Lavan käyttöohje 2/2

Juhuu!

Jatkoa viimeisimpään on luvassa, mutta kuten jo mainitsinkin, näkökulma muuttuu ryhmäesitysten vinkkeliin. Sitä ennen ensimmäisenä asiana voisin mainita, että tulen varmasti viittaamaan aikaisempaan tekstiini, joten jos ette sitä ole lukaisseet ja tämän satutte lukemaan, kehottaisin sitä tässä ennen vilkaisemaan hieman. Toisena sitten eräästä seikasta, josta pikkiriikkisen maininnan tein edellisessä merkinnässäni. Pohdittuani asiaa totesin, että siihen kannattaa ehkä hieman syvemmin tutustua, koska cosplay-esiintymisessä se on jokseenkin vajaasti edustettuna. Eli etiäppäin.

Kontakti yleisöön

Jotta esiintyjä voisi näyttää itsevarmalta ja mahtipontiselta, vaikka tutiseekin pukunsa sisällä hervottomasti, kannattaa olla kontaktissa yleisöön ja se tapahtuu helpoiten yleensä katseella. Ensimmäisenä tulisi nostaa se pää pystyyn, eikä tuijotella varpaita. Tätä pitää oikeasti harjotella, koska yleensä varpaita tuijotellaan ilman, että itse tajuaa asiaa. Katse on siirtynyt näin varpaista katsomoon ja parhaimmillaan moneen sataan jopa tuhanteen silmäpariin, jotka tuijottavat vain esiintyjää. Katse tyhjyyteen on helppo tapa pitää se pää pystyssä, mutta onhan maanisesti yhteen pisteeseen tuijottava ihmishenkilö hassuissa vaatteissa hieman kaukaisen ja tavoittamattoman oloinen. Peruskoulun opettajien "Kuvitelkaa yleisö kissanpennuiksi" -vinkki ei tällä kertaa toimi, koska tuskin cosplay-esityksessä on kyse puheesta tai esitelmästä luokalle (joista kukaan ei kumminkaan kuuntele). Ihmiset ovat ihmisiä, ajattelevia olentoja, joille tulisi kertoa jokin viesti sieltä lavanreunan toiselta puolelta. Ottamalla katsekontaktia hajanaisesti katsomossa istuviin ihmisiin, voi esiintyjä tuoda itseään lähemmäs yleisöä ja harhakuva itsevarmuudesta kasvaa potenssiin 70. Myös uskottavuus kasvaa, koska lähempi kontakti yleisön kanssa on aina katsojalle jotain henkilökohtaisempaa. Katse voi ns. kiertää yleisöä, mutta joskus sen keskittäminen tiettyyn kohtaan voi luoda erinlaista tunnelmaa.

(Tätä on aivan järkyttävän vaikeaa selittää ilman konkreettista ohjausta...)

Nousevien katsomoiden kanssa tulee muistaa myös se, että katsetta ja leukaa tulee nostaa huomattavasti ylemmäksi kuin tasokatsomoiden kanssa. Jos esiintyjä esiintyy nousevalle katsomolle ja pitää oman päänsä normaalissa pysty asennossa, suurin osa yleisöstä näkee vain päälaen, joka on sama kuin se, että esiintyjä tuijottelisi varpaisiin. Suurilla lavoilla ja valojen häikäisemänä saattaa vaikuttaa vaikealta kohdistaa katsetta minnekkään, mutta vaikka yleisöä ei näe sen voi kuvitella ja katsetta voi kierrättää sen kuvitelman avulla.

Myös ilmeisiin kannattaa kiinnitää huomiota ja oikeasti harjoitella sitä, miten kasvoillaan yleisölle viestii. Kuten muukin eläminen lavalla täytyy ilmeitäkin hieman liioitella. Kasvojen esiintuominen kunniaan, eikä jäädä piileksimään sinne isojen kaulusten taakse, ellei se ole jotenkin merkittävä ominaisuus hahmolla.

Nyt niihin ryhmäjuttuihin! Mainittakoon, että minä en miellä paria oikeaksi kunnolliseksi ryhmäksi, vaikka ryhmäkisoihin saa myös pareina osallistua, joten kerron asiaa ehkä hieman enemmän isompien ryhmien kantilta.

