Päivä cosplay'ta cosplay'aamatta.

Terve!

Alkuvuosi alkaa näyttää entistä kiireisemmältä, mikä minua hieman hirvittää, koska syvällä sisimmässäni, kaiken tohottajan luonteeni alla, olen hyvin laiska ihminen. Ohjaajani pyynnöstä heittäydyin tekemään uuteen näytelmäämme, Satyruskoihin, puvustuksen. Aikaa palaa siis tahtomattakin (taidekoulu syö mun elämän). Kutenkin tämän kertaisen merkinnän aiheena on ihan oikeasti valopilkku, jonka muistin paria päivää ennen sen tapahtumista. Vierailin Oulun anime ja manga -kerhon eli OMAKEn (tai ehkä Kangaskasan) järjestämässä Cosplay-kuvaus-päivä-juttu-juttu-sydeemissä lauantaina 15.1. Alku ei ollut kaunis, mutta hommasta jäi hyvä maku suuhun.

Todellakin olin unohtanut täysin kyseisen tapahtuman, josta Anikissa oli mainontaa. Teatteripuvustuksen lomasta päätin kuitenkin ottaa yhden vapaaillan tehdäkseni jälleen ex tempore -puvun. Suunnitelmani oli tehdä loppuun Kirjamessuilta diskattu Nice Holystone. Sain ostettua puuttuvat materiaalit ja Tiimarista hankin itselleni halvat silmälasit (BTW joiden takaa en muuten nähnyt mitään, vaikka olivat vain +1). Minulla oli jo ennestään karsea Pilailupuodin peruukki, jonka olin jo kerran sysännyt sivuun, mutta hieman sitä tutkittuani totesin sen näin hätätapaukseen sopivaksi. Kävi kuitenkin pieni haveri, jonka seurauksena tämä peruukki halkesi. Syy ei ollut omasssa voiman käytössäni, vaan puhtaasti peruukin laadusta. No, suunnitelmani tappoi itsensä, joten lähdin palloilemaan paikalle aivan omanaitsenäni.

Tapahtuma alkoi jo klo 9, mutta itse availin silmiäni vielä tuossa vaiheessa. Löysin tieni kuitenkin Kaijonharjun nuorisotalolle suhteellisen aikaisin ja ehdin tiirailemaan kourallisen pukuilijoita laittautumista ahtaassa vessassa. Lähes koko päivän pörräsin sivussa, kun pukuilijoista räpsittiin hirveästi kuvia ympäri nuorisotaloa. Uloskin uskaltautuivat lähes kaikki, vaikka vaatetta ei joillain ollut nimeksikään. Pääsin myös välillä leikimään assaria ja selvittelemään toisten peruukkeja. Välillä kävi pieni kismitys, kun ei itsellä ollut mitään pukua, mutta abi-hupparini sisällä viihtyi aivan hyvin suurimmaksi osaksi. Päivään kuului tietenkin pakollista paskan jauhantaa kuvauksien sivussa ja niiden jälkeen.

Nuorisotalo tarjosi yllättävän monipuoliset kuvausmahdollisuudet. En ole kyseisellä nuorisotalolla ennen vieraillut, joten olin hieman skeptinen aluksi. Portaita ja seinää löytyi hyvinkin paljon. Myös oleskelutilan sohva pääsi mukaan kuvauksiin, kun se kannettiin pelisalin puolelle. Jopa monia kuvakulmia päästiin hyödyntämään portaiden ja parvien ansiosta. Jopa liiankin hyvin välillä... Tosiaan, muutamat paikalla pyörivät (vanhemmat) miehet painoivat tunnelmaa hieman jopa näin sivusta katsojan näkökulmasta. Hyrh... Puistattaa jo ajatus.

Vietin hyvin viihdyttävän päivän hauskojen ihmisten seurassa, eikä pukuilijoiden vähäisyys haitannut toimintaa millään muotoa. Se ehkä oli jopa hyvä asia. Hieman hihittelin itsekseni sille, miten muiden kuvattavana oleminen eroaa omasta olemisestani kameran edessä. Lisää tällaista ja lisää aikaa minulle, että pääsen tekemään omia pukujani aivan kunnolla. Ensikerralla (?) haluan minäkin koikkelehtia. Ihmisten kanssa tulikin jo hieman pohdittua uusia ja ulottuvuusrikkaita kuvauspaikkoja tulevaisuudelle.

Fuu kiittää.

PS: Näyttäisi hieman siltä, että Mariya on seuraavana jonossa pukujenilistallani. Enkä pääse Kitaconiin, koska samana päivänä minulla on viimeinen näytös Satyruskoista ;___;

Vaikkuttavia tekijöitä...

