Elfania ja Percedes - Tracon 2016

Moi!

No niin. Traconista on selvitty. Selvitty on juuri oikea sana. Ajatukset ovat edelleen vähän levällään. En täysin ole selvillä siitä, mitä pitäisi ajatella. Tunteet ovat vetäneet melkoista vuoristorataa viikonlopun ajan monista eri syistä.

Perjantaiaamuna sulloin autoon niin paljon vain minulle kuuluvaa tavaraa, että huolestuin suuresti siitä, mahtuvatko muiden matkalaisten tavarat ollenkaan kyytiin. Onneksi jotkut sentään osaavat pakata suppeasti ja kompaktisti. Minä en. Neljän sielun voimin lähdimme matkaan. Matkan varrelta noukimme mukaamme Kangaskasan, joka nykyään ihan virallisesti majailee Japanissa. Vaskikellolla minä ensimmäisen kerran itkeäpillitin jälleennäkemisen ilosta.

Tampereen päässä meitä odotti ihana asumus, jonne pikkuhiljaa koko perhe kokoontui illan aikana. Viimeiset pukukriisit hoidettiin läpi yhdessä ennen nukkumaan menoa.

Ensimmäinen näky, kun nostin pääni tyynystä lauantai aamuna.

Minulla ja Rorunella oli aikainen herätys lauantaiaamuna, jotta ehtisimme Tampere-talolle edes jonkinlaisessa kuosissa. Itse tykkään enemmän siitä, että saan laittaa puvun päälle majapaikassa kuin tapahtumassa, koska olen krooninen tavaroiden unohtelija (tv: sakset ja siima jäi Lahteen, hengari Kuopioon...). 10:00-10:30 oli aika tiukka aika ilmoittautumiselle, mutta onneksi selvittiin.

Tampere-talon remontti oli näin kisaajan näkökulmasta tuonut mukanaan sekä hyviä, että huonoja puolia. Hyvänä puolena se, että kisaajat saivat mennä sisälle suoraan D-oven kautta takahuoneeseeen. Ei tarvinnut raahata kamoja etuovien ja väentungoksen läpi ja D-ovelta saimme myös rannekkeet eli ei jonotusta. Huonona puolena oli takahuoneen pukuhuoneen sijainti ja koko sekä sisäkulku 2. kerroksesta. Useammat ovet ja kapea, täyteen tungettu käytävä eivät olleet mitään ihanteellisimpia kulkureittejä puku päällä. Minä onneksi sain itseni kohtuu littaan, että pystyin juoksemaan pukkarissa suht helposti. Toinen juttu olikin sitten Rorunella; isot siivet laitettiin selkään pukkarissa, mutta sen jälkeen Rorune ei sinne edes yrittänyt ängetä, joten minä juoksin käytävää välistä edes takas.

Aamuselfie partsilla.

Niin siis meidän puvuista. WCS-karsintapuvuiksi tällä kertaa valikoituivat Mercedes (miä) ja Elfaria (Rorune) pelistä Odin Sphere. Hommahan meni sillä tavalla, että kahden mieshahmon jälkeen Rorunelle piti keksiä joku naishahmo. No, meillä on ihan reippaasti tuota pituuseroa, joten totesimme, että on helpompi löytää kahden naisen duo kuin pari, jossa mies on selkeästi naista lyhyempi. Ja sanotusti hahmodynamiikan piti olla jotain, mitä me emme ole aikaisemmin tehneet. Jotain hahmoja tuli pyöriteltyä, mutta lopulta päädyimme Mercedekseen ja Elfariaan. Tämä oli oikeasti täysin hätävarasuunitelma, koska periaatteemme ihan oikeasti oli "jos emme keksi mitään parempaa". Emme näköjään keksineet.

