Paloja cosplay-peliin

Heissan!

Minä olen tehnyt asioita. Suunnitelmani on taas vaihteeksi haudattu hiekkalaatikkoon ja jotain muuta on kaivettu esiin. Cosplay-suunnitelmat minun kohdalani eivät lähes koskaan päde, joten niitä kannattaa tulkita skeptisesti. Kuitenkin vaikka Mariya, jota lupasin rakastaa seuraavana, ei ole juurikaan edennyt muuten kuin koulunkäynnin osalta, en ole silti hypännyt aivan vieraiden miesten seuraan.

Näin ensimmäisenä hurraan itseleni, koska alalantiolta on lähtenyt 8cm ympärysmitasta. Ylimääräiset kilot ovat siis alkaneet karista hyvällä vauhdilla, mutta vielä on matkaa vanhoihin mittoihin. Housut saavat edelleen odottaa, mutta pienet välihehkutukset itselleni annan.

Mainitsin jo edellisessä merkinnässäni, että tilasin pari peruukkia vuoden alussa. Toinen peruukeista on Mariyalle. Animessa Mariyan hiukset ovat hyvin vaalean keltaiset, ja siksi päätin tilata näinkin vaalean peruukin. Luonnottoman väriset peruukit näyttävät aina hassulta oikeiden ihmisten päässä, joten jos vain mahdollista hankin mieluummin hieman realistisemman värisen kuontalon. En kuitenkaan ole aivan varma värjäänkö peruukkia vielä hitusen keltaisemmaksi, että se taittaisi vähän kultaiseen.

Chooo~~~

En ole edes maininnut toisen peruukin omaista, vaikka hän on ollut mielessäni jo pitkän aikaa. Hän on kuitenkin herra, joka tuppaa luikahtamaan muististani aivan kokonaan välillä. Kyseessä on Crimson Spell -sarjan ihastuttava pupumies, Ruruka (tai Rulca). Ruruka tietyllä tapaa eroaa muista cosplay-listani hahmoista. Ensinnäkin hän on yaoi-sarjasta. Koskaan aikaisemmin en ole edes harkinnut leikkiväni hahmoa, joka seikkailiee yaoi-maailmassa. Ei vain ole loksahtanut. Toisekseen Rurukassa minua ei vetänyt puoleensa hänen vaatteensa, vaan pelkästään luonne. Vasta sen jälkeen, kun päätin tehdä Rurukan, rupesin tutkimaan hänen asukokonaisuuttaan tarkemmin ja huomasin pitäväni siitä kovin paljon. Harvoin välitän näin paljon hahmoista, joilla on yhtä yksinkertaiset vaatteet kuin Rurukalla, mutta olemus on kuitenkin se mikä hänessä viehättää ja mikä on syy tämän puvun tekemiseen.

Ruruka ei tykkää esiintyä värillisenä ja kokonaisena yhtä aikaa.

Peruukin metsästys oli tuskaa. Useamman illan istuin ja selailin Ebay'ta läpi, jotta löytäisin sopivan. Apuakin piti pyydellä. Joudun ehkä tilaamaan toisen samanlaisen peruukin, koska piirretyillä hahmoilla hiuksia tuppaa olemaan sata kertaa enemmän kuin laki sallii. Minua myös huvittaa se, että joka ikisessä värillisessä kuvassa Rurukan hiukset ovat eri väriset. Yritin ensin pakoilla heat resistan -peruukkeja, koska vaaleanpunaisissa peruukeissa heat resistant -kuitu näyttää kummalliselta. Nyt olen kuitenkin oppinut katsomaan sitä toisella silmällä, eikä se enää niin häiritse. Heat resistant it is.

Peruukkikuvat on vaikeita.

Peruukit eivät kuitenkaan ole ainoa edistysaskel cosplayrintamallani. Uuden DISSIDIAn ilmestyminen potki minua persuuksiin Zidanen aseiden suhteen ja ne ovatkin lähes valmiita. Käden sijoihin pitää vielä lisäillä killuttimia ja pikkujuttuja. Pientä säätöä on vielä luvassa, mutta suurin työ on takan. Yhden viikon superspurtti oli hyvin piristävä näin keskellä ällöttävää kevättä. Ja kerrankin jaksoin jopa kuvata kaikki työprosessin vaiheet.