Hyvää uutta vuotta!

Uusi vuosi tosiaan potkaisee käyntiin, mutta eipä tuo hirveästi elämää järkytä. Kouluun pitäisi mennä takaisin, mikä on ihan mukukava juttu, mutta työssäoppiminen sen ohella ei tahdo kiinnostaa. Tässä tulee nyt se merkintä, jonka oli tarkoitus ilmestyä jo viime vuoden puolella. Kerron hieman mitä puvuille kuuluu tai toisin sanottuna missä liemissä ajatukset tällä hetkellä marinoituvat. Joissain kohtaa olen saanut aikaan ja joissain taas en.

Zidane on edennyt, mutta olen laittanut sen hetkelliseen pannaan. Zidanen aseet ovat edenneet. Viimeksi ne näyttivät hyvin surkeilta, mutta nyt ne alkavat jo muistuttaa jotain. Muutenkin ihan realistisista aseista kiinnostuneena ilmintymänä, olen hyvin ylpeä siitä, että onnistuin tasapainottamaan molemmat veitset niinkin hyvin, että ne pysyvät pystyssä ihan ilman mitään tukea. Lisäksi olen yrittänyt tasapainottaa ne myös terän ja kahvan suhteen, joka näyttää jo tässä vaiheessa hyvältä. Luulen onnistuvani. Ja isi tulee olemaan ylpeä.

Veitsien tekeminen on ollut hauskaa ja tuskallista. Terien maalaus otti päähän enemmän kuin laki sallii, koska en viitsinyt ostaa kalliita spray-maaleja. Maalasin terät lopulta akryyleillä, jotka olen joskus muinoin ihan muihin maalailuihin hankkinut. Pieniä vippaskonsteja piti käyttää, että jäljestä tuli edes tuon näköinen. Toivottavasti se ei ole aivan ulalla (tuijottanut noita niin paljon, että omat silmät alkaa jo pettää). Maalaus kesti ja seuraavana aamuna, kun olin saanut työn tehtyä loppuun, jouduin ärsyttävän ironiseen tilanteeseen; koulumatkallani katselin taivasta ja totesin sen vittuilevan huonosti tehdystä maalaustyöstä.

Sormisuoja toimi paremmin kuin odotin. Hieman oli sen kanssa arpominen, koska art-kuvissa ne näyttävät eriltä kuin itse pelissä. Pikselit ovat ihania. Pelissä sormisuojat ovat enemmän kulmikkaat, ja tuota versiota olen nähnyt suurimmalla osalla DISSIDIA Zidane -cossaajista. Päätin itse kuitenkin mennä art-kuvan perusteella, koska ne ovat yksinkertaisesti nätimmät.

Veitset kaipaavat hieman vielä työstöä; maalia, massaa ja lopulta saan kiinnittää niihin killuttimetkin. Muu puku onkin sitten aivan toinen juttu. Ostin housujen kankaan ja löysin liiviinkin kankaan, kaavatkin piirtelin, mutta homma tökkäsi, kun äitini nauroi minulle isoon ääneen, kun olin lihonut. Kilot saavat lähteä ennen, kun aijon tehdä yhtiäkään housuja. Zidane on pannassa siihen asti.


Pukusuunnitelmani meni virallisesti mönkään ruokatottumusten takia, mutta se ei ole ainoa asia, joka sotkee päässäni. Koulussa olemma tehneet kaikenlaista jännää. Hameen peruskaavan piirto sai Cosmos'n nousemaan listallani. Nyt siis kutkuttelisi jo naishahmokin aika pahasti. Katsottuani Maria+Holic'n listalleni on myös pompannut aivan uusi hahmo, jonka aijon satavarmasti tässä vuoden aikana tehdä. Mariya Shindou pääsi suosikkihahmojeni joukkoon jo sarjan ensimmäisen jakson aikana, ja sillä varmasti pysyy sen verran paskiaina hän on. Mariyan tekemistä pönkittää vielä se, että seuraava työmme koulussa on kauluspaita. Koulu helpottaa elämää, kun ei aina tarvitse metsästää kaavoja tuli perseen alla vaan ne piirtää itse tuosta noin vaan.

Suunnitelmat muuttuvat varmasti tulevaisuudessakin. Asiaa ei helpota se, että olen kohta tahkonnut Persona 4'n läpi ja jopa tykästynyt tiettyihin hahmoihin ja Persona 3 odottaa sivästi hyllyssä peluutaan, mutta nyt mennään näillä hahmoilla. Kesälle pitäisi keksiä joku mahtavuus...

