyrin tekemään niin. Muussakin kuin peruukeissa, mutta varsinkin peruukeissa. Halaun pystyä pesemään pukujeni osia mukaan luettuina peruukkit, ja liimattavat osat yleensä rajoittavat pesemistä.

Siinä. Se on pois systeemistä.

Eli tässä tulee esittely kasasta liimaa.

Oli ehkä aikakin.

Ihan alkuun tein omasta päästäni vedoksen teipillä ja elmukelmulla, jonka sitten osittain täytin ja kiinnitin yhteen pienistä peruukkipäistäni. Minulla on siis isompikin peruukkipää olemassa, mutta se on isompi kuin oma pääni, joten se ei tähän projektiin sopinut.

Alex Coscraftilta

Opettelin jossain välissä huvikseni letittämään peruukin nutturalle ja pohdin voisinko hyödyntää tuota tekniikkaa tässä kampauksessa. Kuitenkin tuo letitystyyli oli hieman liian työläs eikä näyttänyt siltä, miltä Gwendolynin nuttura näyttää, joten nope. Jouduin siis ensimmäistä kertaa stubbaamaan peruukin.

Kaivelin ponnaritutoriaaleja ja stalkkasin ahkerasti Anniilaughin peruukkikuvia Twitterissä ennen kuin lähdin taklaamaan tätä hirvitystä. Katselin myös jonkin verran tämän tutoriaalin kuvia osviitaksi.

Pohjana minulla oli aivan tavallinen peruukki. Tiedän, että valmiita poninhäntäperuukkeja myydään myös. En kuitenkaan halunnut käyttää sellaista, koska voin villisti veikata, että sellainen olisi minulle aivan liian iso. Pääni on pieni.

Ahostaaaaa!

Pikkuhiljaa liimasin kerroksia kuitua pienelle poninhännälle. Välistä leikkasin ylimääräiset kuidut pois ja liimasin nysän tiiviiksi tapiksi. Liimana käytin Erikeepperiä, koska sitä oli helppo levittää sormin tai siveltimellä sekä siksi, että se on vesiliukoinen. Ylijäämäkuidusta tein myös uusia kuitunauhoja, joita ompelin myös peruukkiin. Tämä vei ihan tuhottomasti aikaa. Senkin lisäksi, että välistä en koskenut koko peruukiin kuukauteen.

Tällanen systeemi.

Olen joskus kehittänyt tällaisen peruukinmuokkausviritelmän tuolista, harjanvarresta ja peruukkipäästä. Tämän peruukin kanssa se osoittautui hyvin toimivaksi väkerrelmäksi. Peruukki on tarpeeksi korkealla, että lattialla seistessäni ylsin ja näin hyvin sen alaosiin. Sitten kun nousin tuolille seisomaan, niin oli helppo käsitellä peruukin päälakea ja yläosia. Peruukkipäätä tai peruukkia ei tarvinnut pyöritellä tai liikutella juuri ollenkaan. Lisäksi vekotinta pystyi helposti siirtelemään paikasta toiseen tarvittaessa.

Siistimistä

Kun stubbaus alkoi olla loppusuoralla, ompelin vielä kuitunauhoja sen verran peruukin reunoihin ja ohimolle, että lopputulos näyttäisi edes jotenkin siistiltä ja piilottaisi peruukin rakenteet mahdollisimman hyvin. Sitten liimasin vielä nämä lisätyt kuidut ponnarille.

Stubattu liimahirviö ja nuttura kiinnitettynä.

Itse nutturan tein erillisenä osana. Pohjana käytin worblaa, johon tein muodon puolikkaan styrokspallon avulla. Worbla sai päälleen maalin ja ylijäämäkuidusta tein siihen ensin "korinpohjakuvion" liimaamalla kuituja ristiin rastiin puolipallon päälle. Lopuksi liimasin kuituletin koko hommelin reunaan. Sitten kiinnitin itse nutturan liimaamalla sen kiinni peruukkiin.

Worbla-kupuun tein vielä loven, josta oli helpompi sujauttaa letin päät kuvun sisälle piiloon.