Seisotaan sitten valon edessä.

Kauan piti pohtia, mistä teen terien kuvioinnin, koska ne ovat kohokuvioita. Mietin craft foam'a aivan aluksi, mutta hylkäsin idean. Olin jo liottamassa viinipullosta etikettejä irti, että olisin saanut massasta kaulia ohuen laatan, josta sitten olisin leikannut oikean muotoisia kuvioita, mutta totesin, että craft foam on helpompi vaihtoehto ja palasin suunnitelmaan A.

Zidanen lisäksi eräs muukin asu on edistynyt. Siitäkään en ole kovin mitään kertonut, koska sen piti olla ex tempore -cossi Animeseminaariin 2010. Mononoke Hime'n tulo teattereihin muistutti minua siitä kuinka paljon sitä elokuvaa vuosia sitten rakastin, ja sen uudelleen katsominen herätti pienen cosplay-himon sisäläni. Suunnitelma oli, että penkkareiden jälkeen kahdessa päivässä väännän San'n puvun, mutta hervoton krapula nauroi suunnitelman suohon jo heti seuraavana aamuna. Eräs päivä kuitenkin kyllästyin keskeneräisen naamion tuijotteluun ikkunalaudaltani ja tein San'n mekon sekä liivi-paita-asian.


Jätin mekon helman huolittelematta tarkoituksella, koska San'n helmat ovat hieman repaleiset. Saatan repiä niitä vielä lisääkin, mutta toistaiseksi olen vain pitänyt mekkoa välillä päällä ja katsonut miten se lähtee itsestään purkautumaan. Itse mekko on hyvin yksinkertainen, mutta valkoinen liivi-paita-asia on suorastaan naurettava. Aijon kuitenkin lisätä siihen vielä sivuille pienet kiinnitys palaset, joilla se pysyy paremmin kiinni, koska elokuvassakin sellaiset vilahtavat.

Siellä se on.

Pienessä ajassa olen saanut yllättävän paljon aikaan, vaikka mikään tapahtuma ei tiedettävästi vielä häämötäkkään. Toivotaan, että tämä tahti jatkuu. Seuraavana aijon ryhtyä toimeen San'n kaulakorun ja korvisten parissa. San'lle on olemassa jo jonkin moinen peruukki; penkkaripukuni peruukki. Se alunperin kuului Willy Wonkalle, joka oli sekundapuku penkkareihin eli peruukki on suomalainen, mutta pienellä ohennuksella ja leikkelyllä siitä voisi EHKÄ saada San'lle hiukset. Toisaalta se kiiltää niin hirveästi, että en haluaisi sitä enää ikinä tositarkoituksella käyttää. Asiaa on pohdittava.

Fuu kiittää.

PS: Tässä teksissä näköjään on paljon ehkä-, saatan- ja en-tiedä-vielä-ajatuksia. Tätä se minun cosplay-sähellys on.

Huoria me ollaan kaikki

Heissan!

Nyt, kun omistan taas oman aikani, kerkeän tännekin taas kirjoitella. Satyruskoi on toistaiseksi esitetty, mutta ei täysin haudattu. Kun joka toinen ilta on esitys ja joka toinen kaverit tukkivat ovesta sisään melkein väkisin, on aika kortilla. Cosplay on silti pysynyt mukana. Mitään suurta ja mahtavaa edistymistä ei ole tapahtunut arvattavasti. Tilailin kuitenkin jokin aika sitten itselleni parit peruukit ja sain ne kotiinkin asti jo. Niistä kerron vähän enemmän joskus harmaassa tulevaisuudessa. Tapani mukaan olen pyöritellyt epämääräisiä asioita päässäni, kun aikaa ei ole ollut mihinkään konkreettiseen tekemiseen. Tiedä en, mistä nämä kummalliset ajatukset tiensä päähäni löytävät, mutta tällä kertaa sinne on eksynyt huomiohuoraus.