Fuu kiittää.

Hei kaverit, misä te ootte?

Hellurei!

Viime aikoina olen yrittänyt pitää ajatukseni pois cosplayn esiintymispuolesta ihan vain siksi, että en tänne siitä vähään aikaan kirjoittaisi ("Eikö tuo paska mistään muusta osaa sönköttää?"). Olen toki pohtinut omia pukujani ja niiden tekemistä, ja ajatukseni onkin ollut kirjoittaa pientä sepostusta niistä ja mitä niille kuuluu. Vaihtelua tämänkin blogin sisältöön. Tänään oli tarkoitus se teksti kirjoittaa, mutta sunnuntaipäivän blogiselailu aiheutti tökkäyksen ajatus prosessissa. Minulla heräsi kysymyksiä, joita oikesti tekisi mieli pohtia ihan ääneen, joten ette saa taukoa esiintymis-jauhannastani. Pyydän anteeksi.

Välillä omien ajatusten kanssa tuntee itsensä hyvin yksinäiseksi. Hyvin usein suomalaisessa cosplay-skenessä kohtaan toisten mielipiteitä, jotka poikkeavat kohtuullisen vahvasti omastani kuten varmasti myös moni muu. Kuitenkin se tunne, että lähes kaikki ns. näkyvistä mielipiteistä poikkeaa omastani, hämmentää minua suuresti. Vaikuttaa siltä, että cosplay kilpailutasolla on ihmisille enemmänkin pukujuhla, kun minä taas juurrun jo koko sanaan hyvin vahvasti; costume & play. Syleilen koko sanayhdistelmää autuaasti, kun moni muu tuntuu ottavan sen vastaan muodossa costume plyäh.

Miksi näin? Minulle esiintyminen on tärkeää monessa muodossa ja ei ole ihme, että minä katselen cosplay-maailmaa hyvin esiintymispainotteisesti. Silti ihmettelen, miksi niin moni pukuilija tuntuu piileksivän "Puku on kuitenkin se pääasia" -lauseen takana. Minulle sekä puku, että esiintyminen ovat tasavertaisia. Onko se tämä suomalaisuus, joka syö tästä skenestä ajatusta myös esiintymiseen panostamisesta? Kun perussuomalaisesta otetaan valokuva yllättäen, on ensireaktio peittää linssi kädellä tai kääntää naama piiloon, kun jotain muuta kansallisuutta edestavat läimäyttäisivät naamalleen suuren hymyn. Suomalainen yrittää paeta huomiota keinolla millä hyvänsä. Vieköön puku huomion itse pukuilijasta.

Minä miellän cosplay'n moniosaamislajiksi, enkä pelkästään ompleukilpailuksi. Eihän hyvää sarjakuvaakaan luoda pelkästään kauniilla kuvilla, vaan pitää mukana olla myös juoni. Cosplay'hin kuuluu ompelemisen lisäksi myös muita osaamisen alueta ja eri materiaalien käsittelyä. Peruukit, muovailumassat, maalit, liimat ja lista jatkuu. Miksi tähän listaan ei voisi rehellisesti lisätä esiintymistä? Esiintyminen on hyvinpitkälti sivuutettu tähän asti, mutta toivon Gaalan ja WCS'n arviointien lyövän pukuilijoita halolla päähän ja muuttavan heidät cosplayjaajiksi.

Palaan aiheeseen jota olen jo vatvonut aikaisemmin. Minua hieman kismittää se, että edes tuomarit eivät näe esiintymistä ja pukua saman arvoisia, vaikka arvioinnissa ne ovat pisteiltään saman arvoiset. Joku aika sitten olin lyödä päätäni seinään, kun kohtasin foorumikommentin, jossa tuomarina toimiva henkilö oli kirjoittanut lauseen: "Kukatahansa näkee heti onko esitys hyvä vai ei." Jos tämä pitäisi paikkansa, meillä olisi hyvällä todennäköisyydellä tällä hetkellä yaoi-show edustamassa Suomea WCS'ssa, koska jonkun mielestä se on hyvää. Ihmisillä on omat mieltymyksensä, ilman mitään taustatietoa päätökset pohjautuvat luultavasti omiin mieltymyksiin. Varmasti jokainen cosplay-harrastaja on joskus näyttänyt kuvan puvustaan jollekkin, joka ei tiedä tästä harrastuksestä mitään. Minä olen ja hyvin usein reaktio on: "Oi miten hieno!" Kuitenkin koko ajan tiedän, mikä puvussa mättää ja miksi se nimen omaan ei ole hieno. Aivan sama pätee esiintymisen arviointiin; jos ei tunne esiintymisen saloja on niitä vaikea lähteä rehellisesti arvioimaan. Voisin verrata tätä myös siihen, jos pukuja arvioitaisiin ilman lähdekuvia ja ilman, että kukaan tuomareista olisi koskaan nähnyt kyseistä hahmoa ennen.