Peruukin etutukka on myös yksi kompromissi. En mitenkään voinut olla varma siitä, että kestääkö yksikään peruukki matkan Japaniin, joten päätin leikata etuhiukset vain suoraksi ja jättää ne sen kummemmin stailaamatta. Stailasin kuitenkin peruukin niin, että mahdollisesti sitä voisi käyttää myös ilman kruunupantaa. Ajatukseni taustalla oli se, että näin siitä varmasti tulee siistin näköinen.

Tämmöinen siitä tuli.

Peruukista tuli lopulta vähän liian iso. Pingoitin sen hieman isoksi, joten nyt tarvittaessa voin vetää peruukin päähäni kuin pipon. Muutoin olen semityytyväinen tähän, vaikka ei se sytyttänyt rakkautta liimattuihin peruukeihin sen enempää. Ne ovat hienoja, mutta edelleen ällöjä.

Surukseni joudun kertomaan, ettei minulla ole yhtään kunnollista kuvaa Gwendolynistä. Osa WCS-kuvista on ilmeisesti edelleen kadoksissa jossain maailmalla, joten en ole edes ite nähnyt kunnolla tätä pukua päälläni. Tarkoitukseni on kuitenkin korjailla ja viimeistellä puku jotain tapahtumaa varten. Mihin? Sitä en vielä tiedä. 

Viimeinen testi ennen lähtöä.

Toivottavasti tämä ei ollut niiiiiiiiiiiin hirmuisen pitkä merkintä. En osannut jaotella asioita, joten tässä ne nyt ovat yhdessä läjässä.

Uusia juttuja on aloitettu ja parissa pikkutapahtumassakin käyty, ja niistä pitäisi vähän kirjoitella. Yritän kasata ajatuksiani.

Fukka kiittää.

PS: Syvästi pyydän anteeksi, jos tekstissä on enemmän kirjoitusvirheitä kuin normaalisti. Jotenkin kaikki taivutukset ja ng-äänteet olivat ihan hukassa tätä kirjoittaessa. Kyllä, suomi on äidin kieleni.

Sama tyttö toistamiseen

Moi moi!

WCS-seikkailu on takana ja yritän nyt kirjoitella alta pois kaikkea sitä, mitä ei ole täällä kerennyt kertoa ennen reissua. Kerron kuitenkin tähän väliin sen, että palo pukuja kohtaan ei ole mitenkään hiipunut. En saanut cosplay-ähkyä, josta minua varoiteltiin, vaan päin vastoin; nyt olen irti kaikista lupauksista ja suunnitelmista. Haluan vain tehtä uusia pukuja ja uusia esityksiä, mutta yritän pitää edes jonkinmoisen tauon ennen seuraavaa projektia. Tässä on monta vuotta (ja varsinkin tämä viimeisin vuosi) tanssittu WCS:n pillin mukaan, joten pieni hengähdystuokio on paikallaan.

Tässä merkinnässä tulen kertomaan Sanin, eli WCS-finaalipukuni, valmistusprosessista. Olen tehnyt Sanin jo kerran aikaisemmin vuonna 2011, joten taas pääsin selkeästi näkeään oman kehitykseni tämän harrastuksen parissa.

Kuvasi Kis

Finaalipuvut meille valikoituivat sen perusteella, että mille hahmoille pystyisimme luomaan mielekkään esityksen. San ja Ashitaka ovat olleet meillä suunniteilla jo monta vuotta. Minulla oli myös esitysidea olemassa, johon San ja Ashitaka sopivat (idea kävi kuitenkin lopulta melkoisen myllyn läpi ennen lavalle päätymistä), joten lopulta päädyimme heihin.

Eka osa jee!

Aloitin Sanin mekon ihan ensimmäisenä. Olin hyvin tarkka materiaaleista, joita halusin käyttää, joten ostin valkoisen pellavakankaan, jonka ompelin mekoksi ja sen jälkeen värjäsin. Halusin käyttää mahdollisimman luonnonmukaisia materiaaleja, koska San asuu metsässä ja koko elokuva sijoittuu ympäristöön, jossa teollistuminen on vasta aluillaan. Yhtenä syynä oli myös tietenkin se, että luonnonmateriaalit hengittävät paljon paremmin kuin keinokuidut.

Mononoke Hime on elokuvana taas tapauksia, joissa vaatteiden toimivuus ei ole tästä maailmasta; Sanin mekon helma ei näytä elokuvassa kellotetulta, mutta välillä siinä on niin paljon volyymia, että ainoa tapa saavuttaa tuo volyymi on kellotus. Kiitos taas 2D. Tämä taas toi mukaa ylimääräisiä saumoja...

