Hoi!
Tuossa viime merkinnän alussa tokaisin, ettei minulla muka ole oikeasti mitään asiaa. Ja paskat, kyllä on. Tämä kumpuaa kahdesta lähteestä. Enimmäkseen minusta ja Lilian’n mahtavasta joulukalenterista. En oikeasti tiedä, kuinka paljon tämä on täällä blogin puolella näkynyt, mutta nyt aion vähän purkaa tätä kautta. Toivotaan, että siitä on edes jotain hyötyä.
Viime aikoina minulla ei ole ollut hirveästi hauskaa tämän harrastuksen parissa. Selittää ehkä jotain tämän bloginkin viimeaikaisesta elämästä. Syitä on monia. Osa niistä tulee ihan puhtaasti viime kuukausien tapahtumista muilla elämän alueilla, mutta osa ihan siitä itsestään cosplay’sta. Koko ajan enemmän ja enemmän olen vakuuttuneempi siitä, mitä olen jo varmasti hokenut sata kertaa; jokainen harrastaa tavallaan.
En ole tuntenut mitään vastahakoisuutta pukujen tekemisessä. Enemmän tämän harrastuksen tietyn osa-alueen ja tiettyjen pukujen tekemisessä on ollut häikkää. Asiat eivät enää ole tuntuneet kivoilta arjen piristeiltä vaan pakolta. Ja yleensä mikään, mitä on pakko tehdä, ei ole kovin kivaa.
On hirveästi puhuttu tästä ”elitistit vs. rennontcossaajat” -asiasta. Mikä on se ”oikea” tapa harrastaa? Näin siis kärjistettynä. En nyt ala siitä jauhamaan vaan siitä, mikä tekee tästä harrastuksesta hauskaa ja harrastamisen arvoista. Olen alkanut ymmärtää, mitkä tämän harrastuksen eteen tehdyt uhraukset ovat uhraamisen arvoisia ja mitkä eivät. Omaa mielenterveyttä ei kannata uhrata.
Ihan sama, mikä on se seikka, joka tekee tästä harrastuksesta hauskaa, siitä täytyisi pitää kiinni, mutta myös myöntäkää se! Oli se sitten kisaaminen joka ikisessä kisassa, joka järjestetään, yksityiskohtien rassaaminen sairaanloisella tasolla tai huomion kerääminen tisseillä ja perseellä. Myöntäkää, koska silloin tiedätte, mikä se on, joka tekee cosplay’sta kivaa. On typerää piileskellä jonkin asian takana, jos ei voi suoraan sanoa, miksi tekee sitä.
Jossain välissä cosplay (tai coneissa käyminen) voi käydä epämukavaksi. Siihen voi vaikuttaa ulkoiset tekijät ja omat suhtautumiset, mutta se tuo joka tapauksessa mukaan ongelman.” On pakko kisata, että voi olla oikea cossaaja.” ”On pakko tehdä pukunsa itse.” ”On pakko tehdä puku, että voi mennä coneihin.” Kun ongelma syntyy, se pitäisi pystyä korjaamaan, ettei se pilaa sitä hauskuutta ja ihanuutta, minkä harrastus tarjoaa. Tai sitten tulisi yrittää edes pelastaa se, mitä on jäljellä.
Ja vaikka kyse ei olisikaan tästä ns. ”pakkoilmiöstä”, jokin muun lainen asia voi hiertää. Ongelma tulee paikantaa ja hoitaa pois päiviltä.
Omia asenteitaan voi muuttaa ja jättää itselleen tarpeettomia ja häiritseviä asioita huomiotta, jotta pystyy säilyttämään oman intressinsä cosplay’ta kohtaan. Ei ”hauskanpito harrastajien” tarvitse välittää siitä, mitä ”elitistit” sanovat. Tehkööt sitä, mikä on heistä hauskaa. Kaikki on sallittua niin kauan, kun se ei häiritse muita ja kenenkään ei ole pakko.
Minä en halua tuhota itseltäni tätä harrastusta, koska tunnen pakkoa tai muuta epämukavuutta. Siksi aion korjata niitä asioita, jotka omassa harrastuksessani kusee. Se, mikä pakottaa tai häiritsee saa luvan kadota. Koska minä tiedän, että tämä harrastus on kiva.
Kiitos.
