Kitacon: Örinöitä ja palloilua

Moro!

Heti sukkelaan Frostbite'n jälkeen johtikin matkani Kemiin Kitaconiin. Tämä oli itselleni toinen Kitacon eikä se hirveästi ollut viime vuodesta muuttunut. Ohjelmaa oli rajoitetusti, tilaa oli hyvin rajoitetusti ja tekemistä juurikin niin paljon. Viime vuonna piti suikkia joka suuntaan koko ajan, etten edes tajunnut, kuinka pieni Kita oikeasti on.

Itselläni aamu alkoi siitä, kun yritin ehtiä Kemiin ennen ensimmäisen ohjelmanumeron alkua. Sitä ohjelmanumeroa, kun piti olla itse pitämässä. Lupauduin ohjelmanpitäjäksi ja nykäisin Kaiskan kohtalotoveriksi rinnalleni. Homman nimi oli Cosplay-rage ja konsepti oli huumoripohjaista lätinää asioista yleisön kanssa. En voi sanoa, menikö se hyvin vai huonosti, koska niin paljon tuli lonkalta, kun menin unohtamaan muistiinpanot kotiin. Hups. Kuvat sentään muistin ja olimme hyvin ajan hermolla aiheinemme *köhbindausköh*. Ainakaan kukaan ei ole Anikissa räyhännyt asiata ja ohjelman lopussa vakuuteltiin, että oli viihdytty. Mission complete. Kide tokaisi minulle vain, että puhuin oudolla äänellä.

Meido-kahvilan ihana meido!

Cosplay-kisa oli se päivän kohokohta. Kisaajia oli hurjasti muihin vuosiin verrattuna eikä tuomaristokaan ollut enää niin kyseenalainen. Silti ihmettelen, eikö Pohjois-Suomesta löydy muka päteviä tuomareita Kitaconiin? Se, että tuomaristossa nähtiin tänä vuonna yksi aktiivisesti cosplay'ta harrastava tuomari on jo saavutus, kun viimeksi niitä ei ole ollut yhtään. MUTTA SILTI! Vähän jotain tasoa, niin kisa olisi ehkä osallistumisen arvoinen. (+ vittuun se purkka sieltä suusta, kun puhutaan mikkiinä ja yleisölle!)

Hirveästi ei muu ohjelma napannut tai olimme jo muissa maailmoissa. Hyötykäytimme aikaamme kuvaamalla hyvin rajoitetuissa olosuhteissa. Joka paikassa tuntui olevan ihan tuhottoman paljon väkeä tai aivan surkea valaistus. Itse olin vetänyt niskaani Ranman tultuani siihen tulokseen, että Yui'na ragettaminen olisi liian vääränlainen mielikuva. Ranmaa on jo kuvattu, mutta jokunen kuva siitäkin tuli otettua.

Here I'm sitting being your Jesus!

Anteeksi oli pakko. Ja koska Kitaconissa oli oikeasti näin jännittävää:

Kuvassa miä ja wooditus. Kuvasi Rorune.

Ja päivän päätteeksi piipahdimme syömässä kiinalaisessa. Siinä yhdessä ja samassa, jossa jostain syystä tulee aina syötyä, kun vierailen Kemissä. Kitaconissa tai muuten vaan. Ja koska tilanne oli niin korni, oli se pakko ikuistaa.

Lohi oli namnam. Kuvasi: Kide.

Se siitä conista. Omalta osaltani aika... blaah. Varsinkin, kun juuri oli vasta toivuttu Frostbite'sta. Käviämäärästä päätellen tapahtumalla voisi olla hyvinkin suuret mahdolisuudet kasvaa. Joillekkin se saattaa olla vuoden ainoita con-tapahtumia ja jo nyt näytti siltä, että tilat loppuivat kesken. Ei olisi paha, jos tilojen ohella ohjelmatarjontaa saataisiin kasvatettua.

Fuu kiittää.

Desucon Frostbite: Rikollisia ja noituutta

Hoi!

