Jämät

Moi!

Viimeisin merkintä tuli ihan väärään väliin, koska nyt jäin näiden jutskujen kanssa vaan lusmuilemaan. Kuvia Narutosta ja uimapojista luvassa. Narutosta ei ihan hirveänä ole mitään hienoja kuvia ja suurin osa näistäkin on jo jossain julkaistu. Silti haluan vähän vielä vilautella tätä poikaa.

'Lehtikylää etsimässä'
Kuvasi: Kangaskasa

Odotan kesää niin innoilla ihan vain siksi, että Narutoa päästäisiin kuvaamaan kunnolla pusikossa. Ei tämä Suomen kevättalven maisema hirveästi nappaa

Koska sammakko-perspektiivi on eeppinen.
Kuvasi: Kangaskasa

Asiaan kuuluvat maksuvälineet Maid-cafessa.
Kuvasi: Kangaskasa

Höpö fakta Narutosta; kun taannoin pohdimme Naruto-ryhmää huomasin, että olen juuri saman mittainen kuin Naruto. Yleensä hahmot ovat joko pitkiä tai lyhyitä, harvemmin keskipituisia, mutta nyt kävi sopivasti :B

Mikä sinä olet?!

Saanko hihkua siitä, kuinka ihanat hihat tähän takkiin tuli? Ainan täydelliset nimittäin! Piirsin hihan aivan kokonaan itse ja käytin ohjeita, joita en ollut aikaisemmin käyttänyt. Hihojen piirtäminen on ihan kivaa, vaikka välillä kitisen niistä. Naruton hihat muotoutuivat erittäin helposti ja niiden muoto pyöriöllä on aivan ihana. Ovat kivat.

Naruton hartiassa heiluva härpäke tuli tehtyä vasta Kitaan, koske se ei oikeasti näy punaisen takin alta mihinkään. Nyt se on kuitenkin tehty. En ole lopputulokseen tyytyväinen, mutta olen oppinut.

Kuvasi: Kangaskasa

Kuvasi: Kangaskasa

Tuosta Rasengan'sta: se on ehkä, se juttu, joka laittoi ajatuksen kytemään Naruto-cosplay'sta. Se on eräänlainen käsitreenauslaite. Äitini sai sen lahjaksi muutama vuosi sitten ja samantien minä ja Kide saimme saman ajatuksen; Rasengan. Frostia edeltävä viikko menikin siihen, että opettelin käyttämään tuota juttua kunnolla, että pystyn ylläpitämään siinä valon. Yksi hauskimmista propeistani ikinä.

Ihastuttavaakin ihastutavampi Yaci kuvaili meidän retardia uimapoikaryhmää Frostissa. Kiitos vielä siitä! Saatte nyt tuotoksia tuosta peeloilusta. Kaikki kunnia menee täysin Yacille, koska minä en tällä kertaa koskenut kuvissa mihinkään.

Kuvasi: Yaci

Kuvasi: Yaci

Muut ryhmän jäsenet saavat mainostaa omia naamojaan, joten nakkailen tähän vain kuvia Harusta ja koko poppoosta.

Haru: Miä, Nagisa: Kasa, Rei: woodi ja Makoto: Rorune
Kuvasi: Yaci

En vaan kestä tuota Rorunen mahtavaa hymyä!
Kuvasi: Yaci

Mitä tapahtuu???
Kuvasi: Yaci

Ja loppuun tämä paljon hilpeyttä aiheuttanut...
Kuvasi: Yaci

Fukka kiittää!

Liian paksu personaksi

Hei.

Sain tovereilta tuuppauksen, että julkaisisin tämän joten nyt mennään.

Se, että oma kehonkuva, itsetunto ja cosplay on nostettu taas esiin täällä suomalaisessa cosplay-blogisfäärissä, kehottaa minuakin hieman katsomaan asiaa. Asiaan vaikuttaa suuresti myös se, että näiden tekstien lukeminen sattui juuri sellaiseen saumaan, jossa en osaa itseni kanssa olla. Yritän siis perustella itselleni sitä, että miksi olen kirjoittamassa tästä samasta aiheesta taas. Sorkitaan tätä muurahaiskekoa vielä vähän lisää.