Tasapaino

Lavalla tulee säilyttää herkkä ja kaunis tasapaino. Ei olla liian takana tai liian sivussa, vaan haetaan se lavan etu-keskellä oleva ihastuttava keskiö, vaikka lavalla olisi enemmänkin kuin yksi ihminen. Myöskään kukaan esiintyjistä ei ole kenekään takana tai esiintyjät yhdessä sumpussa. Esityksen päätapahtumat tulisivat tapahtua mahdollisimman hyvin keskiössä, mutta muuallakin voi olla toimintaa. Aina pitää silti muistaa se, ettei lava kaadu kummallekkaan puolelle ja että yleisö näkee. Kuitenkin jos lavalla tapahtuu montaa asiaa yhtä aikaa eri paikoissa, täytyy niiden suhde tasapainottaa. Kahdessa eri paikassa ei voi samaan aikaan tapahtua saman arvoista toimintaa, koska yleisö ei voi seurata kuin yhtä kerrallaan, ja tällöin toisaalla olevat tapahtumat jäävät huomiotta ja kaikki informaatio ei välity. Tällaiset tilanteet tulee siis rytmittää niin, että yleisöllä on aikaa sisäistää ensin nämä, nämä ja nämä asiat ja sitten siirtää huomionsa toisee paikkaan sisäistäkseen nuo asiat. Tämä pätee muuhunkin kuin replikointiin (teatteri on myös fyysistä ilmaisua). Esimerkiksi tanssiesitykset voivat näyttää hyvin sekavilta, jos joka kohdassa tehdään jotain eriä ja kaikkien "soolo" on suurieleinen ja vauhdikas yhtä aikaa (asiaa vielä pahentaa se, jos asemoinnit lavalla ovat hukassa -__________-).

Lavalla toimiminen osana ryhmää

Hyvin yleinen virhe kokemattomilla esiintyjillä on se, että kun tulee tilanne, jossa käydään dialogia, kasvot ja rintamasuunta kääntyvät siihen keskustelukumppaniin. Onhan se luontevaa näin normaalissa elämässä, jossa ihmisille jutellaan yleisesti kasvotusten, mutta lavalla sitä keskustelua käydään kuitenkin myös yleisön kanssa. Yleisöä ei saa sulkea pois keskustelusta kääntämäällä sille selkäänsä, mutta ei ole tarpeen myöskään jäykkänä paskana tököttää koko aikaa nenä kohti yleisöä. Asentoa lavalla voi muuttaa ja elehdinnällä voi ilmaista ketkä keskustelevat lavalla keskenään, mutta pyrittäköön siihen, että yleisöllä on aina mahdollisuus seurata pieniäkin asioita lavalla. Vaikka kävisi keskustelua jonkun kanssa lavalla, merkitykselliset asiat voidaan puhua suoraan yleisölle.

Lavlla tulee olla hahmossa. Roolia ei tiputeta, vaikka ei olisikaan se oma hetki olla huomion keskipisteenä. Jos ei ole johonkin väliin ns. aktiviteettiä, sitä kaverin esiintymistä ei siltikään jäädä tuoijottamaan paikalleen, vaan silloin kehitetään jotain hahmolle ja tilanteeseen sopivaa yksinkertaista taustatoimintaa.

Kaikki, mikä ei lavalle kuuluisi, näkyy sieltä kuin neonvalokyltti pimeässä. Roolista putoaminen ja epämääräinen seisoskelu hyppää silmille ja esitys vaikuttaa laiskalta. Vaikka hahmolla esityksessä olisikin tylsää, sitä ei saa näyttää sillä, että esiintyjällä itsellään olisi lavalla tylsää, vaan se tylsyys pitää näytellä.

Myös siihen, miten esityksen hahmot reagoivat tapahtumiin pitää kiinnittää huomiota. Jokainen reagoi omalla tavallaan ja hahmossa. Häiritsevää usein on se, että esiintyjät tietävät yleensä mitä seuraavana tulee tapahtumaan ja reagointi on liian nopeaa ja yleisö ei pysy perässä. Omissa teatteripiireissä puhumme siitä, että yleisölle pitää antaa "Mitä vittua?" -hetki. Tarkoittaen sitä, että juuri saatu informaatio kerkeää upota katsojaan. Esimerkiksi yllättävän tapahtuman jälkeen pieni hiljainen hetki (jonka aikana esiintyjä kerkeää päässään sanoa hitaasti "Mitä vittua?") ja vasta sen jälkeen tapahtuu reagointi. Näin yleisökin ehtii tajuta asian. Tämä ei tarkoita sitä, että yleisöä pitäisi pitää tyhmänä tai hitaana, vaan nämä ovat tehokeinoja, mutta totuus on, että lavlata yleisölle informaatio kulkee eri nopeudella kuin tosi elämän tapahtumissa. Ei myöskään tarvitse muuttaa koko esityksen kulkua etanavauhtiin, vaan "Mitä vittua?" -hetket voidaan sijoittaa niille ihanteellisiin kohtiin.