Minunhan on tästä asiasta hyvä puhua, koska enhän minä tiedä cosplay-kisoista mitään, koska olen kisannut vain kerran. Siihenkin syy on hyvin yksinkertainen; en halua esiintyä paskalla puvulla enkä paskalla esityksellä. Toistaiseksi ajattelen, että oma vahvuuteni on esiintymisessä. Taitoni pukujen teossa saakoon karttua, ennen seuraavaa kisaa, koska minulle cosplay on sekä pukuja että esiintymistä. Yhtä vahvasti kumpaakin.

Nyt esitän kysymyksen, johon toden totta tahtoisin saada rehellisen vastauksen; Jakaako kukaan kanssani tätä ajatusta cosplay'ta costume play'na vai olenko yksin tässä costume plyäh -maailmassa? Kiitän.

PS: Tekee jo mieli itselläni pitää lomaa tästä esiintymishullunmyllystä. Ei tätä enää hetkeen kiitos.

Kipulääkkeitä, kiitos!

Terve!

Tämän hetken cosplay-elämä näyttää aika hiljaiselta. Motivaatio keskeneräisiä pukuja kohtaan on jossain sängyn alla. Tällä hetkellä odottelen kovin koulutöiden etenemistä sellaiseen vaiheeseen, että voisin hylödyntää niitä tämän harrastuksen ylläpitämisessä (eli uuden puvun väsäämisessä). Kuitenkin jo kauan sitten päähäni putkahti ajatus, joka on siitä lähtien velloutunut pääni sisäisessä aallokossa. Kyse on epämukavuudesta; kuinka tämä harrastus pystyy olemaan niin epämukava ja epäterveellinen, ja me silti rakastamme sitä? Tätä on pohdittu monissa eri paikoissa ympäri internetin, mutta ajattelinpa nyt itsekkin hieman koota ajatuksiani.



Joskus tuottaa tuskaa löytää tai keksiä hahmo, jota haluaisi leikkiä juuri tässä conissa tai tapahtumassa. Hahmon tulee olla täydellinen juuri tätä tapahtumaa varten. Kun lopulta on keksinyt hahmon, alkaa suunnittelu vaihe. Yleensä tämä Hoks! -hetki tapahtuu iltaisin juuri ennen nukkumaan menoa, jolloin ajatukset vyöryvät suurena aaltona ja eivät oikein anna mielenrauhaa. Univaje, joka kostautuu seuraavana päivänä koulussa tai töissä. Ajatukset harhailevat ja kappasa! Cosplay-ajatukset tupsahtavat päähän. Käsiä ja nenää alkaa jo syyhyttää, kun tahtoisi niin kovin päästä kunnolla suunnittelemaan. Lopulta koittaa se suloinen hetki, kun saa rauhassa aloittaa vakavan suunnittelun.

Suunnittelun jälkeen päästäänkin valmistus prosessiin. Ensimmäisenä pitää löytää kalenterista aikaa. Sitä yrittää tiivistää kaiken muun suhteellisen kompaktiksi paketiksi, että olisi mahdollisimman paljon aikaa keskittyä vain ja ainoastaan pukuun. Kaverit tulevat arvoasteikolla puvun jälkeen, ja näin sosiaaliset siteet kärsivät. Saa kuulla "Kun sua ei nää koskaan!" ja muuta mukavaa. Pian alkaakin jo con lähestyä ja stressiä pukkaa, kun vasta osa paidan kappaleista on huoliteltu eikä vieläkään ole löytynyt sitä oikean väristä housukangasta. Ei ole enää aikaa syödä, vaan täytyy keskittyä pukuun ja ompelukoneella painetaan yömyöhään. Enää ei nukuta.

Sitten tuleekin tapaturma. Auts, ratkojalla vetäistään sormeen, kun puretaan viimeöisiä saumoja. Veri valuu ja sormesta puuttuu palanen. Vähän painetaan paperilla ja lastari päälle. Ompelu jatkuu. Nuppineula pistää. Ja toinenkin. Kohta tuntuukin siltä, että neuloilla on salaliitto sinua ja pukua vastaan. Stressi kasvaa ja virheet lisääntyvät. Lisää ratkomista. Kaveri sattuu soittamaan juuri kriittisellä hetkellä, kun ommellaan piilovetoketjua. Puhelimeen huudetaan perkelettä ja rauhaa. Ihmissuhteita ei enää pian ole.