Muut ovat vuolaasti avanneet menneisyyttään ja tuntemuksiaan omasta kehostaan. Itse ajattelen enemmän tätä hetkeä ja paria tietynlaista näkökulmaa tämän tekstin runkona.

Ihan alkuun: Minä, Riikka, olen täysin sujut kehoni kanssa. Tai niin sujut kuin tällainen normaalipainoinen paksutyttö voi omasta kehostaan olla tässä maailman ajassa ja yhteiskunnassa. Olen lähes koko täysikasvuisen ikäni ollut se porukan paksu tyttö melkein kaikissa kaveriporukoissa. Minua on ympäröinyt monet upeat, hoikat ja kauniit ihmiset, mikä on tietenkin vaikuttanut siihen, miten katson itseäni. ”Mitä minä teen täällä? Miksi nämä ihmiset ovat minun kanssani, vaikka en selvästikkään kuulu joukkoon?” Sitten kuitenkin olen saanut kannustusta ja kehuja siitä, että vartaloni on täydellinen juuri minulle ja siksi olen osa tätä kaunista ihmisryhmää. Koska omalla tavallani minäkin olen kehossani kaunis.

Fukka luonnollisessa ympäristössään.
Kuvasi: Beetta

Cosplay-harrastajan, Fukkana, en voi sanoa olevani sujut oman kehoni kanssa, koska ne mallit, joihin ”joudun” vertaamaan itseäni ovat aina jollain tavalla kauniita ja hoikkia. Kaikista epärealistisista mittasuhteista välittämättä, minä olen lähes aina liian lihava suurimpaan osaan hahmoista, joita omat viihdemaailmani minulle tarjoilevat.

Oma tietoisuuteni kehosta, mittasuhteista ja anatomiasta on suhteellisen laaja. Olen piirtänyt monta vuotta tutkien ihmiskehoa ja anatomiaa. Äitini on ammattinsa puolesta hyvin perillä ihmisen kehon fyysisistä ominaisuuksista kuten lihasten toiminnasta ja liikkuvuudesta, ja sitä kautta olen yhdessä äitini opastuksella tutkinut omaa kehoani ja sen toimivuutta (koska yliliikkuvat nivelet ja jalkavika ja ja ja...). Olen harrastanut erilaisia asioita kuten tanssia ja muutenkin olen aina pitänyt ja ollut hyvä liikunnassa. Teatteriopintojen aikana aloin seuraamaan näitä kaikkia ominasuuksia muissa ihmisissä. Seuraan sitä kuinka ihmiset elehtivät, puhuvat, liikkuvat ja niin edelleen, koska hahmon luominen ja näytteleminen on helpompaa, kun on jotain mistä ammentaa (tietäisittekin miten paljon huomioin omaa puhetyyliäni ja pyrin pitämään sen kurissa). Tietenkin seuratessani muita aloin myös vertaamaan tätä kaikkea itseeni, koska näytellessä oma kehoni on se työkalu. Vaatetusalan opintoni ovat viimeisin suuri määrittävä tekijä siinä, kuinka hyvin oikeasti tunnen ihmiskehon, niiden erot ja ominaisuudet. Varaloanalyysit, mittasuhteet, väri- ja kaavaoppi ovat pahoja asioita. Kaikki tämä vaikuttaa tietenkin siihen kuinka hyvin näen itseni, ja minä näen hyvin.

Olen oppinut kikkailemaan oman kehoni kanssa ja voin ihan hyvillä mielin tehdä pukuja, vaikka hahmon ja minun muotoni eivät täysin kohtaisikaan. Silti tuntuu, että tietyllä asteella se ei tule koskaan riittämään.