Oho, yritin muka odotella kuvia mini-kuvauksista ennen, kun kirjoitan mitään Frostbite'sta, mutta huomasin, että Kitacon on ensiviikonloppuna. Pitäähän nämä päivitykset nyt saada edes jotenkin järkevästi ulos, joten saatte "sekunda" kuvia.

Tämä hahmo häiritsi jopa minua...

Minä en ole koskaan ollut mikään hillitön Desuconin fani. En hingu kyseiseen tapahtumaan, mutta käyn, koska ajankohta on mitä on. Tällä kertaa Frostbite yllätti. Kova conikuumeeni sai vihdoin lääkettä ja siksi varmaan nautin olostani Frostbite'ssä niin paljon.

Juuri mitään ohjelmaa ei tullut katsottua, mutta jotain sentään. Lauantaille oli luvassa lavalla pyörimistä Operaatio Fredrikin merkeissä. Koko lauantai meni ihan hösseliksi, kun piti palloilla lavareeneissä, OF-porukan kanssa ja muiden kavereiden. Yhden ohjelman taisin käydä kunnolla katsomassa lauantaina ja se oli Cosplay ja itsetunto... asia... Se oli merkitty luennoksi, mutta en hirveästi pitänyt sitä luentona, koska asiaa oli vartiksi ja sekin lähinnä minimaalisen kyselytulosten latelua. Se itsetunto asiakin jäi vähän vajaaksi. Osuvampi nimi olisi ollut ehkä Cosplay ja raha. Itselleni luento ei tarjonnut mitään uutta, koska samoja asioita jauhetaan foorumeilla ja blogeissa.

Koko kööri, jonka kuvasi Antti.

Oma roolini tällä kertaa OF'n esityksessä oli Rakettiryhmän James. Ketään muuta hahmoa kyseisestä sarjasta en olisi edes suostunut tekemäänkään, koska... no Pokémon. Ja olihan minulla superkuuma Jessie, jonka kanssa emme kereneet ottaa kunnon kuvia. Esityksen osalta vedin taas teatterillisen ilmaisun naruista ja olin osana sisällöntuotossa. Itse esitys ei mennyt osaltani ihan parhaiten. Osa syynä oli silmille valahtanut naamari, mutta osa oli vain omia möhlimisiäni.

Jos joku ei tuota esitystä ole vielä nähnyt, tässä se on video muodossa; (perkeleen valot polttaa kaikkien naamat)

Sunnuntai olikin sitten se päivä, jota odotin eniten. James kuuluu hahmoihin, joita en ikinä uskonut tekeväni, mutta tein silti. Ja se oli hahmona niin 'ei oma valinta', joten lauantai meni vähän ahdistumiseksi, koska en tuntenut olevani mieleisissä kamppeissa. Sen lisäksi odotin Black mage ryhmäämme aivan intopiukeana.

Kävi myös hassu sattuma ja seurueemme neljäs cosplay-ystävä, wooditus, oli päättänyt tehdä pikku noitatytön Frostbiteen. Sauvoja ja noidanhattuja lojui ympäri kämppää matkatavaroiden purkauduttua.

Tuohon putkeen ei ehkä olisi saanut ripustaa mitään...

Ihan surkeilta näyttää meidän tikut tuon woodin jytysauvan vieressä.

Rikku on nyt virallisesti lempipukuni, vaikka perse vilkkuu. Olo oli mukava. Mikään osa ei puristanut tai ollut muuten epämukava. Onhan kyseiseen hahmoon eläytyminenkin aivan mahtavaa, kun saa olla niin eloisa.

Kide kuvasi.

Sunnuntaina kävimme tutustumassa Cosplay Boot Camp -esittelyyn (vähän myöhässä kylläkin, anteeksi) ja kannatti, koska nyt on sinne ihan hirmuinen hinku. Saa nähdä, mitä siitä vielä kuuluu ja mikä on oma elämäntilanne, kun päätöksen aika koittaa.

