maanantai 7. heinäkuuta 2014

Rakas Cosplay

Momoi!

Vuosi on taas vierähtänyt. Blogi 4v. tänään! Yleensä olen heitellyt jotain hauskaa ja epämääräistä synttärimerkintään, mutta nyt otan hieman vakavamman linjan. Alunperin minun piti kirjoittaa jotain ihan muuta.

Tämä asia on häirinnyt minua kauan ja haluan siitä kirjoittaa. Vuosi takaperin Animeconissa oli cosplay-paneeli, jossa käsiteltiin perhettä ja ihmisten suhtautumista cosplay'hin. Tuolloin ehkä oikeasti kunnolla tajusin kuinka helpolla olen päässyt. Olen kuullut tästä niin paljon ikäviä tarinoita, että haluan tuoda omat positiiviset kokemukseni esiin ja jakaa jotain ajatustakin. Minua on aina tuettu siinä, mitä teen, mutta paneeli vielä selkeytti minulle sitä kuinka erityinen perheeni ehkä onkaan. Saatte siis kuulla lyhykäisyydessään siitä, miten minun perheeni vaikuttaa cosplay-harrastukseeni ja mitä mieltä olen cosplay'sta harrastuksena.

Kakkulat päähän ja menoks.
Kuvasi: Kide
Olen harrastanut pienen ikäni paljon asioita partiosta western-ratsastukseen ja kuvataiteisiin. Cosplay ei ikinä meillä ollut mikään kieroon katsottava harrastus. Minun ei tarvinnut ”lämmitellä” vanhempiani ajatukselle, että lähden pihalle pojaksi pukeutuneena. Se ei ollut mitään ihmeellistä. Se oli harrastus siinä missä muutkin. Jotain, mikä on hauskaa, kehittävää ja sai ajan kulumaan. Kukaan perheessäni ei ikinä ole torjunut tätä harrastusta tai pitänyt sitä hetken villityksenä tai ”ohimenvänä vaiheena”.

Äiti oli aktiivisesti mukana ensimmäisen pukuni tekemisessä. Toisen puvun tein lähestulkoon kokonaan itse, mutta äiti auttoi siinäkin etsimään kaavoja. Äitini oli myös ensimmäinen henkilö, joka auttoi minua bindaamaan ensimmäistä kertaa. Siinä ei ollut mitään ihmeellistä tai hävettävää. Kahden ensimmäisen puvun jäkeen aloin tehdä pukuja ihan itse, mutta joka ikisen puvun kohdalla äiti jaksoi muistuttaa siitä, että olin kehittynyt. Edelleen äiti kyselee tapahtumien jälkeen kuvien perään. Moneen otteeseen olen myös saanut esitellä cosplay-kuvia äidin kavereille, koska he ovat yhtä hämmentäviä kuin äitini mun.

Eikö ole hieno tämä meidän sisarusten harrastus?
Kanamena siis Kide
Kuvasi: Kangaskasa
Muu perhe on omalla tavallaan myös mukana. Kuvia pitää aina näyttää ja kertoa miten reissu meni, ketä oli mukana, oltiinko kilpailemassa ja pärjättiinkö. Apua saan tarvittaessa. Myös omat kaverini, jotka eivät millään muotoa ole mukana näissä anime- ja manga-piireissä ovat kiinnostuneita siitä, mitä olen tehnyt tai olen tekemässä. Heitä kiinnostaa, mitä minulle kuuluu ja, koska cosplay on iso osa elämääni, myös cosplay kiinnostaa heitä. Kukaan minulle tärkeä ihminen ei ole pitänyt tätä harrastusta mitenkään turhana tai äärettömän omituisena. Siksi minusta on tosi ahdistavaa lukea ja kuulla tarinoita siitä, kuinka joltain on kielletty cosplay tai jos sitä ei ole pidetty ”oikeana” harrastuksena.

Siitä kuinka cosplay on oikeasti monipuolinen harrastus on kirjoitettu niin monta kertaa, etten ala itse samaa toistamaan muuten kuin; cosplay oikeasti on monipuolinen, kehittävä ja hyvä harrastus. Mutta mitä sitten vaikka se ei olisikaan? Harrastus on jotain, jolla saamme irtauduttua arjesta ja niistä asioista, jotka ”on pakko tehdä”. Se on henkireikä, jonka tarkoitus on olla hyvää ajanvietettä, jonka parissa pääsee nollaamaan muut asiat. Ei haittaa, että se on hyödyllistä ja kehittävää, mutta ei sen varsinaisesti tarvitse sellaista silti olla.

Oleellinen osa tätä harrastusta; taktinen sensuuri.
Kuvasi: Kangaskasa
Harrastuksen ei siis tarvitse olla hyödyllistä mitenkään maailmaa mullistavalla tavalla. Jonkun harrastus voi olla tv:n katselu tai penkkiurheulu. Kuinka ”hyödyllisiä” harrastuksia ne ovat? Ja kuinka monesta junnuliigan jääkiekkoilijasta lopulta tulee ammattilaispelaaja? Ei kovin monesta. Urheiluharrastuksia on helppo puollustella sillä, että ainakin lapsi saa liikuntaa, vaikka ei ammattilaiseksi yltäisikään. Entä mielenterveys? Mikä tahansa harrastus on mielenterveydelle hyväksi, jos siitä nauttii. Kokeilemalla uutta löytää itsestäänki uusia puolija ja elementtejä, jotka voivat viedä eteenpäin sellaisillakin elämän osa-alueilla, joita ei ole tullut ajatelleeksikaan. Cosplay ei ole poikkeus.