Mitä laatikolla saa aikaan.
Kuvasi: Soffi

Maailmanlaajuisessa cosplay-yhteisössä ne kuumat tsirbulat saavat lähes hetkessä hyvän pukuilijan maineen, vaikka heidän osaamisensa puvun tekemiseen eivät olisi mistään kotoisin tai eivät edes tekisi pukujaan itse. He ovat kuumia, heidän vartalonsa sopii tämän hetkisiin kauneusihanteisiin ja moniin median hahmoihin. Hieman tästä kastista poikkeava pukuilija saa tehdä aivan hillittömän puvun ja hyvin, ennen kuin hänet huomioidaan samalla tavalla. Silti useimmiten kritiikin kohteeksi päätyy pukuilijan kroppa ja kasvot kuin varsinainen puku, jonka pitäisi olla se pääpointti. Jotta ilmaisisin asian mahdollisimman tönkösti: Hyvä kroppa voittaa yleensä hyvän puvun.

Ehkä ainoa puku, johon tunnen kroppani spoivan.
Kuvasi: Rorune

En siis puhu mistään varsinaisista kisa-asioista tai tapauksista Jessica Nigiri (no ehkä vähän siitäkin) vaan siitä, kuinka tämä yhteisö huomioi hyvän cosplay'n tai tasokkaan cosplay'n. Tietenkin, koska itse en ole sieltä pikkurillin laihasta kaartista, olen tämän pannut merkille. En olle löytänyt sitä ”vastinetta itselleni” sieltä suuresta internetin cosplay-massasta. Cosplay't jotka nousevat helpoiten esiin internetin syövereistä ovat yleensä sieltä pikkurilli-kaartilaisia tai miesten tapauksissa niitä treenattuja ja öljyttyjä yksilöitä, ja yleensä heidän pukunsa ovat hyvin keskivertoja tai välillä jopa huonoja.

"Oot läski, paska puku."
Kuvasi: Kangaskasa

 Yhdeltä kantilta haluaisin laihtua ja olla ”samalla tasolla” näiden tsirbuloiden kanssa, mutta toisaalta haluan tulla huomioiduksi mieluummin taitoni kuin mittojeni avulla. Oma arvostukseni muita pukuilijoita kohtaan lepää eniten heidän taidoissaan tehdä pukuja, muuntautumiskyvyssä ja monipuolisuudessa eri aspekteilla. Koska arvostan näitä ominaisuuksia muissa, niin tietenkin pyrin omalla tavallani saavuttamaan samanlaisia asioita omassa cosplay-harrastuksessani. Ennen kuin panostan kehoni ”laatuun”, panostan mieluummin pukuni laatuun. 

Jokaisella meillä on käynyt omat epäonnemme geeniarpajaisissa. Minä tiedän omani. Kaikki perheeni naiset ovat täysin samanlaisia vartalotyypiltään, minä mukaan luettuna. Heidän ja oman kokemukseni mukaan tiedän, että oma vartaloni on tällä hetkellä ”normaalissa” tilassa. Tarkoittaen sitä, että ellen radikaalisti muuta elintapojani johonkin suuntaan vartaloni ei tule tästä kovin paljoa muuttumaan, ja se on geenipohjaista. En syö mitenkään epäterveellisesti ja liikun kohtuullisesti, mutta silti vartaloni on mitä on. En ole enkä koskaan ole ollut ylipainoinen, mutta tämä on kehoni luonnollinen tila. Toiset ovat luonnostaan rimpuloita ja saavat tehdä töitä sen eteen, että saavat lisäkiloja tai lihasmassaa. Minulta löytyy lihasmassaa ja tervettä pyöreyttä. Kuka vaihtaa?