Nyt tulee sellainen asia, joka vaatii paljon harjoittelua ja huomioimista, jos siitä haluaa päästä eroon. Ei tämä mikään kaiken kansan syöpä ole kuitenkaan. Meillä päin sitä kutsutaan nuorisoteatteriasennoksi. Termi on omakeksimä. Se ei varsinaisesti ole asento, vaan oikeasti se tarkoittaa sitä, kun esiintyjät käyvät esimerkiksi dialogia keskenään ja lavalla tapahtuu seisoskelua, mutta paikallaan seisomisen sijaan esiintyjä tepsuttelee paikallaan. Siirtäen painoa jalalta toiselle tai tanssien tuttua "Minua pissattaa" -tanssia pikkuisen nostellen jalkojaan. Esitykset, joissa käydään vain dialogia ja keskustellaan, harvoin ovat silmälle mitenkään mielenkiintoisia ja siihen kaipaa aina vähän liikettä, mutta nuorisoteatteriasento ei ole se missään muotoa edustava tapa löytää siihen fyysistä ilmausta repliikin tueksi. Se yksinkertaisesti näyttää typerältä. Tämä ei ole niin näkyvä piirre cosplay-esityksissä, mutta halusin sen silti mainita.

Juoni ja sen kulku

Esityksiin kannattaa aina löytää jokin juoni. Random sekoilu harvoin on loppu pelissä viihdyttävää. Voivathan ne vitsit toisensa perään olla hetken hauskoja, mutta siihen turtuu aika nopeasti. Alku keskikohta ja loppu. Tätä minä tulen hokemaan ja se saattaa kuullostaa lukion äidinkielen tunnilta, mutta cosplay-esitysten pituus ei kovin ole ihanteellinen monitasoiselle juonenkululle, jonka aikana on takaumia ja dramaattisia kohtausten leikkauksia (saakeli, että sellaisen yrittäminen polttelisi). Juoni alkaa jostakin, tapahtuu jotain, mikä muuttaa tilanteen ja lopulta johtaa siihen millainen loppu on. Ideointiin kannattaa uhrata aikaa runsaasti, eikä kannata lähteä rakentamaan eeppistä juonta yhden pikkuidean ympärille viikkoa ennen näytöstä. Aina tulisi ottaa huomioon ne seikat, mitkä katsoja tarvitsee ymmärtääkseen juonen. Parhaat cosplay-esitykset ovat ymmärrettäviä, vaikka alkuperäis lähdettä ei tuntisi. Silloin esityksestä tulee tulla esille hahmojen luonteet, heidän väliset suhteet ja juonen kannalta oleelliset seikat. Juonen voi koeajaa jolakin ulkopuolisella henkilöllä vaikka useaan otteeseen ja aina hioa sitä siihen pisteeseen, että se on viihdyttävä, siinä on sisältöä ja se on mahdollista ymmärtää enimmäisellä katselukerralla.

Kannattaa myös antaa esitykselle varaa mokiin ja improvisointiin. Jos itse tai kaveri menee esityksen aikana lukkoon, voi joku muu sen ehkä pelastaa. Harjoittelu ja heittäytyminen kunniaan, mutta joskus käy vain niin, että pääpahis kompastuu portaissa lavalle saapuessaan. Silloin pitää olla varahanskat taskussa ja valmis niiden hommaa käyttämään.

Tämä oli ehkä tässä. Voisin veikata, että kukaan ei halua ryhtyä tekemään minun kanssani yhtään mitään esitystä tämän luetuaan. Heh... Enkä minäkään hirveänä varmaan ole lavalle yksinäni nousemassa ennen, kun täytän omat kriteerini myös cosplay-esiintymisen puolella. Voin sen kyllä myöntää, että cosplay-kisan esitys on jänittänyt minua enemmän kuin mikään aikaisempi teatteriesitys ikinä ja minä kuitenkin olen esiintynyt sadoillekkin ihmisille.

Edelleen saa kysyä, saa kommentoida ja ilmaista mielipiteitään ihan niin suoraan, kun itse raskii. Ja se olisi jopa toivottua. Kiitän.