Lopulta puku valmistuu määräaikaan mennessä ja saa huokaista. Taistelu ei kuitenkaan ole vielä ohi. Aloitat pakkaamisen con-viikonloppua varten ja ensimmäisenä varmistat, että kaikki puvun osat mahtuvat matkalaukkuun. Oho, proppi on liian iso. Suunnitelma propin kuljetuksesta aiheuttaa jälleen stressiä. Isi ei anna autoa lainaan ja oma lasahtaa kuitenkin mäkeen puolimatkassa. On otettava juna. Lopullinen pakkausoperaatio alkaa ja täytyy tarkistaa, että jokainen puvun osa on laukussa. Eihän mitään ole mennyt hukkaan tai hajonnut? Onhan maali kuivaa? Hyvä, kaikki valmista. Sitten alkaakin tuo julmetun tylsä 600 kilometrin junamatka. Matkan aikana päässä ehtii käydä läpi kaikki kauhuskenaariot, jotka vain voi kuvitella. Useaan otteeseen tekee mieli ottaa laukku hyllyltä ja tarkistaa sen sisältö. Onnellisesti saavutaan määränpäähän ja majapaikkaan. Laukku tarkistetaan.

Vielä conia edeltävänä yönä on aikaa nähdä unia siitä, kuinka puku hajoaa osiin, puolet siitä on sittenkin unohtunut kotiin tai sen mysteerisestä katoamisesta sillä hetkellä, kun se on juuri puettu päälle ja ollaan astumassa ovesta ulos. Aamulla saakin sitten herätä kylmä hiki iholla ja lakanoihin sotkeutuneena.

Con-aamu tuoksuu stressiltä ja liimalta. Joku huutaa taas perkelettä, kun puku on sittenkin ottanut kolhuja laukussa, vaikka illalla kaikki oli kunnossa. Kun puku on lopulta saatu kuosiin, koittaa se hetki, jonka vähintään joka toinen suomalainen pukuilija joutuu kestämään; bindaus. Korsettia kiristetään, siteitä nyitään ja conikaverikin on jo kuin perseelle ammuttu karhu. Ja loppu päivä vietetään hengittämättä. Puku onkin viimein saatu päälle ja kaikki tuntuu olevan kunnossa. Liput on, bussiraha on, kaveri hymyilee taas, aamupala on syöty ja vessa... Puolet puvusta pois päältä, että pystyy käymään vielä vessassa ennen lähtöä. Melkein myöhästytään bussista, mutta juuri ja juuri ehditään hypätä kyytiin, kun pysäkille on juostu.

Con-paikalle pääseminen tuntuu erittäin autuaalta. Kaikki oli sittenkin kunnossa. Päivän edetessä bindit alkavat puristaa ja kiristää. Tulee kuuma ja epämukava olo. Vesipisteitä ei löydy tai ne ovat tyhjiä. Pitäisi keretä katsoa kaikki luennot ja syöminen unohtuu. Raskas puku painaa päällä ja selkää kolottaa. Istuminenkaan ei oikein onnistu, kun jokin hiertää kaiken aikaa. Ollaan äkäisiä ja kiukkuisia. Kädet alkavat hapuilla conikaverin kurkkua. Alkaa haluta jo kotiin.

Raskaan ja uuvuttavan con-päivän jälkeen raahaudutaan takaisin majapaikalle. Runneltuna, mutta onnellisia. Me rakastamme tätä.



Kjäh. Tämähän oli parodia. Toivottavasti tykkäsitte tästä sielun tuotannostani. Kiitän.

PS: Nyt, kun on lunta maassa, ajattelin nakittaa kavereitani avukseni pieneen kuvaussessioon, kun sisareni mun ei ole tavoitettavissa. Sesshoumarusta voisi yrittää saada jonkun hyvän talvikuvan.

Ohi aiheen

Moi!

Tässä heittäydyn aivan hävyttömäksi ja käytän blogiani ihan rehelliseen mainontaan (kerta olen lj'n hylännyt ikuisiksi ajoiksi). Kuten otsikosta voi ehkä päätellä, emme seilaa aivan Cosplay'n vesillä, mutta minulle nämä kaksi aihetta ovat hyvin tiiviissä yhteistyössä. Ei varmaan ole yllätys, jos kerron, että kyseessä on teattei. Sitä ennen pieni, ihan cosplay-aiheinen mainos; Jos ette ole vielä tietoisia Cosplay.fi-projektista/hankkeesta/miksi ikinä sitä voi kutsuakaan, menkää ja lukekaa Voronan sielun tuotantoa asiasta ja seurailkaa tilannetta.