Värjäystestejä ja lopullinen mekko.

Saatte kuvan mekon sisärakenteista, koska halusin esitellä niitä WCS-tuomaristolle, mutta teknisten ongelmien takia en tiedä näkikö niitä koskaan kukaan. Tästä lisää sitten WCS-seikkailumerkinnän yhteydessä. Kuitenkin mekon mallista tuli tosi mukava ja kiva. Ajattelin tehdä toisen mekon ihan arkikäyttöön samoilla kaavoilla.

Sisusrakenteet.

Hauskin ja rentouttavin osa tässä puvussa oli varmasti helman repiminen. Tai no, alkuun meinasi jännittää, mutta sitten, kun sain ideasta kiinni, nautin täysin. Helma on siis leikattu ns. oikeaan pituuteen ja "muotoon", minkä jälkeen kankaan reuna on kulutettu pienillä lovilla ja repimisellä. Lopuksi helma on viimeistelty kangasliimalla mekon sisäpuolelta, ettei helma kuitenkaan lähde oikeasti liestymään ja hajoamaan. Ja että voin nakata koko mekon pesukoneeseen.

Ompelin oikean mitan kohdalle valkoisen langan ja piirsin repeämät kangasliidulla ennen kuin leikkasin helman.

Pieniä viistoja leikkauksia ensin yhteen suuntaan ja sen jälkee toiseen suuntaan, minkä jälkeen vain nyhdin sormilla ja kynsillä helman risaisemmaksi.

Leikelty ja nyhdetty. Tämän jälkeen huolittelu liimalla.
Ja kuten huomata saattaa, väri heittää härän pyllyä joka kuvassa.

Valkoinen liivi ei ollut mitenkään erikoinen. Tein sen kaksinkertaisena kahdesta hieman erilaisesta kankaasta. Kankaiden kudoksen tiheydessä ja värissä oli pienen pieni ero ja pähkäilin pitkään kummasta tulisi oikea puoli. Ero oli niin huimaava, että lopulta Tokyo Roundilla liivi oli ns. väärin päin päällä :D

Tein liivistä jopa koeversion, koska halusin toteuttaa sen ilman leikkaussaumoja ja muotolaskoksia. Tämä tietenkin tarkoitti sitä, etten mitenkään saisi siitä niin ihonmyötäistä kuin elokuvassa. Ainakin omasta mielestäni olisi hupsua, että San juoksentelee ympäri metsää jossain makkarankuoressa. Pohdin myös materiaalivalintoja; joissain kohdissa elokuvaa liivi näyttää karvaiselta ja joissain ei. Lopulta päädyin puuvillakankaisiin, koska ne ovat luonnonkuitua ja niita pystyi kuluttamaan ja repimään ilman, että koko kangas hajoaa käsiin käytössä tai pesussa.

Lähes valmis liivi.

Yksi lempiosistani tässä puvussa ovat korvakorut. Ensimmäisessä versiossa korvikset olivat ehkä kynyimmät ikinä, joten nyt halusin panostaa niihin kunnolla. Korvikset ovat lähestulkoon kokonaan Fimo Light -massaa. Kokeilin alkuun tehdä niitä onttoina valkoisesta worblasta, mutta sain dumpata koko idean aika äkkiä.

Epämääräisiä lätysköitä.

Tein massasta suunnilleen oikean kokoisia lätysköjä, jotka kuivumisen jälkeen liimasin yhteen, täytin raot ja reijät ja lopuksi hioin oikeaan muotoon. Sahasin molempiin valmiisiin kiekkoihin lovet, joihi upotin rippukorvakorujen koukun. Kiinnitin koukun ja sinetöin muutenkin ylimääräisen tilan lovessa jämä-worblalla.

Siellä semmonen.

Päätin tehdä korut oikeina korvakoruina vain siksi, että tiedän korvanlehtieni kestävän jonkun verran painoa. Ontot ja kevyet korvikset olisivat olleet ihanteeliset, mutta ei. Yksi päivä nämä korvissa on ihan ok, mutta kaksi päivää alkaa jo tuntua. Varsinkin illan puolella.