Kaikissa harrastuksissa on ylä- ja alamäkiä. On hetkiä, jotka täytyy mennä läpi hampaat irveessä. Silti, jos harrastuksen tuntee omakseen, noista hetkistä päästään yli sillä, että suurimmaski osaksi harrastuksesta nautitaan. Cosplay-puvun tekeminen voi olla tuskaisaa, mutta se tunne, kun saa itsetehdyn ja kokonaisen puvun päälle, on niin antoisa. Saavutukset vievät eteenpäin ja puskevat tekemään lisää pukuja. Jossain välissä ne ikävätkin osuudet puvun tekemisestä voivat helpottua ja muuttua, kun harrastuksessa kehittyy. Harrastus kehittyy, itse kehittyy ja saavutukset kasvavat. Saman voi kokea niin monissa muissa asioissa myös, mutta jotkut löytävät sen euforian cosplay'n parista. Toiset tykkäävät perunoista ja toiset salaatista.

Tämä on hieno harrastus...
Kuvasi: Kide
Olen itse ajatellut monesti, että miten tämän harrastuksen harrastamista voisi parhaiten niin sanotusti puolustaa. Lopulta olen tullut siihen tulokseen, että helpoin tapa on kysyä: miksi ei? ”Siihen menee paljon rahaa.” - Niin menee ratsastukseenkin. ”Siinä ei ole mitään järkeä.” - Ei ole Formuloissakaan. ”Se on vain joku vaihe.” - Mitä sitten? Jos se sen hetken toteuttaa tehtäväänsä harrastuksena, niin mitä se haittaa? Ei mitään. Keksi itse lisää tyhmiä kysymyksiä.  

Jos tämä on harrastus, joka saa jonkun elämästä astetta kivemman, vaikka vain hetkeksi, jo sen pitäisi olla tarpeeksi hyvä syy harrastaa.

Fukka kiittää.

2 kommenttia:

  1. Tää on niin totta. Noita samoja vastauksia tuosta lopusta oon käyttäny itteki monen monta kertaa! Yhtä paljon järkeä on siinä että aikuiset juoksee pallon perässä ja yrittää potkia sitä verkkoon ja se on niinku maailman mielestä best thing ever. Miten cosplay on yhtään sen oudompaa? Itselläkin onneksi perhe on ollu kannustamassa, vaikka äiti välillä ihmettelee, tarviiko ny joka asuun ostaa uudet kengät tai peruukki tai miten voi mennä yli 100 kangaskauppaan kerralla, ja kyselee miten conissa meni ja kehuu kehitystä, ja jos pistän puvun kotona päälle ni aina on pakko ottaa siitä kuva ja näyttää sukulaisille ja työkavereille

    VastaaPoista
  2. Kun aloitin harrastuksen ja lueskelin etukäteen, mitä cosplaysta oikein puhuttiin, minulle tuli sellainen olo, että minun piti "pehmitellä" vanhempiani hyväksymään harrastus. Olin kuitenkin jo monia vuosia sitten ollut Harry Potter miiteissä ja siellä pukeutuneena noidaksi eli vanhempani olivat jo saaneet ensikosketuksensa cosplaysta (samoin kuin minä). Sisarukseni eivät niinkään ymmärrä harrastustani, mutta arvostavat asujani ja kädentaitojani. Olen todella iloinen, että perheeni ja etenkin vanhempani ovat aina olleet tukemassa ja auttamassa minua. Ensimmäisen asuni tein isoäitini avustuksella ja isäni on aina auttanut minua proppien kanssa. Anoppini ja vanhempani aina pyytävät nähdä kuvia ja esitellä niitä muille.

    Siksi tuntuukin kamalalta lukea, etenkin Facebookissa, miten nuoret kysyvät neuvoa, miten saada vanhemmat hyväksymään cosplay ja coneissa käynti. Vielä kamalammalta tuntuu se, että vaikka mitä neuvoja antaa, vanhemmat ovat niin jääräpäitä, ettei heidän mielipiteitään ja ajatuksiaan käännä mikään! On todella surullista, kun lapsi/nuori/aikuinen ei saa kannatusta harrastukselleen ja joutuu sen takia siitä luopumaan.

    Olen myös siitä samaa mieltä, että ihan sama kuinka kehittävää tai vähemmän kehittävää harrastus on, kunhan siitä nauttii. Jos nauttii harrastuksesta, on mielekästä tekemistä ja siitä saa elämäniloa ja motivaatiota. Se jo itsessään riittää! Mutta sen lisäksi cosplay on tosiaan äärimmäisen kehittävä harrastus kaikkine kädentaitoineen ja ongelmaratkaisuineen!

    Mutta kiitos hyvästä tekstistä! : ) Sitä oli ilo lukea. Toivottavasti vain joku vanhempikin sattuisi sen lukemaan ja kääntämään päänsä.

    VastaaPoista