Alexia on ehkä ainoa pukuni, johon olen oikeasti liian pieni.
Kuvasi: Kide

Toisena omaa harrastustani hämmentävänä tekijänä on se, että suurin osa kehuista, mitä saan, olivat ne sitten ulkonäöllisiä tai puvusta annettuja kommentteja, ovat mieshahmoista. Minä kuitenkin olen ihan lähes täyspäiväinen naisolento, mutta tässä harrastuksessa näytän paremmalta poikana... Olen siitä ihan hyvilläni, että voin näyttää hyvältä myös siloposkisena japanilaisviihteen mieshahmona, jotka ovat muutenkin hieman kyseenalaisia. Esimerkiksi Naruton kohdalla olen ollut kaikista kehuista aivan käsittämättömän intopiukeana, mutta Narutolla on hahmona niin paljon arvoa, että en välitä, vaikka hahmo on poika. Silti se, että naisena en jotenkin tässä harrastuksessa ole tarpeeksi hämmentää minua. 

Kuvasi: Kangaskasa

En ole mikään romanttisella tavalla naisellinen nainen ja minulla on omat poikatyttöpäiväni. On kuitenkin hetkiä, jolloin pyrin olemaan nainen. Suurimmaksi osin nämä hetket ovat cosplay'n tai alkoholin sävyttämiä, koska sisimmässäni olen sukupuoleton olento. Kuitenkaan oma naiseuteni ei tunnu riittävän niissä cosplay-hetkissä. En ole laiha enkä kuuma, näytän kananmunalta, jolla on peruukki päässä. En siis kelpaa naiseksi cosplay'ssa. Nais-cosplay'ni ovat automaattisesti huonoja, koska en ole hoikka. Siloposki mies minusta vielä tulee, mutta ei naista.

Osaan olla iloinen tietyistä ominaisuuksistani omassa kehossani. Suora vartalotyyppini on hyvä mieshahmoja pukuillessa, koska ns. naiselliset muodot voin piilottaa helposti, kun ei ole takapuolta. Rintavarustuksen kanssa onkin sitten aivan toisin päin. Pidän pitkistä jaloistani ja varsinkin sääristäni, jotka toimivat hyvin animu-puvuissa. Toisaalta taas tiedän hyvin ne asiat, jotka vaikeuttavat harrastustani tietyiltä osin; korkea vyötäröni pakottaa välillä tosi typeriin kaavoitusratkaisuihin ja on ihan rehellisesti ruma, lyhyehkö kaulani kanssa pitää kikkailla kuvissa tai muuten näytän 30kg lihavemmalta.

Ruma toimii.
Kuvasi: Jasu

Se ehkä on tullut jo selväksi, ettei minulla ole ongelmaa näyttää rumalta kameran edessä tai lavalla... tai ylipäätään missään. Silti se, että tässä harrastuksessa olen koko ajan vertauskohtana johonkin, vaikuttaa siihen miten itseni näen puku päällä. Tässä harrastuksessa ollaan hahmoja, joille kuuluu myös luonne ja oma olemuksensa. Pelkkä puku ei ainakaan minulle riitä. Vaikka minä voisin olla ruma ja naurettava, keholtani ja naamaltani, kaikki hahmot, joita pukuilen eivät ole. Hahmo asettaa rajan sille, kuinka kaunis minun tulee olla. Yksi unelma-cosplay'ni on Final Fantasy VIII'n Edea. Edea on elegantti ja vahva, mutta myös sen lisäksi pitkä, hoikka ja kaunis. Nämä ovat päälimmäiset asiat, jotka hänen simppeli design'nsa tarjoilee. Tällä kropalla (ja vaikka laihtuisinkin) en näe, että koskaan voisin tehdä Edeaa, koska minulta tulee puuttumaan niin vahvoja elementtejä, jotka tekevät hahmosta Edean, kuten pituus ja kauneus. Joillekkin hahmoille vartalon malli ja koko ei ole niin tärkeää, mutta joillekkin se on hyvin määrittelevä osa hahmoa. Joillain puvuilla voi kikkailla, joillain ei.