Ta daaa!

Elokuvassa Sanin korvikset välkehtivät ja kiiltävät ihanasti, ja halusin jotenkin saada aikaan tuon kiillon. Maalasin ensin pohjan ihan vain valkoiseksi ja päälle suihkuttelin kiiltävän spray-lakan. Lakka kiilsi kyllä, mutta jo kaksi kerrosta lakkaa muutti korvisten värin kellertäväksi. Sain jonkun kerran hioa ja maalailla korviksia uusiksi, että olin lopputulokseen edes jotenkin tyytyväinen. En saavuttanut aivan sitä kiiltoa, jota tavoittelin, ja jos koskaan tulen löytämään sopivan kauniin valkoisen helmiäismaalin, maalaan nämä uudestaan.

Seuraava askartelupaskarteluprojekti oli Sanin hammaskaulakoru. En edes lähtenyt etsimään sopivia helmiä, vaan saman tien päätin, että teen helmet (taas) itse. Nämä sentään olivat suhteellisen halppoja ja nopeita tehdä.

Rullaati rullaa vaan taas.

Pitemmät helmet tulivat kaulakoruun hampaiden väliin. Lyhyemmät taas tulivat hampaiden sisälle, ettei hampaisiin tarvinnut porata reikiä ollenkaan. Hammashelmet saivat päälleen kuoren ja muodon foliosta, minkä päälle muovailin varsinaisen hampaan Paperclaystä. Folion tarkoitus oli keventää painoa, autta muodon pysymisessä ja säästää arvokasta Paperclayta.

Tämmöisiä pötkylöitä.

Sitten, kun hampaita oli tarpeeksi, niin piti aloittaa hio-paikkaa-ruljanssi. Kuitenkin, koska kuvittelen päässäni korun pötkylät hampaiksi, en ollut niin pilkun päälle siitä, että tuleeko hampaista aivan saman näköisiä. Hampaat harvoin tuppaavat näyttämään ihan prikulleen samalta.

Lähes valmis. Hampaista puuttuu vielä maali ja lakka.

Sekä helmet että hampaat saivat maalit päällensä. Yritin hieman patinoida ja muutenkin maalata hampaita vähän epätasaisesti, että ne näyttäisivät edes jotenkin orgaanisilta. En tiedä miten se onnistui ¯\_(ツ)_/¯

Lakka, jota käytin helmiin ja hampaisiin alkoi kuitenkin käyttäytyä vähän hupsusti Japanissa. En tiedä johtuiko se lämmöstä tai kosteudesta vai aineesta itsestään, mutta lakan pinta muuttui oudon tahmaiseksi...

Möö!

Naamio oli yksi jännäkakka; se oli iso osa esitystä, mutta en ollut varma, millä mokoman saisi pysymään kunnolla päässä. Yritin tehdä siitä todella kevyen ja silti kestävän, mutta lopulta se painoi lähes yhtä paljon kuin naamio, jonka tein 2011 Darwi-massasta.

Pohjana käytin EVA-muovia, minkä voileipäsin kahden mustan worbla-levyn väliin. Näin sain hyvän ja tukevan pohjan kaikelle muulle. Myös naamion päällä mutkittelevat makkarat ovat mustan worblan jämiä.

Tötteröitä. Keskellä suu ja sivuilla silmät.

Tein suu- ja silmäaukkojen ympärille tulevat tötteröt irrallisina. Myös niissä pohjana oli rinkulat EVA:aa jotka voileipäsin mustalla worblalla, minkä jälkeen kasasin jämä-worblasta niiden päälle korkeutta ja muotoa. Tämä siksi, että pystyin vielä myöhemminkin lämmöllä muokkaamaan niiden muotoa naamioon sopiviksi. Kun tötteröt olivat jollain tasolla oikean muotoiset, tein naamiolle pintakäsittelyn spray-kitillä.

Siellä lojuvat. Korvat siellä kans.

Samaan syssyyn ja samalla tekniikalla tein myös karvareuhkaan tulevat korvat; EVA voileivättynä mustalla worblalla ja sitten taivuteltu oikeaan muotoon, pintakäsittely ja maali sekä lakka päälle.

Näissä ei mitään ihmeellistä.