Black Maget ja Pokémon toivat takaisin coniaspektin, josta pidän, mutta jota en edes muistanut. Viimeisimmässä tapahtumassa, jossa olin eli Traconissa, päälläni oli molempina päivinä aika tunnistamattomat ja tylsätkin hahmot, joten minusta ei taidettu pyytää koko viikonlopun aikana yhtä ainutta kuvaa. Siksi olin unohtanut sen, miten kivaa on poseerata muille. Frostbitessa sain taas kokea sen, miltä tuntuu yrittää päästä hallin päästä päähän, kun koko ajan joku syöksyy kysymään: "Saako ottaa kuvan?" Ja sen, kun pitää poseerata viisi minuuttia putkeen, kun kuvaajia syöksyy joka reijästä koko ajan lisää. Se oli minusta välillä hyvin huvittavaa.

Kokonaisuudessaan Frostbite oli mahtava. Nyt pitäisi ajatus suunnata Kitaconia kohti ja muita tulevia seikkailuja.

Fukka kiittää.

Mahtipopot ja muut keinonahkaiset ystäväni

Hoi!

Frostbite lähestyy ja minä olen ommellut ihan hurjasti. Minä odotan sitä niin täpinöissäni. Ei ole riittänyt, että olen ommellut päivät työssäoppimisessa ja illat koululla wanhojen-puvun parissa, vaan olen vielä sen lisäksi ommellut omia pukujani kotona iltayhteentoista. Ei ole tervettä tämä elämä, ei. Mutta mikäs siinä, jos se on kivaa? Olen siis saanut cosplay-intoni takaisin. Tänään kuitenkin pääsi stressi purkautumaan ja PAM! Olen kipeä. Vihaan sairastelua. Onneksi päivän nukuttuani, Finrexin'ä (maailman super-cool'mmasta mukista) ryystäen ja nappeja naukkaillen päiväni on sujunut oikein hyvin.

Alkuillan meininki.

Tämä päivä ei kuitenkaan se varsinainen aihe, vaan se, mitä kuuluu Frostin puvuille. Toinen puvuista on ollut jo jonkin aikaa 100% valmis. Vaikka puku onkin vähän niin kuin vasurilla väännetty, olen siihen ihan tyytyväinen. Settiin kuuluu maailman hirveimmät housut. En tiedä, tulenko olemaan Frostissa intopiukeana vai hajotanko pääni tämän puvun kanssa. Se nähdään sitten. Tämä puku kuuluu niihin asuihin, joita en ikinä uskonut tekeväni, mutta tein silti.

Villejä arvauksia?

Jotenkin Rikkun kanssa vähän innostuin... Alkuperäinen suunnitelmani oli hoitaa minun ja Kiden sauvat kuosiin ja tehdä kengät. Oma sauvani on gessottu ja odottaa maalausta, kunhan saan sauvan peräpään tehtyä. Kiden sauva odottaa viimeistä hiomista ennen gessoa. Sauvat siis kohta kuosissa.

Kenkien tekoa odotin aivan uudella asenteella. Pelkäsin, että tapaus 'Lukan kengät' tekisi paluun uudessa muodossa. Silti olin rohkea ja aloin hommiin innolla. Se kannatti, koska kenkulit valmistuivat äärettömän yksinkertaisesti. WTF is this shit! Eivätkö kengät olekkaan cosplay'n vaikein asia ikinä?! Miksi tämä niin helppoa?!

Pistin sormeen neulalla...

Kengät eivät ole vielä aivan valmiit. Vielä pitää ommella ne kunnolla kiinni tossuihin, joiden päälle ne tein (kiitoksia tossujen lahjoittajalle), ja sitten vielä vähän maalailla niitä. Tykkään niistä jo nyt!

Jalkani näyttävät valtavilta.