Nyt sitten häpeilemättä tietoväyliä hyväksikäyttämään. Viime keväänä väsäsimme Oulun Underground-teatterin kanssa Brändi-nimisen esityksen Oulun taidekoulun Teatteripicnic'iin. Toistaiseksi ainakin Brändi on Underground'n viimeinen tuotos. Brändiä esitimme uudestaan yleisön pyynnöstä viime kesäkuun Teatteriteltassa. Meidän esiintyjen tietämättä ohjaajamme oli ilmoittanut meidät myös ehdolle Tampereen MURROS-teatterifestivaaleille. Aikaisemmin syksyllä saimmekin sitten tiedon, että Brändi on valittu osaksi Murroksen ohjelmistoa. (Go see MURROS!) Meidät voi siis nähdä Tampereella, sununtaina 28.11. klo 10.30-11.00 ja 14.15-14.45 Tampereen yhteiskoulun lukion Ullakolla.

Brändi tulee jälleen taas uusintaesitykseen ennen Murrosta, mutta vain kerran. 13. marraskuuta on Oulun taidekoulun Taiteiden yössä mahdollisuus päästä näkemään ainutlaatuista nuorisoteatteria. Taiteiden yön aikataulu on vielä epäselvä, mutta luultavasti Brändi pyörähtää käyntiin joskus klo 23 aikoihin (sehän on Taiteiden YÖ)

Pieni kuvaus Brändistä: 12 tunnissa valmistunut, karvaine ja muovilta tuoksuva, parodia nykypäivän "brändäyskulttuurista". Tarina siitä, miten brändi syntyy, kasvaa ja mellakoi. Murroksen sivuilta voi löytää ihastuttavia kuvia Brändistä, kun rullailee ohjelmistosivua alas. Löytyypä sieltä hyvin hemaisevia kuvia minustakin. Kuvaajana Ville Pohjonen.

Suosittelen siis kaikille. Jopa näyttelijänä voin sanoa, että kyseessä on jotain hienoa. Brändiä on mahtava esittää eikä yksikään yleisö ole pystynyt istumaan kovin pitkään nauramatta.

PS: Pääsen sittenkin katsomaan WCS-karsintoja, mutta itse en luultavasti laita mitään sen erikoisempaa päälle. Sen verran kesken vielä tuo Zidane.

On saanut aikaan

Moi!

Hetkellinen epätoivo oli jo minut vallata, kun ei mukamastensa tullut mieleen, mistä sitä kirjoittaisi. Kuitenkin pieni ääni pääni sisällä kehotti minua muistelemaan, mitä sitä tulikaan kirjoitettua ihan alussa. Voin iloisesti todeta, että tämä blogi on onnistunut ainakin joissain tehtävissään. Vaikka en edeleenkään tiedä, milloin tulen seuraavan kerran puvun päälleni vetämään, olen silti saanut pidettyä yllä motivaatiota ja iloa cosplay'n suhteen. Olen jopa saanut jotain aikaiseksi ja dokumentoinut lähes jokaisen tekovaiheen.

Ensimmäisenä to-do -listallani on jo pitkään ollut tuo, jo mainittu, FF DISSIDIA'n Zidane. Yhtenä syynä herran väsäämiseen on hänen ihastuttavat aseensta. Eräs tylsä launatai-iltapäivä onkin syynä siihen, miksi minulla tällä hetkellä on kaksi pahvi "tikaria".



Vaikka ne eivät ole paljoa tuosta edenneet, rakastan niitä suunnattomasti jo nyt. Ne vaativat vielä hieman massaa ennen, kun pääsen maalipintaa taiteilemaan. Alusta lähtien tarkoitukseni oli tehdä sellaiset propit, jotka pysyvät ehjinä, vaikka huitoisin niillä auton ikkunasta, kun mennään nopeudella 80km/h.

Sitten palasinkin kankaan kimppuun... Jos haluatte ikinä nähdä maailman rumimmat kengänpäälliset, kilauttakaa. Olen elämäni aikana tehnyt vain kahdet kengänpäälliset, ennen näitä uusimpia, ja molemmat parit ovat olleet jotain totaalisen järkyttävää. Ohjeita on kovalevy täynnä, mutta näyttää siltä, että minä vain en osaa. Siksikin juuri olen kohtuullisen tyytyväinen siihen, mitä sain tällä kertaa aikaan.