Tuossa viime merkinnän alussa tokaisin, ettei minulla muka ole oikeasti mitään asiaa. Ja paskat, kyllä on. Tämä kumpuaa kahdesta lähteestä. Enimmäkseen minusta ja Lilian’n mahtavasta joulukalenterista. En oikeasti tiedä, kuinka paljon tämä on täällä blogin puolella näkynyt, mutta nyt aion vähän purkaa tätä kautta. Toivotaan, että siitä on edes jotain hyötyä.
Viime aikoina minulla ei ole ollut hirveästi hauskaa tämän harrastuksen parissa. Selittää ehkä jotain tämän bloginkin viimeaikaisesta elämästä. Syitä on monia. Osa niistä tulee ihan puhtaasti viime kuukausien tapahtumista muilla elämän alueilla, mutta osa ihan siitä itsestään cosplay’sta. Koko ajan enemmän ja enemmän olen vakuuttuneempi siitä, mitä olen jo varmasti hokenut sata kertaa; jokainen harrastaa tavallaan.
En ole tuntenut mitään vastahakoisuutta pukujen tekemisessä. Enemmän tämän harrastuksen tietyn osa-alueen ja tiettyjen pukujen tekemisessä on ollut häikkää. Asiat eivät enää ole tuntuneet kivoilta arjen piristeiltä vaan pakolta. Ja yleensä mikään, mitä on pakko tehdä, ei ole kovin kivaa.
On hirveästi puhuttu tästä ”elitistit vs. rennontcossaajat” -asiasta. Mikä on se ”oikea” tapa harrastaa? Näin siis kärjistettynä. En nyt ala siitä jauhamaan vaan siitä, mikä tekee tästä harrastuksesta hauskaa ja harrastamisen arvoista. Olen alkanut ymmärtää, mitkä tämän harrastuksen eteen tehdyt uhraukset ovat uhraamisen arvoisia ja mitkä eivät. Omaa mielenterveyttä ei kannata uhrata.
Ihan sama, mikä on se seikka, joka tekee tästä harrastuksesta hauskaa, siitä täytyisi pitää kiinni, mutta myös myöntäkää se! Oli se sitten kisaaminen joka ikisessä kisassa, joka järjestetään, yksityiskohtien rassaaminen sairaanloisella tasolla tai huomion kerääminen tisseillä ja perseellä. Myöntäkää, koska silloin tiedätte, mikä se on, joka tekee cosplay’sta kivaa. On typerää piileskellä jonkin asian takana, jos ei voi suoraan sanoa, miksi tekee sitä.
Jossain välissä cosplay (tai coneissa käyminen) voi käydä epämukavaksi. Siihen voi vaikuttaa ulkoiset tekijät ja omat suhtautumiset, mutta se tuo joka tapauksessa mukaan ongelman.” On pakko kisata, että voi olla oikea cossaaja.” ”On pakko tehdä pukunsa itse.” ”On pakko tehdä puku, että voi mennä coneihin.” Kun ongelma syntyy, se pitäisi pystyä korjaamaan, ettei se pilaa sitä hauskuutta ja ihanuutta, minkä harrastus tarjoaa. Tai sitten tulisi yrittää edes pelastaa se, mitä on jäljellä.
Ja vaikka kyse ei olisikaan tästä ns. ”pakkoilmiöstä”, jokin muun lainen asia voi hiertää. Ongelma tulee paikantaa ja hoitaa pois päiviltä.
Omia asenteitaan voi muuttaa ja jättää itselleen tarpeettomia ja häiritseviä asioita huomiotta, jotta pystyy säilyttämään oman intressinsä cosplay’ta kohtaan. Ei ”hauskanpito harrastajien” tarvitse välittää siitä, mitä ”elitistit” sanovat. Tehkööt sitä, mikä on heistä hauskaa. Kaikki on sallittua niin kauan, kun se ei häiritse muita ja kenenkään ei ole pakko.
Minä en halua tuhota itseltäni tätä harrastusta, koska tunnen pakkoa tai muuta epämukavuutta. Siksi aion korjata niitä asioita, jotka omassa harrastuksessani kusee. Se, mikä pakottaa tai häiritsee saa luvan kadota. Koska minä tiedän, että tämä harrastus on kiva.
Kiitos.
PS: Minulla uusi peruukki.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti