Kipulääkkeitä, kiitos!

Terve!

Tämän hetken cosplay-elämä näyttää aika hiljaiselta. Motivaatio keskeneräisiä pukuja kohtaan on jossain sängyn alla. Tällä hetkellä odottelen kovin koulutöiden etenemistä sellaiseen vaiheeseen, että voisin hylödyntää niitä tämän harrastuksen ylläpitämisessä (eli uuden puvun väsäämisessä). Kuitenkin jo kauan sitten päähäni putkahti ajatus, joka on siitä lähtien velloutunut pääni sisäisessä aallokossa. Kyse on epämukavuudesta; kuinka tämä harrastus pystyy olemaan niin epämukava ja epäterveellinen, ja me silti rakastamme sitä? Tätä on pohdittu monissa eri paikoissa ympäri internetin, mutta ajattelinpa nyt itsekkin hieman koota ajatuksiani.



Joskus tuottaa tuskaa löytää tai keksiä hahmo, jota haluaisi leikkiä juuri tässä conissa tai tapahtumassa. Hahmon tulee olla täydellinen juuri tätä tapahtumaa varten. Kun lopulta on keksinyt hahmon, alkaa suunnittelu vaihe. Yleensä tämä Hoks! -hetki tapahtuu iltaisin juuri ennen nukkumaan menoa, jolloin ajatukset vyöryvät suurena aaltona ja eivät oikein anna mielenrauhaa. Univaje, joka kostautuu seuraavana päivänä koulussa tai töissä. Ajatukset harhailevat ja kappasa! Cosplay-ajatukset tupsahtavat päähän. Käsiä ja nenää alkaa jo syyhyttää, kun tahtoisi niin kovin päästä kunnolla suunnittelemaan. Lopulta koittaa se suloinen hetki, kun saa rauhassa aloittaa vakavan suunnittelun.

Suunnittelun jälkeen päästäänkin valmistus prosessiin. Ensimmäisenä pitää löytää kalenterista aikaa. Sitä yrittää tiivistää kaiken muun suhteellisen kompaktiksi paketiksi, että olisi mahdollisimman paljon aikaa keskittyä vain ja ainoastaan pukuun. Kaverit tulevat arvoasteikolla puvun jälkeen, ja näin sosiaaliset siteet kärsivät. Saa kuulla "Kun sua ei nää koskaan!" ja muuta mukavaa. Pian alkaakin jo con lähestyä ja stressiä pukkaa, kun vasta osa paidan kappaleista on huoliteltu eikä vieläkään ole löytynyt sitä oikean väristä housukangasta. Ei ole enää aikaa syödä, vaan täytyy keskittyä pukuun ja ompelukoneella painetaan yömyöhään. Enää ei nukuta.

Sitten tuleekin tapaturma. Auts, ratkojalla vetäistään sormeen, kun puretaan viimeöisiä saumoja. Veri valuu ja sormesta puuttuu palanen. Vähän painetaan paperilla ja lastari päälle. Ompelu jatkuu. Nuppineula pistää. Ja toinenkin. Kohta tuntuukin siltä, että neuloilla on salaliitto sinua ja pukua vastaan. Stressi kasvaa ja virheet lisääntyvät. Lisää ratkomista. Kaveri sattuu soittamaan juuri kriittisellä hetkellä, kun ommellaan piilovetoketjua. Puhelimeen huudetaan perkelettä ja rauhaa. Ihmissuhteita ei enää pian ole.

Lopulta puku valmistuu määräaikaan mennessä ja saa huokaista. Taistelu ei kuitenkaan ole vielä ohi. Aloitat pakkaamisen con-viikonloppua varten ja ensimmäisenä varmistat, että kaikki puvun osat mahtuvat matkalaukkuun. Oho, proppi on liian iso. Suunnitelma propin kuljetuksesta aiheuttaa jälleen stressiä. Isi ei anna autoa lainaan ja oma lasahtaa kuitenkin mäkeen puolimatkassa. On otettava juna. Lopullinen pakkausoperaatio alkaa ja täytyy tarkistaa, että jokainen puvun osa on laukussa. Eihän mitään ole mennyt hukkaan tai hajonnut? Onhan maali kuivaa? Hyvä, kaikki valmista. Sitten alkaakin tuo julmetun tylsä 600 kilometrin junamatka. Matkan aikana päässä ehtii käydä läpi kaikki kauhuskenaariot, jotka vain voi kuvitella. Useaan otteeseen tekee mieli ottaa laukku hyllyltä ja tarkistaa sen sisältö. Onnellisesti saavutaan määränpäähän ja majapaikkaan. Laukku tarkistetaan.

Vielä conia edeltävänä yönä on aikaa nähdä unia siitä, kuinka puku hajoaa osiin, puolet siitä on sittenkin unohtunut kotiin tai sen mysteerisestä katoamisesta sillä hetkellä, kun se on juuri puettu päälle ja ollaan astumassa ovesta ulos. Aamulla saakin sitten herätä kylmä hiki iholla ja lakanoihin sotkeutuneena.

Con-aamu tuoksuu stressiltä ja liimalta. Joku huutaa taas perkelettä, kun puku on sittenkin ottanut kolhuja laukussa, vaikka illalla kaikki oli kunnossa. Kun puku on lopulta saatu kuosiin, koittaa se hetki, jonka vähintään joka toinen suomalainen pukuilija joutuu kestämään; bindaus. Korsettia kiristetään, siteitä nyitään ja conikaverikin on jo kuin perseelle ammuttu karhu. Ja loppu päivä vietetään hengittämättä. Puku onkin viimein saatu päälle ja kaikki tuntuu olevan kunnossa. Liput on, bussiraha on, kaveri hymyilee taas, aamupala on syöty ja vessa... Puolet puvusta pois päältä, että pystyy käymään vielä vessassa ennen lähtöä. Melkein myöhästytään bussista, mutta juuri ja juuri ehditään hypätä kyytiin, kun pysäkille on juostu.

Con-paikalle pääseminen tuntuu erittäin autuaalta. Kaikki oli sittenkin kunnossa. Päivän edetessä bindit alkavat puristaa ja kiristää. Tulee kuuma ja epämukava olo. Vesipisteitä ei löydy tai ne ovat tyhjiä. Pitäisi keretä katsoa kaikki luennot ja syöminen unohtuu. Raskas puku painaa päällä ja selkää kolottaa. Istuminenkaan ei oikein onnistu, kun jokin hiertää kaiken aikaa. Ollaan äkäisiä ja kiukkuisia. Kädet alkavat hapuilla conikaverin kurkkua. Alkaa haluta jo kotiin.

Raskaan ja uuvuttavan con-päivän jälkeen raahaudutaan takaisin majapaikalle. Runneltuna, mutta onnellisia. Me rakastamme tätä.



Kjäh. Tämähän oli parodia. Toivottavasti tykkäsitte tästä sielun tuotannostani. Kiitän.

PS: Nyt, kun on lunta maassa, ajattelin nakittaa kavereitani avukseni pieneen kuvaussessioon, kun sisareni mun ei ole tavoitettavissa. Sesshoumarusta voisi yrittää saada jonkun hyvän talvikuvan.