Homma karkasi lapasesta, kun päädyin tekemään uuden korsetin vanhan tilalle. Rikkun ensimmäinen "korsetti" tuli tehtyä viime keväänä. Sen jälkeen olen laihtunut ja nyt "korsetti" pyörii päälläni. Tällä kertaa tein ihan oikean korsetin sen surkean lärpäkkeen korvikkeeksi ja laitoin mittasuhteita paremmin kohdalleen. Opinnäytetyön osanen tarjosi valmiit kaavat korsetille, mikä nopeutti sen valmistumista huomattavasti. 

Rumaaaaaaaaaa... Vanhaaaaaaaaa... 

Uusi!

Kuten näkyy kultamaalaukset puuttuvat vielä, mutta aikaa on sentään vielä ihan hyvin. Peruukkiakin piti kokeilla päähän (piti varmistaa, että se on ehjä huonon säilytyksen jäljiltä). Hirveä se on edelleen, mutta siihen sotaan en itseäni tässä vaiheessa enää laita, joten se saa olla, mitä on. Muutoin Rikku on kuosissa viimekevään jäljiltä. Vähän silitystä sieltä ja täältä, voisin katsoa myös teenkö lakille jotain, jos aikaa jää.

Fukka kiittää.

PS: Huomasiko kukaan, jotain uutta? Ei enää typerää suihkuverhoa tai vessan seinää! Sain joululahjaksi kokovartalopeilin (jee! juhuu! vihdoinkin!) ja nyt on siis muukin peili olemassa kuin vessan peilikaappi.

Lavakaveri

Terve!

Tässä taas on tullut asioita pohdittua. Cosplay-juttuja cosplay-hommien ohella. Vaikka olen juuri vääntänyt hirveimmän vaatekappaleen sitten vuoden 2010, en aijo niistä kertoa sen enempää. Eräs päivä tuli taas pohdittua esiintymisjuttuja. Siitä en olekkaan vähään aikaan jauhanut. Silti uusi asia, ainakin omalle kohdalleni, tuli hoksattua.

Esiintyminen on kivaa yksin ja yhdessä. Molemmissa on omat rajoitteensa ja mutkansa. Yksin esiintyminen antaa vapaat kädet tehdä millaista tulkintaa tahansa, mutta yhdellä ihmisellä ei hirveästi revitellä hahmokaartin puolella. Yhdessä ideat ja näkemykset pitää velloa läpi kaikin puolin ja löytää se yhteinen kieli. Cosplay'n parissa ainakin toistaiseksi olen pitänyt enemmän yksin esiintymisestä. Oli sitten kyse ihan cosplay-kisasta, luennosta tai juonnoista. Sitten taas teatterin puolella pidän enemmän yhdessä esiintymisestä. Pohdin sitä, että mistähän tämä johtuu? Kuitenkin mieli vie lavoille yhtälailla.

Syy on lavakaveri. Olen saanut esiintyä ihanien ihmisten rinnalla, mutta silti en ole löytänyt sitä THE lavakaveria. En vielä toistaiseksi ole cosplay'n parissa päässyt lavalle niiden ihmisten kanssa, jotka ovat kanssani samalla aaltopituudella. Toivon kuitenkin, että tulevaisuudessa asia korjaantuu.

Lavakaverin kanssa pitää pystyä työskentelemään tiiviisti oli niitä sitten yksi tai useampi. Ja kaikkien kansaa pitää tulla toimeen. Esityksen suunnittelu  ja pohdinta sellaiseksi, että se on kaikkien osapuolien mielestä sellainen, jonka takana kannattaa seistä. Kompromisseja on tehtävä ja vastaan on tultava kaikilta suunnilta.

Yksi asia, minkä huomasin olevan itselleni hyvin tärkeää lavakaverissa, on luottamus. Luottamus siitä, että lavakaveri osaa pelastaa tilanteen, jos minä mokaan. Esiintymisessä on omat taitonsa ja niissä voi kehittyä. Jos on kuitenkin tunne siitä, että lavakaverilla ei riitä taito toisen mokan paikkaamiseen tai oman osuutensa suorittamiseen, harvemmin on luottavainen olo. Tämäkin tietysti menee molempiin suuntiin. Teatteriesityksissä olen esiintynyt ihmisten kanssa, joita en ole entuudestaan tuntenut, mutta heidän taitonsa ovat vakuuttaneet minut siitä, että heihin voin lavalla luottaa. Itse ainkin haluan olla sen verran taitava, että tiukan paikan tullen omat esiintyjäkaverit voivat minuun luottaa. Siksi yritänkin kehittyä siinä, mitä rakastan.