Jos keskustelu kääntyy huomiohuoraukseen, varmasti monella cosplay-maailmaan tutustuneella ihmisellä tulee mieleen vähäpukeiset rapakon takaiset neidit tai herrat. Onhan tätä Suomessakin jonkin verran nähty, mutta ei samoissa määrissä. Kuitenkin minua on mietityttänyt mitä se huomiohuoraus oikeastaan on. Mitä pitää tehdä, että saa huomiohuoran etiketin persuuksiinsa? Onko kyse paljaasta pinnasta vai tarvitaanko siihen jotain muutakin?

Jokaisessa pukuilijassa, joka julkisesti asuissaan liikkuu, asuu pieni huomiohutsu. Jos tämä harrastus perustuisi puhtaasti pukujen tekemiselle ja niiden päällä pitämiselle, kaikenhan voisi suorittaa kotona; kun puku on saatu kasaan, vietetään kivaa iltaa tanssien ja popcornia mutustaen hahmouskollisuutta unohtamatta. Eihän se puku päällä tarvitse mihinkään lähteä. Tietysti jokainen nauttii saamastaan huomiosta eri tavoin ja määrin, mutta jokaisen ”julkisen pukuilijan” sisuksissa on se, mikä houkuttaa esittelemään pukua. Vaikka pukuilija ei saisikaan kiksejä suurista ihmislaumoista, jotka haluavat kuvata juuri häntä, eikä kisalavoille kipuaisikaan, tuntuu tapahtumissa saatu huomio jossain hyvältä, kun puku on päällä. Ei kai sitä muuten päälleen pukisi.

Voitaisiin myös sanoa, että massiivisten ja huomiota herättävien pukujen kantajat ovat omanlaisia huomiohuoriaan. Kuten myös he, jotka eivät halua tehdä ns. massacosseja. Halu erottua tavalla tai toisella. Saati ne, jotka julkeavat nousta lavoille puvuissaan. Mainetta ja kunniaa, eli toisin sanottuna puhdasta huomiota. Aina kisoissa ei ole tavoittelemisen arvoisia palkintoja, mutta jotainhan niistäkin pitää saada irti. En näe näissä huomiohuorauksen muodoissa mitään pahaa ja tuskin näkee moni muukaan ”julkinen harrastaja”. Jos siis me kaikki olemme jonkinmoisia huomion kalastelijoita, niin miksi sitten jotkut tapaukset alleviivataan vahvemmin?

Monille cosplay-harrastajille pukujen tekeminen ja niiden onnistuminen on se huomion kaivo, jota ammentaa. Uusia ja hienompia pukuja tehdään lisää ja niihin panostetaan. Aina yritetään korjata vanhoja virheitä, kun tehdään uutta. Erilaiset hahmo- ja pukuvalinnat tuovat aina uusia piirteitä harrastajasta esille. Kuitenkin on olemassa hassuja otuksia, jotka "hakevat huomiota epäsoveliaasti". Vuodesta toiseen nämä yksilöt käyttävät samoja kikkoja saadakseen huomiota. Se saattaa olla paljas pinta, hahmovalinta, fanservice tai jokin aivan muu, mutta kuitenkin kalastellaan suurta huomiota. Harrastaja on kerran ajautunut huomion huurteiseen humalaan ja jäänyt koukkuun niin pahasti, että ei kykene enää elämään ilman sitä. Kuin mikäkin addikti huomiota on saatava keinolla millä hyvänsä, joten mikäs sen parempi kuin se sama konsti, jolla päästiin jo ensi pöllyihin.



Hartaat harrastajat, jotka vääntävät omia pukujaan ja proppejaan niska limassa pitkään ja kivuliaasti, ovat autuaasti vain hienoja harrastjia. Pah! Mitä meistä kukaan oikeasti tietää niistä likaisimmista syistä, miksi joku tekee jonkun puvun? Joku huutaa jo nurkassa: ”Jealous fatty, ” mutta aina ei ole kyse kateudesta, vaikka kuinka internet niin haluaisi. Nämä ns. huorat lyövät läskiksi kaiken sen, minkä eteen jotkut cosplay-harrastajat ahkeroivat ja jotkut jopa ylpeilevät sillä. Varmasti eniten he saavat osakseen halveksuntaa ja välinpitämättömiä nauruja. Kuitenkaan kukaan muu kuin harrastaja itse ei voi tietää niitä oikeita syitä cosplay'n taustalla. Joten miten kukaan on ketään miksikään huorittelemaan?

Minä henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että huomiohutsuja olemme kaikki ja meitä on moneen junaan olivat ne syyt sitten mitä hyvänsä. Oliko sitten kyse huomionhakuisuudesta tai -huorauksesta sitä ei kukaan muu kuin sinä itse tiedä. Ja kuka sen määrittää? Minä käytän sanaa huora, koska välillä täytyy osata nauraa itselleen ja toisille; ” Älä pidä itselläsi yhtään niin pyhää asiaa, ettet kerran elämässäsi voi laskea leikkiä siitä!” Näin sanoin eräs hieno ihminen.

Fuu kiittää.

Kävi muokkaus.

Aloittelen tässä piakkoin erään jo kauan sitten aloittamani puvun jatkamista koulussa kaiken koulutyön ohella.

Tarpeeton sivuhuomautus: Pitää hieman olla ylpeänä; meidän Satyruskoi valittiin Kankaanpään Ramppikuume-teatterifestivaalien ohjelmistoon! Huhtikuussa sitten reissaamme Kankaanpäähän.

Päivä cosplay'ta cosplay'aamatta.

Terve!

Alkuvuosi alkaa näyttää entistä kiireisemmältä, mikä minua hieman hirvittää, koska syvällä sisimmässäni, kaiken tohottajan luonteeni alla, olen hyvin laiska ihminen. Ohjaajani pyynnöstä heittäydyin tekemään uuteen näytelmäämme, Satyruskoihin, puvustuksen. Aikaa palaa siis tahtomattakin (taidekoulu syö mun elämän). Kutenkin tämän kertaisen merkinnän aiheena on ihan oikeasti valopilkku, jonka muistin paria päivää ennen sen tapahtumista. Vierailin Oulun anime ja manga -kerhon eli OMAKEn (tai ehkä Kangaskasan) järjestämässä Cosplay-kuvaus-päivä-juttu-juttu-sydeemissä lauantaina 15.1. Alku ei ollut kaunis, mutta hommasta jäi hyvä maku suuhun.

Todellakin olin unohtanut täysin kyseisen tapahtuman, josta Anikissa oli mainontaa. Teatteripuvustuksen lomasta päätin kuitenkin ottaa yhden vapaaillan tehdäkseni jälleen ex tempore -puvun. Suunnitelmani oli tehdä loppuun Kirjamessuilta diskattu Nice Holystone. Sain ostettua puuttuvat materiaalit ja Tiimarista hankin itselleni halvat silmälasit (BTW joiden takaa en muuten nähnyt mitään, vaikka olivat vain +1). Minulla oli jo ennestään karsea Pilailupuodin peruukki, jonka olin jo kerran sysännyt sivuun, mutta hieman sitä tutkittuani totesin sen näin hätätapaukseen sopivaksi. Kävi kuitenkin pieni haveri, jonka seurauksena tämä peruukki halkesi. Syy ei ollut omasssa voiman käytössäni, vaan puhtaasti peruukin laadusta. No, suunnitelmani tappoi itsensä, joten lähdin palloilemaan paikalle aivan omanaitsenäni.

Tapahtuma alkoi jo klo 9, mutta itse availin silmiäni vielä tuossa vaiheessa. Löysin tieni kuitenkin Kaijonharjun nuorisotalolle suhteellisen aikaisin ja ehdin tiirailemaan kourallisen pukuilijoita laittautumista ahtaassa vessassa. Lähes koko päivän pörräsin sivussa, kun pukuilijoista räpsittiin hirveästi kuvia ympäri nuorisotaloa. Uloskin uskaltautuivat lähes kaikki, vaikka vaatetta ei joillain ollut nimeksikään. Pääsin myös välillä leikimään assaria ja selvittelemään toisten peruukkeja. Välillä kävi pieni kismitys, kun ei itsellä ollut mitään pukua, mutta abi-hupparini sisällä viihtyi aivan hyvin suurimmaksi osaksi. Päivään kuului tietenkin pakollista paskan jauhantaa kuvauksien sivussa ja niiden jälkeen.

Nuorisotalo tarjosi yllättävän monipuoliset kuvausmahdollisuudet. En ole kyseisellä nuorisotalolla ennen vieraillut, joten olin hieman skeptinen aluksi. Portaita ja seinää löytyi hyvinkin paljon. Myös oleskelutilan sohva pääsi mukaan kuvauksiin, kun se kannettiin pelisalin puolelle. Jopa monia kuvakulmia päästiin hyödyntämään portaiden ja parvien ansiosta. Jopa liiankin hyvin välillä... Tosiaan, muutamat paikalla pyörivät (vanhemmat) miehet painoivat tunnelmaa hieman jopa näin sivusta katsojan näkökulmasta. Hyrh... Puistattaa jo ajatus.

Vietin hyvin viihdyttävän päivän hauskojen ihmisten seurassa, eikä pukuilijoiden vähäisyys haitannut toimintaa millään muotoa. Se ehkä oli jopa hyvä asia. Hieman hihittelin itsekseni sille, miten muiden kuvattavana oleminen eroaa omasta olemisestani kameran edessä. Lisää tällaista ja lisää aikaa minulle, että pääsen tekemään omia pukujani aivan kunnolla. Ensikerralla (?) haluan minäkin koikkelehtia. Ihmisten kanssa tulikin jo hieman pohdittua uusia ja ulottuvuusrikkaita kuvauspaikkoja tulevaisuudelle.

Fuu kiittää.

PS: Näyttäisi hieman siltä, että Mariya on seuraavana jonossa pukujenilistallani. Enkä pääse Kitaconiin, koska samana päivänä minulla on viimeinen näytös Satyruskoista ;___;

Vaikkuttavia tekijöitä...

Hyvää uutta vuotta!

Uusi vuosi tosiaan potkaisee käyntiin, mutta eipä tuo hirveästi elämää järkytä. Kouluun pitäisi mennä takaisin, mikä on ihan mukukava juttu, mutta työssäoppiminen sen ohella ei tahdo kiinnostaa. Tässä tulee nyt se merkintä, jonka oli tarkoitus ilmestyä jo viime vuoden puolella. Kerron hieman mitä puvuille kuuluu tai toisin sanottuna missä liemissä ajatukset tällä hetkellä marinoituvat. Joissain kohtaa olen saanut aikaan ja joissain taas en.

Zidane on edennyt, mutta olen laittanut sen hetkelliseen pannaan. Zidanen aseet ovat edenneet. Viimeksi ne näyttivät hyvin surkeilta, mutta nyt ne alkavat jo muistuttaa jotain. Muutenkin ihan realistisista aseista kiinnostuneena ilmintymänä, olen hyvin ylpeä siitä, että onnistuin tasapainottamaan molemmat veitset niinkin hyvin, että ne pysyvät pystyssä ihan ilman mitään tukea. Lisäksi olen yrittänyt tasapainottaa ne myös terän ja kahvan suhteen, joka näyttää jo tässä vaiheessa hyvältä. Luulen onnistuvani. Ja isi tulee olemaan ylpeä.

Veitsien tekeminen on ollut hauskaa ja tuskallista. Terien maalaus otti päähän enemmän kuin laki sallii, koska en viitsinyt ostaa kalliita spray-maaleja. Maalasin terät lopulta akryyleillä, jotka olen joskus muinoin ihan muihin maalailuihin hankkinut. Pieniä vippaskonsteja piti käyttää, että jäljestä tuli edes tuon näköinen. Toivottavasti se ei ole aivan ulalla (tuijottanut noita niin paljon, että omat silmät alkaa jo pettää). Maalaus kesti ja seuraavana aamuna, kun olin saanut työn tehtyä loppuun, jouduin ärsyttävän ironiseen tilanteeseen; koulumatkallani katselin taivasta ja totesin sen vittuilevan huonosti tehdystä maalaustyöstä.

Sormisuoja toimi paremmin kuin odotin. Hieman oli sen kanssa arpominen, koska art-kuvissa ne näyttävät eriltä kuin itse pelissä. Pikselit ovat ihania. Pelissä sormisuojat ovat enemmän kulmikkaat, ja tuota versiota olen nähnyt suurimmalla osalla DISSIDIA Zidane -cossaajista. Päätin itse kuitenkin mennä art-kuvan perusteella, koska ne ovat yksinkertaisesti nätimmät.

Veitset kaipaavat hieman vielä työstöä; maalia, massaa ja lopulta saan kiinnittää niihin killuttimetkin. Muu puku onkin sitten aivan toinen juttu. Ostin housujen kankaan ja löysin liiviinkin kankaan, kaavatkin piirtelin, mutta homma tökkäsi, kun äitini nauroi minulle isoon ääneen, kun olin lihonut. Kilot saavat lähteä ennen, kun aijon tehdä yhtiäkään housuja. Zidane on pannassa siihen asti.


Pukusuunnitelmani meni virallisesti mönkään ruokatottumusten takia, mutta se ei ole ainoa asia, joka sotkee päässäni. Koulussa olemma tehneet kaikenlaista jännää. Hameen peruskaavan piirto sai Cosmos'n nousemaan listallani. Nyt siis kutkuttelisi jo naishahmokin aika pahasti. Katsottuani Maria+Holic'n listalleni on myös pompannut aivan uusi hahmo, jonka aijon satavarmasti tässä vuoden aikana tehdä. Mariya Shindou pääsi suosikkihahmojeni joukkoon jo sarjan ensimmäisen jakson aikana, ja sillä varmasti pysyy sen verran paskiaina hän on. Mariyan tekemistä pönkittää vielä se, että seuraava työmme koulussa on kauluspaita. Koulu helpottaa elämää, kun ei aina tarvitse metsästää kaavoja tuli perseen alla vaan ne piirtää itse tuosta noin vaan.

Suunnitelmat muuttuvat varmasti tulevaisuudessakin. Asiaa ei helpota se, että olen kohta tahkonnut Persona 4'n läpi ja jopa tykästynyt tiettyihin hahmoihin ja Persona 3 odottaa sivästi hyllyssä peluutaan, mutta nyt mennään näillä hahmoilla. Kesälle pitäisi keksiä joku mahtavuus...

Fuu kiittää.

Hei kaverit, misä te ootte?

Hellurei!

Viime aikoina olen yrittänyt pitää ajatukseni pois cosplayn esiintymispuolesta ihan vain siksi, että en tänne siitä vähään aikaan kirjoittaisi ("Eikö tuo paska mistään muusta osaa sönköttää?"). Olen toki pohtinut omia pukujani ja niiden tekemistä, ja ajatukseni onkin ollut kirjoittaa pientä sepostusta niistä ja mitä niille kuuluu. Vaihtelua tämänkin blogin sisältöön. Tänään oli tarkoitus se teksti kirjoittaa, mutta sunnuntaipäivän blogiselailu aiheutti tökkäyksen ajatus prosessissa. Minulla heräsi kysymyksiä, joita oikesti tekisi mieli pohtia ihan ääneen, joten ette saa taukoa esiintymis-jauhannastani. Pyydän anteeksi.

Välillä omien ajatusten kanssa tuntee itsensä hyvin yksinäiseksi. Hyvin usein suomalaisessa cosplay-skenessä kohtaan toisten mielipiteitä, jotka poikkeavat kohtuullisen vahvasti omastani kuten varmasti myös moni muu. Kuitenkin se tunne, että lähes kaikki ns. näkyvistä mielipiteistä poikkeaa omastani, hämmentää minua suuresti. Vaikuttaa siltä, että cosplay kilpailutasolla on ihmisille enemmänkin pukujuhla, kun minä taas juurrun jo koko sanaan hyvin vahvasti; costume & play. Syleilen koko sanayhdistelmää autuaasti, kun moni muu tuntuu ottavan sen vastaan muodossa costume plyäh.