Mercedeshän kuuluu minulla ihan oikeasti unelmapukujen joukkoon. Siksipä omaan pieniä tunnon tuskia ja huonoa omaatuntoa siitä, että minä pääsin taas tekemään puvun, josta olen haaveillut. Anteeksi rakas. Tällä kertaa minä olin kuitenkin se hyysääjä enkä hyysättävä.

Ainoa edustava kuva meistä yhdessä.
Kuvasi rakkain ja parhain Kis

Siivet selkään ja lähes saman tien saimme mennä lavatreeneihin. Omat tuntemukseni olivat huomattavasti paremmat tässä vaiheessa kuin vuotta aiemmin. Pystyin liikkumaan kaikin tavoin lähes mutkitta. Jalka oli ehjä ja siivet eivät juurikaan omaa liikkumistani häiritse. Harjoitukset menivät hyvin ja saimme myös oivaa palautetta Mirolta harjoitusten välissä. Siivet toimivat kunnolla ja jee jee!

Sitten kuviin ja tuomarointiin. Suuresta kisaajakadosta johtuen tuomarointikin oli kohtuu rento ja leppoisa. Varmasti yksi mukavimmista tuomaroinneista, joissa olen koskaan ollut. Niin aktiivinen kopelointi ja lääppiminen oli hieman uutta, mutta minä en mitenkään laittanut sitä pahakseni. Koskea saa, kunhan olen asiasta tietoinen.

Heti, kun sain kuulla, että kisapareja on jäljellä vain neljä, mietin, että mitenhän tässä nyt käy ja mitä tästä pitäisi ajatella. Kaikkien puvut olivat niin älyttömän hienoja. Ensivilaukselta kuitenkin tiesi, että kuka tulee voittamaan jättipotin. Veeran ja Taijan puvut painivat ihan eri sarjassa kuin meidän muiden.

Kis kuvasi.

Tuomaroinnin jälkeen pääsimme pyörähtämään takahuoneen ulkopuolella ja näkemään kamuja. Kis oli taas ihanin muru ja napsi jokusen kuvan meistä. Tässä välissä olisi tietenkin voinut käydä myös katsomassa ohjelmaa, mutta kaikki, mitä olin suunnitellut katsovani, oli kerennyt jo alkaa joten ne menivät sivusuun. Myyntipöytäsaliin tai taidekujalle minulla saati Rorunella ei ollut mitään asiaa. Aika meni enemmän ja vähemmän pallotessa. Suurin osa tutuistakin tuli nähtyä takahuoneessa.

Kisan alku oli hirveän myöhään. Itselläni alkaa olla patterit loppu conissa viiden aikaan jo ihan normikävijänä, mutta kisaajana se on vielä rajumpi. Olen tosi huono pitämään huolta itsestäni coneissa. Nykyään sentään muistan juoda, mutta ruokapuoli jää aina todella vajaaksi. Huonosti nukutut yöt eivät auta asiaa, mutta onneksi kerkesin torkkua ihan minimaalisen hetken takahuoneen sohvalla.

En osannut hirveästi jännittää kisaa, mikä ehkä puri nilkkaan itse esityksessä. Lähes aina ensimmäisenä esiintyvät ovat suurimman paineen alla; yleisö ei ole vielä aivan lämmennyt, joten ensimmäisten pitäisi vetää oma hommansa kotiin sekä osata lämmittää yleisö.

Tässä linkki meidän esitykseen, mikä näytettiin Traconin streamissä: God save the Queen. Ja itse koko stream:

Heti, lavalle astuessani huomasin kaksi asiaa: 1) siivet ovat päin helvettiä. Harjoituksissa siivet olivat toimineet niin nätisti kuin uskalsin toivoa ja nyt itse esityksessä ne päättivät pissiä muroihin. 2) yleisöstä kuului ihan hillitön pulputus, minkä vuoksi en kunnolla kuullut edes meidän taustanauhaa ja ajoituksia. Onneksi ajoitusten osalta kaikki meni hyvin, mutta näin esiintyjänä olen loukkaantunut. Vaikka esitykseni olisi kuinka paska, niin toivoisin silti saavani esiintymisrauhan ja sen verran kunnioitusta, että se viitsitään minulle antaa. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun nimenomaan Traconin yleisö ei osaa pitää turpaansa kiinni cosplay-kisojen aikana.