Lavakavereiin pitää pystyä turvaamaan sen verran, että tietää hänen olevan sellainen henkilö, joka ottaa vastaan, kun joku putoaa. Taito ei siis ole kaikki kaikessa, vaan luotamus kaverin muihinkin ominaisuuksiin. Siihen, että hän kannustaa ja tukee, kun on tarve. Ajatus siitä, että projekti on yhteinen, vaikka joidenkin asioiden vastuu olisikin yksilöillä, pitäisi päteä aina. Pitää uskoa, että jokainen hoitaa oman osuutensa parhaalla mahdollisella tavalla ja luottaa siihen, että näin tapahtuu. Silti jos yhteinen projekti meinaa kaatua pieniin yksittäisten osapuolten "omiin" juttuihin, kunnon lavakaveri tarjoaa apua tai yrittää tehdä ite asian eteen jotain.

Luottamus on myös tärkeää kaikkia osapuolia kohtaan. Ei riitä, että tietää osan olevan tarpeeksi taitavia viemään oman osuutensa läpi, mutta osaan ei voikkaan luottaa niin vahvasti. Jos käytän taas näitä typeriä vertauskuviani; luottamus osaan porukasta on kuin talo, jonka ikkunoista osa on tiivistetty kunnolla ja osa ei. Kylmyys ei pääse sisään kaikkien karmien välistä, mutta silti on kylmä, koska osa ikkunoista vetää. Jos luottamisen aihetta ei löydy ihmisestä persoonallisuuden pohjalta, pitäisi pystyä luottamaan edes ihmisen taitoihin.

Luulen, että oma luottamukseni lavakaveriin tulee enmmän henkilön yleisestä persoonallisuudesta kuin hänen lavakarismastaan. Tietyistä ihmisistä tietää ilman yhteistä lavakokemustakin, että he ovat kunnon lavakavereita. Jos luottamus on olemassa jo ennen yhteisiä esiintymiskokemuksia, on paljon helpompi lähteä niitä tekemään ja kasvattamaan taitoja yhdessä, kun tietää, että toinen edes yrittää parhaansa. Vähän kompuroiden on hyvä edetä, jos on joku joka nostaa taas seisaalleen. Paras tilanne tietenkin olisi, että voi yhtälailla luottaa ihmiseen itseensä ja hänen taitoihinsa

Fukka kiittää.

PS: Saatte elikoita.

Pieniä tulevaisuuksia

Tippadi dai!

Kaiken moiset hölynpölyt alkavat taas vaivata, kun ajatuksille on aikaa. Lähinnä suunnittelen tulevia pukuja ja  yritän olla hajoamatta, koska en voi vielä aloittaa mitään uutta. Frostbite'n puvut ensin kasaan ja sitten saan revitellä. Tässä kuitenkin vähän tyhjänpäiväistä höpötystä...

Postiluukustani on kuitenkin tupsahtanut jo kaksi karvalasta, joita en ole vielä täällä esitellyt.

Jo pitkään olen metsästänyt sitä hyvää peruukkia, että saisin Mikan'n tehtyä, ja nyt se on täällä! Kuvan väri vähän heittää. Mikan'lle ei ole mitään ajankohtaa vielä suunniteltuna... Eikä kyllä juuri millekkään muullekkaan puvulle tai tapahtumalle (paitsi Frostbite). Heh. Perusjuttu. Nyt voin sentään ajatella asiaa paremmin. Ja saan tehdä HAALARIN! Haalarit <3 p="p">

Toinen karvalapsi, joka saapui luokseni eilen. Ilmeeni kertoo kaiken siitä kuinka paljon tykkään tuosta peruukista. Tämä peruukki tuli tilattua sen fiaskonsinisen kuontalon tilalle. Nyt väri on oikea ja mietin vaan, että mitä kakkaa Ebay. Harmi vaan tästä peruukista lähtee pituudesta lähes puolet.