Miksi näin? Minulle esiintyminen on tärkeää monessa muodossa ja ei ole ihme, että minä katselen cosplay-maailmaa hyvin esiintymispainotteisesti. Silti ihmettelen, miksi niin moni pukuilija tuntuu piileksivän "Puku on kuitenkin se pääasia" -lauseen takana. Minulle sekä puku, että esiintyminen ovat tasavertaisia. Onko se tämä suomalaisuus, joka syö tästä skenestä ajatusta myös esiintymiseen panostamisesta? Kun perussuomalaisesta otetaan valokuva yllättäen, on ensireaktio peittää linssi kädellä tai kääntää naama piiloon, kun jotain muuta kansallisuutta edestavat läimäyttäisivät naamalleen suuren hymyn. Suomalainen yrittää paeta huomiota keinolla millä hyvänsä. Vieköön puku huomion itse pukuilijasta.

Minä miellän cosplay'n moniosaamislajiksi, enkä pelkästään ompleukilpailuksi. Eihän hyvää sarjakuvaakaan luoda pelkästään kauniilla kuvilla, vaan pitää mukana olla myös juoni. Cosplay'hin kuuluu ompelemisen lisäksi myös muita osaamisen alueta ja eri materiaalien käsittelyä. Peruukit, muovailumassat, maalit, liimat ja lista jatkuu. Miksi tähän listaan ei voisi rehellisesti lisätä esiintymistä? Esiintyminen on hyvinpitkälti sivuutettu tähän asti, mutta toivon Gaalan ja WCS'n arviointien lyövän pukuilijoita halolla päähän ja muuttavan heidät cosplayjaajiksi.

Palaan aiheeseen jota olen jo vatvonut aikaisemmin. Minua hieman kismittää se, että edes tuomarit eivät näe esiintymistä ja pukua saman arvoisia, vaikka arvioinnissa ne ovat pisteiltään saman arvoiset. Joku aika sitten olin lyödä päätäni seinään, kun kohtasin foorumikommentin, jossa tuomarina toimiva henkilö oli kirjoittanut lauseen: "Kukatahansa näkee heti onko esitys hyvä vai ei." Jos tämä pitäisi paikkansa, meillä olisi hyvällä todennäköisyydellä tällä hetkellä yaoi-show edustamassa Suomea WCS'ssa, koska jonkun mielestä se on hyvää. Ihmisillä on omat mieltymyksensä, ilman mitään taustatietoa päätökset pohjautuvat luultavasti omiin mieltymyksiin. Varmasti jokainen cosplay-harrastaja on joskus näyttänyt kuvan puvustaan jollekkin, joka ei tiedä tästä harrastuksestä mitään. Minä olen ja hyvin usein reaktio on: "Oi miten hieno!" Kuitenkin koko ajan tiedän, mikä puvussa mättää ja miksi se nimen omaan ei ole hieno. Aivan sama pätee esiintymisen arviointiin; jos ei tunne esiintymisen saloja on niitä vaikea lähteä rehellisesti arvioimaan. Voisin verrata tätä myös siihen, jos pukuja arvioitaisiin ilman lähdekuvia ja ilman, että kukaan tuomareista olisi koskaan nähnyt kyseistä hahmoa ennen.

Minunhan on tästä asiasta hyvä puhua, koska enhän minä tiedä cosplay-kisoista mitään, koska olen kisannut vain kerran. Siihenkin syy on hyvin yksinkertainen; en halua esiintyä paskalla puvulla enkä paskalla esityksellä. Toistaiseksi ajattelen, että oma vahvuuteni on esiintymisessä. Taitoni pukujen teossa saakoon karttua, ennen seuraavaa kisaa, koska minulle cosplay on sekä pukuja että esiintymistä. Yhtä vahvasti kumpaakin.