Oli sitten syynä yllämainitut tai ihan vaan väsymys, en myöskään itse päässyt aivan siihen tunnelataukseen, minkä sain aikaan harjoituksissa. Se on suurin asia siipien lisäksi, mikä minua omassa esityksessäni harmittaa. En pystynyt tuomaan lavalle parastani... taaskaan. Ja se harmittaa niin syvästi.

Teppo ja Pallenalikka

Lavasteena käytetty tuoli oli pitänyt raahata Traconiin Oulusta asti, koska Rorune ei olisi pystynyt istumaan koko päivän aikana ilman korkeaa selkänojatonta jakkaraa ja Traconin puolesta ei pystytty moista 100% varmuudella tarjoamaan.

Esityksen jälkeen pääsimme katsomaan muiden esitykset läpi ja, voi elämä! Kaikki oli niin hienoja! Yhyy... Kaikkien WCS-esitysten jälkeen oli sellainen olo, että meillä ei ole mitään saumaa pärjätä. Ei niin yhtään mitään.

NCC onneksi tarjosi pienen ajatuskatkon velloville ajatuksille siitä, että mitä olisin voinut tehdä paremmin, mihin kaikki tunne oli kadonnut ja voi vittu ne siivet. Voittaja oli päivän selvä jo viikko ennen Traconia, mutta onnea silti Rullarinkelille! Vedit hyvin.

Palkintojenjaon alkaessa itse olin ihan lahnana. Hirveästi koetin miettiä kakkos- ja kolmossijoja, että miten päin ne tulevat menemään. Kun oma kisanumeromme julkistettiin toiseksitulleeksi, olin hetken ihan tajuton ja sitten aukesivat padot. Se epäuskon määrä oli niin järkyttävä, että mikään ei pysynyt sisällä. Itkeä vollotin niin kovasti (vaikka onneksi se ei ainakaan streemissä niin hirveästi näkynyt), että myöhemmin totesin lettieni olevan ihan märät.

Kis kuvasi.

Maijan sanat minulle lavalla, kätellessä olivat ehkä tärkein ja merkittävin hetki koko tämän esityksen elämänprosessin aikana. Kiitos siitä.

Kaiken häkellyksen jälkeen onneksi tuli voittajan julkistaminen, mikä nosti taas hymyn huulille ja itkeminen hellitti hetkeksi. Veera ja Taija ansaitsivat voiton niin puhtaasti, että ei voinut olla kuin onnellinen. Niin taitavia ja symppiksiä molemmat. Parhaalle on hyvä hävitä. Onnea vielä kerran!

Taisin märistä ja itkeä jokaisen ihmisen kohdalla, jotka tulivat kisan jälkeen onnittelemaan ja kehumaan. Anteeksi, en oikeasti ole niin vuolas virta, mutta nyt oli tullut puun takaa ja pahasti.

Kisan jälkeen seurasi Miron ja tuomareiden palaute. Nauroin Miron palautteelle ihan kunnolla, koska palaute oli lähes sama vuosi sitten. Ehkä me joskus opitaan. Tuomareiden palaute oli hyvin pitkälti jo tiedostettuja asioita ja osa kompromissien tai selkeiden valintojen tulosta. Sain uusiakin asioita tietoisuuteeni, mutta enimäkseen oli tuttua. Osasimpa märsätä palautteessakin.

Siipien riisumisen ja tavaroiden pakkaamisen jälkeen ruoka ja uni kutsuivat hyvin vahvasti.

Kageyama: Yaci, Hinata: Kangaskasa, Kuroo: Nabi, Oikawa: Anniilaugh
ja miä.