Tällaisena miniprojektina ajattelin tässä pika-pikaa tehdä yhden cosplay-härpäkkeen. Löysin nimittäin Yuin hameen tässä eräs päivä ja muistin, että suunnittelin jo kesällä, että teen Yuin kaulahuivin talvelle. Sitten kun vielä löytäisin loput Yuin vaatteista...

Sitten unelmani ovat taas kääntyneet erääseen pahaan mieheen. Kiitos kuuluu satunnaisille vilkaisuille entisvanhoihin merikapteeneihin ja Elvis pohdinnoille, jotka veivät minut epämääräisiin kaulusmaailmoihin ja muistuttivat... Gakuposta.

Hyvin, hyvin, hyvin, HYVIN suurella todennäköisyydellä Gakupon Duke Venomania -versio tulee olemaan yksi seuraavista puvuistani. And I'm gonna have bitches too! Saa nähdä, mihin tämä sitten päätyy.

Nyt, kun on päästy jo jotenkin taas asiaan, niin toivon, että tämä rata jatkuu. Fuu kiittää ja kumartaa.

PS: Älkää ihmiset käyttäkö liikaa ripsiliimaa. Uuden vuoden juhlintojen jäljiltä minulla on tällä hetkellä punaiset rajaukset silmissä. Tekoripset veivät silmän ympäriltä nahkat mukanaan ja nyt haavat ovat ruvella.

WTF vuosi 2012?!

Moro! Ja hyvää uutta vuotta!

Sen sijaan, että tekisin jotain hyödyllistä koulua varten, päätin olla reipas tällä toisella puolella elämää. Katselen filmiä takaperin kuten tällaisina aikoina on tapana. Ja minä ihmettelen! Mitä tapahtui vuonna 2012? Elämäni cosplay-kapasiteetti on ylittänyt itsensä. Tein enemmän pukuja yhden vuoden aikana kuin koskaan ennen ja coneissa käyminen muuttui aivan todella.

Yksi syy siihen miksi tämä cosplay-huuhaa pääsi käsistä on se, että lopetin Taidekoulun. Oli enemmän aikaa muille asioille ja tuo OF nyt sattui potkimaan cosplay'n suuntaan. Desucon Frostbite'en onnistuin tekemään sen Mariyan, joka oli jo puoli vuotta lojunut raakileena.

Mariyaa käytin myös Kitaconissa, missä pyörähdimme OF'n kanssa tanssahtelemassa ja pitämässä ohjelmaa. Ja vaikka Kita on aina pidetty niin lähellä, en ollut siellä koskaan aikaisemmin käynyt. Talviconeilu on minulle ollut vaan jotain urbaania legendaa. Miten ihmiset kerkeää? Tai jaksaa? Entä koulu ja työt? No kyllähän sitä kerkeää ja jaksaa, kun ei ole teatterireenejä hengittämässä niskaan. Koulusta voi aina anoa vapaata ja työt järjestellä. Kukapa olisi arvannut.

Ja sitten tuli puskista Oulun Chibicon. Herran jumala! Tapahtuma täällä kotona? WTF? Puvun tekeminen sai ihan uutta potkua, kun piti olla itsekin pitämässä ohjelmaa. Plus suunnitelmat ryhmästä, joka edes osittain toteutui.

Emme saaneet koko Black Mage -ryhmää kasaan ja minäkin hilluin keskeneräisenä Rikkuna paikan päällä. Tykkään tästä puvusta ihan hirveästi ja olenkin siksi niin täpinöissäni siitä, että Rikku lähtee Frostbite'en 2013 sunnuntain puvuksi. Joskos me nyt saatas koko ryhmä kasaan.