Antakaa anteeksi peili... Tässä on siis vain pohja, jonka päälle tulen rakentamaan softiksesta kunnon KENGÄT, jahka saan tilattua Hobby-Point'sta tarpeeksi isoja levyjä softista. Tästä kaupungista, kun ei löydy kuin tuota perus A4-kokoa, joka on aivan liian pieni. Kaavoitusta ja kokeiluja on jo tehty.



Tämän cosplayn takia olen myös hyvin ristiriitaisessa tilanteessa. Tilasin nimittäin peruukin tätä varten, mutta nyt olen niin ihastunut siihen, että en ehkä raski sitä leikata. Hyvälaatuiseksi peruukiksi se ei ollut mitenkään kallis, joten vaihtoehto olisi, että tilaan toisen samanlaisen...



Kyllä, olen surkea ottamaan kuvia. Eikö tämä merkintä todista sen jo aika hyvin?

Siinä taitaakin olla kaikki, mitä voin Zidane'sta tässä vaiheessa kertoa. Toinen keskeneräinen puku on olemassa, mutta motivaatio sitä kohtaan on jossain... kaukana. Se on ollut samassa tilassa jo lähes puolivuotta.



Ennen hyvästejä voisin murmuttaa siitä, kuinka kovin tahtoisin lähteä katsomaan World Cosplay Summit'n Suomen karsintoja, mutta en ole varma pääsenkö. Olisi ihanaa päästä taas näkemään, mitä suomalaiset pukuilijat haluavat(kehtaavat) maailmalle viedä. Kaksi vuotta sitten olin karsintoja katsomassa, ja vaikka ne eivät mitään elämää mullistavaa olleet, harmitti viime vuonna, kun en päässyt katsomaan. Koska asun hevon jeerassa ja matkustaminen on kallista, piti valita TsukiConin ja WCS'n väliltä. TsukiConissa en ennen ollut käynyt, joten sinne mentiin. Nyt jälkeen päin harmittaa, koska varmasti kaikki, jotka TsukiConissa olivat viime vuonna, tietävät millainen floppi se oli. Toisaalta, Zidane voisi käydä ehkä jo tänä syksynä näyttäytymässä...

Nyt sanon kiitos ja lukemisiin.