Edea

Nyt lukaistuna tämä vaikuttaa hyvin masentavalta tekstiltä, mutta halusin (ja tietyt ihmiset halusivat), että tästä aiheesta voitaisiin nähdä taas jotain erilaista. Ennen cospaly'ta katsoin itseäni eri tavalla. Minun kohdallani cosplay on se asia, joka on saanut minut kyseenalaistamaan oman kehoni ja ahdistumaan siitä, millainen se on. Cosplay ei kuitenkaan ole koko elämäni ja siinä on niin paljon muuta sisältöä kuin vain minun kroppani, että tämä ahdistus ja ristiriitaisuus ovat vai pieni hiekan muru tiimalasissa. En usko ja toivon, ettei tämä tule kosakaan olemaan minulle maata kaatava asia tässä harrastuksessa, koska kuten sanoin haluan mielummin tulle huomatuksi taitoni kuin mittojeni avulla.

Fukka kiittä kovasti.

Näin loppuun voin tarjota teille myös toisenlaista näkökulmaa asiaan. Eräs halusi päästä vapauttamaan oman luurankonsa kaapista, mutta ei tinnyt missä sen tekisi. Tarjosin tätä blogia väyläksi ja tässä on haamubloggaajan viesti tähän aiheeseen:

[Cosplayta moititaan paljon ulkonäköpaineiden luomisesta, mutta se voi myös pelastaa ulkonäkönsä kanssa painivia. Minulla on ollut pienestä lapsesta saakka sairaus, jonka vuoksi päässäni on aina vaihtelevissa määrin yleensä hyvin laajoja kaljuja länttejä. Lapsena en koskaan halunnut käyttää peruukkeja, koska niistä tuli mieleen mummot ja kuolema. Pahimmassa teini-iässä yläasteella sairaus oli onneksi oireeton, mutta uusiutui myöhemmin. Ja tästä tuli totta kai hirveät ulkonäköpaineet vielä teini-ikäiselle tytölle. Luulen, että cosplay pelasti aika suuren osan minun itsetuntoani. Olin aloittanut cosplayn yläasteaikoina, ja koska cosplayssa lähes kaikki käyttävät peruukkeja olin saanut tottutella niihin rauhassa ja ne tuntuivat luonnollisemmilta kuin lapsena, joten otin sellaisen käyttöön arkenakin. Ja cosplaysta tuli suuri henkireikä ainaiseen hiuksettomuuden piilotteluun ja alemmuudentuntoon ns. ”normaalielämässä”.

Cosplayssa peruukit eivät ole vain okei vaan usein välttämättömyys, ja luontainen kiinnostukseni ja innokkuuteni niiden stailaukseen ja hoitoon oli hyödyksi ja toi paljon positiivista palautetta. Ja vaikka conipäivän jälkeen vaihdoin jokapäiväiseen peruukkiini, on sekin kohtuullisen normaalia cosplaypiireissä. Cosplayn ansiosta sain siis ensimmäistä kertaa sairaudestani huolimatta olla a)pelkäämättä peruukin paljastumista b) sain hyvää palautetta ulkonäöstäni. Halusin jakaa tämän sekä cosplayn puolustuspuheena vaikka sitä kovasti ulkonäköpaineita luovaksi haukutaankin, että muistutuksena asioiden mittasuhteista niille jotka panikoivat paria liikakiloa tai joitain itselleen epämieluisia mutta kuitenkin ”normaaleja” kasvojen tai kehonpiirteitään. Nimettömänä haluan pysyä ihan vain koska röllit ja lokit eivät minusta ole kivoja kommentoimaan oikeaa parantumatonta sairautta.]

Kannatti alistua - Kitacon 2014

Terve!

Kita on nyt ohi kai kaikin puolin. Jännittävää oli sen voin sanoa. Kontrasti Frostbiten kanssa oli ihan järkyttävän suuri. Yleensä se on myös ollut huomattavissa, mutta nyt se oli vielä korostetumpi. Oli ahdasta, halauksia ja kuvia pyydeltiin. Kiva reissu, mikäs siinä.