Sitten yhtäkkiä piti vääntää kaksi pukua yhtä tapahtumaa varten. Desucon ei ole oma suosikki tapahtumani ja luulen, ettei sinne olisi tullut edes lähdettyä ilman kavereita ja OF-juttuja. Väänsin sitten Lukan ja Yui samaan syssyyn. Lukan deadline oli onneksi hieman aikaisemmassa ja se tasoitti aikatauluja.

Desussa oli taas luvassa tanssimista. Se on kivaa, mutta en tunne omaavani minkään sortin lahjaa tai kykyä tanssimiseen. Siksi kai nuo tanssit jänskättivät aina vähän.

En enää muista, mikä oikesti ajoi minut tekemään Ranman Animeconiin. Varmaan laiskuus osittain ja se, että luennon pitäminen Ranmana vaikutti jotainkin huvittavalta. Yksinkertainen ja helppo. Sitä se oli.

Koko kesä oli ihan höpö. Jos ei ollut tapahtumissa, töissä tai tekemässä uutta pukua oli vähintääkin joku kuvaussessio tai jotain varattuna viikonlopulle. Mummuni oli taas hämillään, kun hyppelimme sisareni mun, Kiden, kanssa ympäri tonttia Ranman ja Matsumoton värmeissä.

Animeseminaari oli taas oma juttunsa. En hirveästi edes koko tapahtumassa aikaa viettänyt, kun piti suikkelehtia kaikkialla muualla. Lisää Lukaa ja Mariyaa. En kai edes yrittänyt saada mitään uutta aikaiseksi. Kisan tuomarointi oli minulle taas uusi juttu, jonka sain seminaarissa kokeilla.

Tehdaskuvauksia varten sain kunnostella Zidanen peruukin. Nyt olen siihen paljon tyytyväisempi, mutta sinäänsä harmittaa, että olen käyttänyt Zidanea niin paljon. En enää viitsi sitä vähään aikaan käyttä, vaikka peruukki olisi nyt hyvässä kuosissa.

Tracon ja taas kaksi uutta pukua. Yksinkertaisia nekin. Alex'sta tuli kaikessa hirveydessään yksi lempicosseistani. Cosplay-haasteen tuomarointi oli hyvin hauska ja erilainen kokemus. Traconissa kisaaminen porukalla oli myös mahtavaa. GTO-esitystä en muista jännittäneeni yhtään ja omlata osaltani se menikin putkeen. En sössinyt edes tansseissa.

GTO-kuvaukset olivat taas jotain ihan käsittämätöntä. Se ilakoinnin määrä kahden viikonlopun aikana oli ihan järjetöntä. En ymmärrä miten paljon hahmouskollista kuvamateriaalia on saatu pelkästään siitä, että ihmiset vammailevat. Ei ymmärrä.

Cosplay pääsi käsistä ja toivottavasti jatkuu samaan malliin tulevaisuudessa. Tällä hetkellä 2013 näyttää niin kivalta. Frostbite, työssäoppiminen, koulussa erikoiskurssit, valmistuminen ja mitähän kaikkea muuta.

Kaikkien näiden yksinkertaisten perusvaatepukujen jälkeen olen kaivannut jotain haastavaa ja suurta. Silti syksy on mennyt niin tiukasti koulun parissa, etten ole kunnolla edes asiaa saanut ajatella. Siksi päätinkin, että kunhan saan tuon opinnäytetyön tehtyä, aloitan taas. Ensin hoidetaan Frostbite'n puvut kuntoon ja sitten alan säheltämään jotain ihan omaa ja hillitöntä.

Fuu kiittää tästä vuodesta!

Sen pitääkin olla kivaa!

Hoi!

Tuossa viime merkinnän alussa tokaisin, ettei minulla muka ole oikeasti mitään asiaa. Ja paskat, kyllä on. Tämä kumpuaa kahdesta lähteestä.  Enimmäkseen minusta ja Lilian’n mahtavasta joulukalenterista. En oikeasti tiedä, kuinka paljon tämä on täällä blogin puolella näkynyt, mutta nyt aion vähän purkaa tätä kautta. Toivotaan, että siitä on edes jotain hyötyä.