Tein pintakäsittelyn naamiolle ja tötteröille erikseen, koska halusin kiinnittää silmiin ja suuhun tulevan mustan kankaan niiden väliin. Kangas siis estää sen, että oma naamani ei vilku naamion aukoista, vaan ne näyttävät vain pimeeiltä reijiltä. Halusin saada kankaan mahdollisimman hyvin piiloon myös naamion sisäpuolen siisteyden takia.

En voi hyvin.

Kangas on jotain muinaista nailonia, jota käytin jo ensimmäiseen Sanin naamioon. Näen siis kankaasta läpi, vaikka enimäkseen katselen maailmaa noiden pienten lovien, jotka ovat silmien alapuolella, läpi. Kun kangas oli liimattu paikalleen, liimasin myös pintakäsitellyt tötteröt naamioon.

Maalit ja eka kierros patinointia.

Olen hirveän huono tekemään patinointeja tai varjostuksia. Jos lähdekuvassa asia ei näytä nuhjuiselta, en jotenkin osaa lähteä tekemään omasta versiostani nuhjuista. Yritin vähän tökkiä itseäni tämän puvun kanssa, ja siksi lisäsinkin naamioon vielä enemmän patinaa tuon toisen kuvan jälkeen. Silti valkoista liiviä en tahtonut sotkea, koska elokuvassa siinä näkyy sotkuja vasta elokuvan loppupuolella, kun on vähän jo sodittu. Ja meidän esitys "sijoittuu" elokuvan alkupuolelle.

Naamioon ja korviin on porattu reijät, joista ne on ommeltu kiinni itse karvaviittaan. Viitassa ei ole kovinkaan mitään ihmeellistä... ja kaikki siitä otetut kuvat ovat vain karvakasoja, joista ei saa mitään selvää. Mut hei! Vuoritin koko roskan!

Reuhkan sisäpuoli.

Viitta ja huppu ovat kiinteästi kiinni toisissaan ja molemmissa on tosiaan vuoritus.

Karvakankaan kanssa kävi taas klassiset ja jouduin tilaamaan sen maailmalta. Olin jo katsonut eräästä netin kangaskaupasta sopivan kankaan, tilannut näytetilkut, mähkinyt ja tehnyt päätöksen, kun sitten tilaamisvaiheessa kangasta ei enää ollutkaan myynnissä. Juoksin ja kiersin kaikki mahdolliset kangaskaupat läpi, mutta mistään ei löytynyt minkäänlaista valkoista karvaa, joka olisi kelvannut. Viimeinen vaihtoehtoni oli eBay ja sormet sekä varpaat ristissä odotin sieltä kangasta tulevaksi. Onneksi kangas, joka lopulta saapui oli lähes täydellinen eikä edes mitenkään huonolaatuinen.

Suosikki osani koko puvusta ovat kengät, jotka onnistuivat paremmin kuin hyvin. Kengät tai oikeastaan tossut on tehty aivan kokonaan itse ilman mitään pohjaa tai tukirakennetta.

Kolme villasukkaa oli vähän liikaa, mutta tulipa kokeiltua.

Kaavat tossuihin syntyivät perinteisellä tuorekelmu+teippi-metodilla; jalkaan muutama sukka, kelmutus ja teippaus, minkä jälkeen piirtelin saumojen kohdat. Tein koevedoksen, jota saikin muokata aika lailla. Tossut ovat myös vuoritetut, ja juuri siksi minä tykkään niistä niin paljon; ei päälitikkauksia näkyvillä.

Materiaaliksi tossuihin valikoitui pellava ja nahka. Pellava jatkoi tätä luonnonmateriaalien teemaa (nahka myös) ja nahka pääsi tossujen pohjamateriaaliksi. Nyörit, joilla tossut on sidottu jalkoihin ovat puuvillaa.

Kerrankin minijaloista on jotain hyötyä.

Tossukat!

Fun fact: Tein worblasta muotin omista varpaistani sitä hätää, että jos joudun hirveästi muokkaaman tossujen kärkeä höyryttämällä tai käsin ompelemalla, niin voin tunkaista worbla-varpaat kengän sisälle ja pyöritellä niitä helposti käsissäni. Varpaille ei kuitenkaan tullut käyttöä.

Da Warbaat

Jaaaaaaaaaaaaa... murheenkryynitikari. Siis... näin yksinkertaiseksi asiaksi se vaati aivan liikaa tekemistä ja vääntämistä.