Pukuäänestys oli suhteellisen hiljainen, mutta kiitos kaikille, jotka äänestitte ja kommentoittekin! Lupasin itselleni, että saan seurata ääniä perjantain päivän ajan, että osaan valmistautua lauantain aikaista nousua varten. Selkeät suosikit olivat Gakupo ja Naruto, joiden kohdalla äänimäärät olivat täysin tasan lähes koko ajan. Tsunade tuli aina yhden äänen jäljessä. Tasapelihän siitä lopulta tuli Gakupon ja Naruton kanssa. Kuitenkin olin viettänyt perjantain parannellen Narutoa, joten päätin lopulta laittaa Naruton. Ja koska pukuhuoneiden olemassaolo oli kyseenalaista, laitoin puvun päälle jo aamulla kotona.

Turvallista matkaa.
Kuvasi: Kide

Tapahtumapaikka oli minulle uusi. Se mielestäni ei kaikilta osin ollut parempi vaihtoehto. Sisäilman laatu oli ihan hirveä ja lämpöä riitti. Pukuhuoneet oli olemassa, mutta ne oli sijoitettu mahdollisimman kauas ulkoovesta, myyntipöytäsalin taakse. Sinne kamuaminen kaikkien tavaroiden kanssa ei ollut mitään herkkua. Maid-Kahvila oli sijoitettu ihan omaan tilaansa, mikä puoletaan oli parempi viime vuoteen nähden. En oikeasti osaa sanoa, oliko nyt helpompi liikkua kuin aikaisemmin, koska A) minulla oli rulla selässäni ja B) en tiedä oliko kävijämäärä yhtä suuri, koska uudessa tilassa sitä oli vaikea arvioida. Se, että patjamajoitus oli ilmeisesti samassa rakennuksessa oli hyvä juttu.

Tunnelmaa Maid-kahvilasta. Minä, Rorune ja Kide.
Kuvasi: Kangaskasa

Ohjelmaa ei ollut hirveästi. Lauantai-aamun ryhmäcosplay-höpinät menivät minulta ohi, koska piti säätää pukkarissa. Yhden hengen huilu-konserttikin meni hieman ohi, vaikka olimme samaan aikaan Maid-kahvilassa. Harmillisesti yleinen puheensorina peitti musiikin hyvin allensa, enkä yhtäkään kappaletta osannut tunnistaa. Pieni lasin kilistely tai muu ihmisten huomion kerääminen olisi ollut paikallaan.

Minä, woodi ja Kasa kiiruhdimmekin suoraan Maid-kahvilasta cosplay-kisan kulisseihin (hitusen myöhässä). Aamulla poimiessani ensimmäisenä Kasan kyytiin sain kuulla, että hän on päättänyt, että minä menen kisaan. Aha. Tuossa vaiheessa tunnelmat olivat omalta osaltani vähän; 'jaahas, vai niin meinaat'. Auton täyttyessä muutkin yhtyivät pieneen painostuskuoroon. Näin siis päädyin osallistumaan kisaan. Narutolla... Onneksi woodi ja Kasa lähtivät kädestäpitäjiksi lavan taakse. Sitä tarvittiin, koska perinteinen kisa-angsti yllätti taas kisan alkua ja omaa vuoroa odotellessa.