Viime aikoina minulla ei ole ollut hirveästi hauskaa tämän harrastuksen parissa. Selittää ehkä jotain tämän bloginkin viimeaikaisesta elämästä. Syitä on monia. Osa niistä tulee ihan puhtaasti viime kuukausien tapahtumista muilla elämän alueilla, mutta osa ihan siitä itsestään cosplay’sta. Koko ajan enemmän ja enemmän olen vakuuttuneempi siitä, mitä olen jo varmasti hokenut sata kertaa; jokainen harrastaa tavallaan.

En ole tuntenut mitään vastahakoisuutta pukujen tekemisessä. Enemmän tämän harrastuksen tietyn osa-alueen ja tiettyjen pukujen tekemisessä on ollut häikkää. Asiat eivät enää ole tuntuneet kivoilta arjen piristeiltä vaan pakolta. Ja yleensä mikään, mitä on pakko tehdä, ei ole kovin kivaa.

On hirveästi puhuttu tästä ”elitistit vs. rennontcossaajat” -asiasta. Mikä on se ”oikea” tapa harrastaa? Näin siis kärjistettynä. En nyt ala siitä jauhamaan vaan siitä, mikä tekee tästä harrastuksesta hauskaa ja harrastamisen arvoista. Olen alkanut ymmärtää, mitkä tämän harrastuksen eteen tehdyt uhraukset ovat uhraamisen arvoisia ja mitkä eivät. Omaa mielenterveyttä ei kannata uhrata.

Ihan sama, mikä on se seikka, joka tekee tästä harrastuksesta hauskaa, siitä täytyisi pitää kiinni, mutta myös myöntäkää se! Oli se sitten kisaaminen joka ikisessä kisassa, joka järjestetään, yksityiskohtien rassaaminen sairaanloisella tasolla tai huomion kerääminen tisseillä ja perseellä. Myöntäkää, koska silloin tiedätte, mikä se on, joka tekee cosplay’sta kivaa. On typerää piileskellä jonkin asian takana, jos ei voi suoraan sanoa, miksi tekee sitä.

Jossain välissä cosplay (tai coneissa käyminen) voi käydä epämukavaksi. Siihen voi vaikuttaa ulkoiset tekijät ja omat suhtautumiset, mutta se tuo joka tapauksessa mukaan ongelman.” On pakko kisata, että voi olla oikea cossaaja.” ”On pakko tehdä pukunsa itse.” ”On pakko tehdä puku, että voi mennä coneihin.” Kun ongelma syntyy, se pitäisi pystyä korjaamaan, ettei se pilaa sitä hauskuutta ja ihanuutta, minkä harrastus tarjoaa. Tai sitten tulisi yrittää edes pelastaa se, mitä on jäljellä.

Ja vaikka kyse ei olisikaan tästä ns. ”pakkoilmiöstä”, jokin muun lainen asia voi hiertää. Ongelma tulee paikantaa ja hoitaa pois päiviltä.

Omia asenteitaan voi muuttaa ja jättää itselleen tarpeettomia ja häiritseviä asioita huomiotta, jotta pystyy säilyttämään oman intressinsä cosplay’ta kohtaan. Ei ”hauskanpito harrastajien” tarvitse välittää siitä, mitä ”elitistit” sanovat. Tehkööt sitä, mikä on heistä hauskaa. Kaikki on sallittua niin kauan, kun se ei häiritse muita ja kenenkään ei ole pakko.

Minä en halua tuhota itseltäni tätä harrastusta, koska tunnen pakkoa tai muuta epämukavuutta. Siksi aion korjata niitä asioita, jotka omassa harrastuksessani kusee. Se, mikä pakottaa tai häiritsee saa luvan kadota. Koska minä tiedän, että tämä harrastus on kiva.

Kiitos.

PS: Minulla uusi peruukki.