Minä siis olen tehnyt saman tikarin täysin vasurilla jo ensimmäisen Sanin tarpeistoon. Nyt tein sen muka niin näppärästi ja sujuvasti hetkessä, kunnes tajusin, että eihän se Sanin tikari oikeasti näytä yhtään samalta. Hakkasin päätä hetken seinään. Lähdin rakentmaan uutta tikaria kustun tikarin päälle. En tiedä, mikä aivoitus se oli, mutta lopputulos oli aivan hirveän ruma ja työjälki vielä hirveämpi. Hakkasin tikaria hetken lattiaan, kunnes se meni poikki. En todellakaan tiedä, mikä hapenpuute aivoillani on ollut tuona päivänä, kun onnistuin pissimään niinkin yksinkertaisen asian KAHDESTI!

No, pakko oli yrittää vielä kerran uudestaan.

Valitettavasti osa kuvista tuhouti osittain, joten laatu on suttu.

Lopullisen tikarin pohjaksi päätyivät (silloin, kun en ollut aivohalvauksen alaiseena) kartonki ja bambupuikot. Pinosin bambupuikkoja kartonkimuodon molemmin puolin, että sain kolmiulotteisen muodon alulle. Sitten liimasin päälle uudet palat kartonkia ja hyvin ohuen softiksen (valk. toinen kuvaa) vielä oranssin kartongin päälle. Koko hässäkkä sai päälleen mustan worblan ja kahva vielä lopulta vähän enemmän. Pintakäsittelynä jälleen spray-kitti, päälle maalit ja lakka. Lopuksi vielä kiedoin kahvan ympärille mustan kankaan, jonka liimasin ja ompelin käsin kiinni. Näin, hyvin simppeliä ja yksinkertaista.

Tässä vielä vertailun vuoksi kuva katkenneesta hirviöstä ja sen sisuksista vertailun vuoksi. Katsokaa aivopieruani.

I'm somewhat good at this I promise.

Tämä ei ollut ainut asia, mikä ei mennyt ihan niin kuin Strömsössä. Sanilla on päässään ja käsivarsissaan höpsöt remmit. Voisi luulla, että ne ovat mustat, mutta ha haa! Ei! Ne ovat siniset! Kokeilin vähän vaikka ja mitä, mistä voisin ne tehdä, mutta lopulta päädyin siihen, että kuminauha on paras vaihtoehto. Sitten alkoi valkoisen n. sentin levyisen kuminauhan metsästys, koska tummansinistä tuskin löytyy (Vahingossa löysin kirkkaansinistä... Vaalan sekatavarakaupasta. En ostanut, koska möö! Ihan väärän sävyinen!). Tarkoituksena oli värjätä nauha iDye Polyllä tummansiniseksi.

Valkoisen sentin levyisen kuminauhan löytäminen osoittautui hirmu vaikeaksi. Lopulta sitä kuitenkin löytyi. Enkä edes muista mistä (paitsi Vaalassa oli sitäkin).

Jännää!

Kattila laitettiin ruplattamaan ja kuminauha pääsi keittoon...

Miten meni? Noin niinku omasta mielestä?

Tässä vaiheessa sanoin, että: "Vidut! Mennään vanhoilla!" Käytin siis samoja mustia kuminauhoja, jotka olivat jo alkuperäisessä Sanissa.

Me yritimme kikkailla asioilla esityksessä! Nimittäin mustalla valolla eli siis UV-valolla. Harmiksemme efektit eivät toimineet lavalla, koska taustavalot olivat liian kirkkaat. Tiesimme jo alusta lähtien, että efekti ei välttämättä tule toimimaan lavalla, mutta halusimme kokeilla. Mm. Sanin naamion osia oli maalattu pimeässä hohtavilla maaleilla. Ehkä näillä voi joskus kenties vielä kikkailla jossain kuvauksissa ¯\_(ツ)_/¯

Teos: Pimeässä on vaikea ottaa kuvaa
Tekijä: Miä

Tässä oli Sanin oma kertomus. Katsotaan, mihin tartun seuraavana; onko luvassa Gwendolyniä, esityshölinää vai tarinoita WCS:stä. Sitä ei vielä kukaan tiedä!

Fukka kiittää!