Asenteita ja motivaattoreita

Moi! Tässä viime aikoina olen ollut epämääräisessä kinassa oman pääni ja ajatusmaailmani kanssa. Olen oikeasti pohtinut sitä, miten omat asenteeni viihdeteollisuuden (lähinnä japanilaisen) eri muotoihin on muuttunut siitä, mitä se oli joskus. Sanotaanko, että suurin muutos on tapahtunut viimeisen puolentoista vuoden sisällä. Tällä asenne muutoksella on vahva yhteys cosplay-harrastukseeni ja aijonkin nyt tutkailla asiaa ns. ääneen. Hyvin usein kiinnostukseni uusiin anime-sarjoihin on herännyt niiden visuaalisen ilmeen perusteella. Sama tietenkin pätee mangaan. En välttämättä edes lue sarjan kuvausta tai kirjan takakantta (vihaan juonipaljastuksia yli kaiken), jos sen ulkokuori minua miellyttää yksinään. Hyvänä esimerkkinä voisin käyttää Air Gear'a. Olin aivan myyty sillä hetkellä, kun Anime News Network joskus mainosti Air Gear'ä ulkoasullaan. Ikkunan vasemmassalaidassa komeileva Ikki oli jotain aivan ihmeellistä. Yksinkertaisuudessaan kuva onnistui viestittämään minulle, että tässä on jotain ainutlaatuista. Huumori, vauhdikkuus ja Ikkin luonne paistoivat kuvasta läpi täydellä teholla. Silmäni eivät valehdelleet, ja tuo sarja onkin edelleen yksi suosikeistani. Tämä seikka ei ole täysin haudattuna menneisyyteen, vaikka muutosta on tapahtunut. Voisin sanoa, että on tapahtunut kehitystä eri suuntiin, sillä nykyään katselen sarjoja kolmelta eri kantilta. On sarjoja, jotka vievät mukanaan juonen ansiosta, sarjoja, joita katselen lähestulkoon vain hahmojen ja heidän vaatteidensa vuoksi, ja näiden kahden välimuotoja. Kaikki ovat jossain yhteydessä tietenkin cosplay'n, mutta nekin ominaisuudet ovat aika erillaiset. Ensimmäiseen kategoriaan, "juoni", menee esimerkiksi Baccano!, jonka katsoin tuossa kesällä. Satuin näkemään jonkun livejournal'ssa Baccano-avatarin ja lähdin selvittämään, mikäs ihanuus se tämä on. Katsoin ensimmäisen jakson ja olin ihan täpinöissäni sarjasta jo siinä vaiheessa. Niille, jotka eivät sarjaa tunne voin mainita, että ensimmäinen jakso eroaa muusta sarjasta kohtuullisen paljon herättäen silti suurta mielenkiintoa. No, tuo sarja vei sieluni (joka kuitenkin loppu pelissä kuuluuu Tiistaille). Baccano'a katsellessa en kovin ajatellut sen cosplay-mahdollisuuksia, vaikka moni hahmo oli mieleeni. Hahmojen vaatetus on kuitenkin aika tylsä ja tunnistettavuus aika pienessä prosentissa. Myöhemmin sain fiksaation Baccano-ryhmästä, joka leijuu tällä hetkellä hyvin korkealla haaveideni pilvikomppaniassa. Nyt sitten eräs nainen, Nice Holystone, minua kutkuttelisi jo pelkkänä hahmona. Toisen kategorian edustajat eivät yleensä kovin kauna minun päässäni elä, ja siksi unohtuvat jonnekkin nurkkaan aika äkkiä. Mielestäni se on ihan hyvä, koska tunnen sen epäreiluna itseäni kohtaan, jos pakotan itseni katsomaan sarjaa, josta en oikesti pidä, mutta jossa on mahtavia pukuja. Tämä on ollut "suuri" dilemmani. Tähän asti ainakin olen kieltäytynyt edes harkitsevani jonkun hahmon cossaamista, jos en ole tuntenut teosta tai hahmoa tarpeeksi hyvin. Nyt olen katsellut yhtä sarjaa, josta en edes 7 jakson jälkeen ole varma pidänkö sarjasta vai en. Se sattuu olemaan Tales of the Abyss. Anime-lehti ja jokunen muukin taho sai minut kesällä ottamaan itseäni niskasta kiinni ja viimeinkin hankkimaan käsiini tämän sarjan. Se on kovin viehättävä silmälle (ei kylläkään mitään kovin ihmeellistä), mutta tähän asti ainoa edes jossain määrin puoleensa vetävä hahmo on ollut Sync. Muut hahot ovat jääneet hieman latteiksi ja kaipaamaan syvyyttä, kun Sync on mysteerisyydellään ja hiemen "pikkunilkkimäisellä" olemuksellaan lämmittänyt minua. Hän ja hieman horjuvalla alustalla keikkuva sarjan juoni ovat ne ainoat asiat, joiden takia aijon jatkaa sarjan katsomista. Hypätkäämme sitten pelien maailmaan, kun puhutaan sarjoista tai no... asioista, jotka vetoavat minuun sekä juonen että hahmosuunnittelun puolseta. Nämä kohteet ovat cosplay-potentiaalisuudeltaan hyvinkin roimat. Eli siis. Persona 4 käveli minua vastaan eräs kevätpäivä Oulun Pelimiehessä aivan sattumalta. Olin tutkailemassa ale-tuotteita ja myyjät olivat onnistuneesti sijoittaneet Persona 4'n aivan ale-pelien viereen. Tuijottelin ja mietin, että Persona'sta on ollut suurta hälyä viimeaikoina. Sen sijaan, että olisin ostanut kolme ale-peliä ostinkin uutuuden tuoksuisen Persona'n. Hetken aikaa se sai pölyttyä hyllyssä, mutta lopulta kotelon avaamisen jälkeen olin parin viikon ajan aivan sekaisin säätiedoituksista. Tarinat nyt sikseen ja asiaa cosplay'sta. Erityisesti minua (ja nähtävästi monia muitakin) pelissä kiehtovat Persona't. Hyvin monet personat sattuvat kuitenkin olemaan ulkomuodoltaan epäinhimillisiä, mikä tuo suurta haastetta niiden toteuttamiseen tässä "oikeassa" maailmassa. Piru, että polttelisi niin moni... Jokusen cosplayn arvoisen/mahdollisen yksilön olen pelistä löytänyt, mutta nekin saavat odottaa laihempia aikoja. Eivät pelin ihmishahmotkaan jää ilman rakkautta minun osaltani. Pelissä esiintyvä talvikoulupuku sekä tytöillä että pojilla viehättää minua kovin, mutta toistaiseksi yksikään hahmo ei ole minua suuuresti säväyttänyt(en ole hirveän pitkällä pelissä vieläkään). Näin tänään. Minä kiitän. PS: Tulevaisuudessa luvass hieman work-in-progress-materiaalia.