Ei ollut mikään Lehti-kylä tämä.
Kuvasi: Kasa

Kisan järjestelyt olivat huvittavimmat ja karmivimmat ikinä. Lava oli peruskoulunlava ja siitä oli kisan aikana käytössä pieni kaistale, koska verhoja ei avattu. Kisaajat kykkivät jonossa tuon kyseisen verhon takana. Järjestelyt olivat jotain mystistä aikamatkailua, koska aluksi luulin, että puvut arvioidaan vain lavalta käsin. Tuomarit kuitenkin tupsahtelivat lopulta paikalle ja tutkailivat pukuja tuossa samassa hetkessä ehkä 15 minuuttia ennen kisa alkua. Tuomarit olivat hyvin kyseenalaisia: Janne Kemppi, toisena scene-ihminen, joka ei tietääkseni enää pukuile, ja random herra X, joka oli hieman hukassa. Itselläni kävi tuuri ja osasin olla tyrkyllä sekä hahmoni oli sen verran tunnettu, että sitä oli helppo arvioida ilman kuvia. Sainkin pyörähtää ihan kunnolla tuomareille, heittää vähän takkia pois ja jutella. Kaikkien kohdalla tämä ei toiminut, mikä mielestäni oli rehellisesti väärin.

Itse en edes nähnyt puolta kilpailijoista, koska verhon takana oli lähes pimeää (siis siinä tilassa, missä tuomarointi tehtiin) ja lavaosuuteni jälkeen koikkelehdin takaisin verhon taakse hakemaan tavaroitani. Oletin, että olisin päässyt hiipimään lavan takaa pois, mutta sieltä ei päässyt mihinkään. Olo oli vähän töttöröö (Kisaaja eksyi verhoihin!), mutta onneksi symppis ensikertalainen eksyi kanssani myös verhon tuolle puolen. Ryhmäkuvan jälkeen pääsin hipsimään katsomoon. Nyt jälkikäteen katsottuna mukana oli muutamia pukuja, jotka olisivat ansainneet enemmän huomiota.

Palkintojen jaossa en osannut odottaa mitään, koska olin hämmentynyt kunniamaininnasta, joka meni Pokémon'in Jenny'lle. Miksi vain kunniamaininta? Kolmassija hämmensi myös. Toisessa sijassa oli jo jotain järkeä, mutta, koska en ollut nähnyt pukuja kunnolla, en osannut odottaa ensimmäiseltä sijalta enää mitään. Sitten se tuli aivan puun takaa, kun oma kisanumeroni sanottiin... Ookkei... Selevä... Olin sitten mennyt voittamaan kisan Narutona. Yritin sitten vetää palkintojen jaon hahmossa peitelläkseni hämmennystä. 

Shiro ja WTF-ilmeeni kotopuolessa.
Kuvasi: Kide

Vaikka Kitacon on pieni tapahtuma, vaikka se on pohjoisessa, silti sen kisaan voisi panostaa pikkuisen enemmän. Tästä on keretty jo avautua, mutta sanompa vielä; Kunnon tuomareita, kiitos! Kunnon aikataulutus ja esituomarointi, kiitos! Taso nousee, joten pukuja arvioimaan ei enää riitä joku, joka on joskus pukuillut tai joskus nähnyt pukuja. Tämän harrastuksen ainekset ovat kerenneet muuttua siitä, mitä ne ovat joskus olleet. Aktiivinen harrataja on näistä asioista perillä. Ei kyseessä tarvitse olla, mitkään WCS-tason tuomarit, mutta ihmisiä, jotka oikeasti ovat tässä harrastuksesa sisällä tässä ja nyt.

Lopulta se, mikä oli Kitaconissa jälleen merkittävää olivat seura. Suurimman osan ajasta vietimme kuvauspisteellä perseillen ja muualla toisiamme kuvaten. Tässä todisteaineistoa:

Ylhäältä: Rorune, Kide, Pipa, miä, woodi ja Kasa.
Kuvasi: Santtu Pajukunta

Sama kööri.
Kuvasi: Santtu Pajukunta

Harmi, että maskeerausluento oli laitettu sunnutaiaamuun, koska sitä olisin halunnut olla kuulemassa. Oulu-Kemi-väliä ei kuitenkaan jaksa ajaa kahtena päivänä edestakaisin ja yöpyminen Kemissä ei innosta. Jotain jäi sentään käteen myös tästä tapahtumasta ja eiköhän sitä ensivuonnakin tulla käymään.

Käytiin taas syömässä kiinalaista.
Kuvasi: Kasa

Fukka kiittää.