Sunnuntaina oli vuorossa kauan ja hartaasti odotettu Haikyuu!-ryhmä, jossa itse toimin ihmisproppina. Lähes koko päivä meni perseillessä erinäisten tahojen kanssa. En vieläkään pääse yli siitä, kuinka ihanoita ja kuumia ja pölijiä pallopoikia pääsin näkemään. Sisäinen fanityttöni oli aivan intopiukeana.

Shimizu Kiyoko ei ole mikään suuri toimija kyseisessä sarjassa, joten sain hyvin pitkälti vain katsoa ja ihailla muita laidasta. Puku on mukavin ikinä. En yleensä edes arkena käytä niin rentoja vaatteita muuta kuin kauppareissulla (20m) tai jos olen ryömimässä äipälle. Oli ihan hirmu mukava puku, mutta silti oli myös sellainen olo, että on joku puku päällä. Enkä myöskään ollut täysin sokea, vaikka laseissa olikin plussaa.

College-puku on college-puku.
Kis kuvasi.

Ohjelmat menivät ihan sivu suun, kun kelloa ei osannut katsoa. Kaikenmoista muuta sekoilua ohjelmien kanssa oli myös. Kävimme sentään tarkastamassa esityskisan. Tanssiesitykset olivat näköjään löytäneet Traconin aivan hyökyaallon tavoin. Blast from the past. Takelteleva juonto söi jonkun verran omaa katsojakokemustani, mutta kokonaisuudessaan kisan taso oli ihan ok. Top3 olisin kuitenkin rakentanut itse vähän eri palikoista.

(Edelleen harmittelen sitä, että Traconin esityskisassa ei arvioida pukuja...)

Arvostin.

Näin sentään Tracon Dance medleyn! Ryhmien määrä oli kasvanut viimevuodesta, mutta kaikki olivat jälleen aivan hirmu taitavia. Harmikseni katsoin suurimman osan tansseista juuri siitä laidasta, jossa aurinko paistoi suoraan silmiin. Ei ollut kivaa se, mutta tanssit oli hyvejä.

Kaiken peeloilun ja perseilyn keskellä en edes päässyt käymään myyntipöytäsalissa koko viikonloppuna. Taidekujan sentään pääsin kiertämään pikaisesti, mutta en niin hartaasti kuin olisin toivonut. Kiireetön hurdur-päivä oli ihan hyvää vastapainoa lauantain täpinöille. Pääsimme myös lähtemään kerrankin ajoissa, vaikka oli ihan bybbyä sanoa taas heipat Kisulle, joka asuu ihan liian kaukana.

Tässä jälkijunasta on tullut pohdittua ja mietittyä kaikenlaista; mm. sitä, että voinko oikeasti olla iloinen tästä sijoittumisesta, koska en itse nähnyt siihen mahdollisuutta? Tai onko jotenkin typerää olla iloinen sijoituksesta, koska niin moni pari joutui perumaan? Olisiko koko homma mennyt uudella tavalla, jos peruutuksia ei olisi tullut niin paljon? Näiden mietteiden takia en ehkä osaa olla niin iloinen tai edes yhtään ylpeä sijoituksesta.

Kotimatkalla.
Teppo, vaihtariapinat, Soffin sammakot ja Pallenalikka.

Tracon itsessään oli minulle hirmu mukava tapahtuma. Olen aina pitänyt Traconista, eikä ole epäilystäkään siitä etteikö se olisi minulle Se Paras tapahtuma vuodessa. Harmittaa vaan nyt, kun en kerennyt nähdä mitään ohjelmaa. Animemusat, mysteerit ja kengät menivät kaikki ohi. WCS ei olisi sijoituksen suhteen voinut mennä meillä paremmin, mutta oma suoritukseni jäi taas laihaksi. Silti minulla oli hurjan hauskaa. Ihmisiäkin kerkesi nähdä vähäsen.

Fukka kiittää ja kumartaa.