Nyt esitän kysymyksen, johon toden totta tahtoisin saada rehellisen vastauksen; Jakaako kukaan kanssani tätä ajatusta cosplay'ta costume play'na vai olenko yksin tässä costume plyäh -maailmassa? Kiitän.

PS: Tekee jo mieli itselläni pitää lomaa tästä esiintymishullunmyllystä. Ei tätä enää hetkeen kiitos.

Kipulääkkeitä, kiitos!

Terve!

Tämän hetken cosplay-elämä näyttää aika hiljaiselta. Motivaatio keskeneräisiä pukuja kohtaan on jossain sängyn alla. Tällä hetkellä odottelen kovin koulutöiden etenemistä sellaiseen vaiheeseen, että voisin hylödyntää niitä tämän harrastuksen ylläpitämisessä (eli uuden puvun väsäämisessä). Kuitenkin jo kauan sitten päähäni putkahti ajatus, joka on siitä lähtien velloutunut pääni sisäisessä aallokossa. Kyse on epämukavuudesta; kuinka tämä harrastus pystyy olemaan niin epämukava ja epäterveellinen, ja me silti rakastamme sitä? Tätä on pohdittu monissa eri paikoissa ympäri internetin, mutta ajattelinpa nyt itsekkin hieman koota ajatuksiani.



Joskus tuottaa tuskaa löytää tai keksiä hahmo, jota haluaisi leikkiä juuri tässä conissa tai tapahtumassa. Hahmon tulee olla täydellinen juuri tätä tapahtumaa varten. Kun lopulta on keksinyt hahmon, alkaa suunnittelu vaihe. Yleensä tämä Hoks! -hetki tapahtuu iltaisin juuri ennen nukkumaan menoa, jolloin ajatukset vyöryvät suurena aaltona ja eivät oikein anna mielenrauhaa. Univaje, joka kostautuu seuraavana päivänä koulussa tai töissä. Ajatukset harhailevat ja kappasa! Cosplay-ajatukset tupsahtavat päähän. Käsiä ja nenää alkaa jo syyhyttää, kun tahtoisi niin kovin päästä kunnolla suunnittelemaan. Lopulta koittaa se suloinen hetki, kun saa rauhassa aloittaa vakavan suunnittelun.

Suunnittelun jälkeen päästäänkin valmistus prosessiin. Ensimmäisenä pitää löytää kalenterista aikaa. Sitä yrittää tiivistää kaiken muun suhteellisen kompaktiksi paketiksi, että olisi mahdollisimman paljon aikaa keskittyä vain ja ainoastaan pukuun. Kaverit tulevat arvoasteikolla puvun jälkeen, ja näin sosiaaliset siteet kärsivät. Saa kuulla "Kun sua ei nää koskaan!" ja muuta mukavaa. Pian alkaakin jo con lähestyä ja stressiä pukkaa, kun vasta osa paidan kappaleista on huoliteltu eikä vieläkään ole löytynyt sitä oikean väristä housukangasta. Ei ole enää aikaa syödä, vaan täytyy keskittyä pukuun ja ompelukoneella painetaan yömyöhään. Enää ei nukuta.

Sitten tuleekin tapaturma. Auts, ratkojalla vetäistään sormeen, kun puretaan viimeöisiä saumoja. Veri valuu ja sormesta puuttuu palanen. Vähän painetaan paperilla ja lastari päälle. Ompelu jatkuu. Nuppineula pistää. Ja toinenkin. Kohta tuntuukin siltä, että neuloilla on salaliitto sinua ja pukua vastaan. Stressi kasvaa ja virheet lisääntyvät. Lisää ratkomista. Kaveri sattuu soittamaan juuri kriittisellä hetkellä, kun ommellaan piilovetoketjua. Puhelimeen huudetaan perkelettä ja rauhaa. Ihmissuhteita ei enää pian ole.

Lopulta puku valmistuu määräaikaan mennessä ja saa huokaista. Taistelu ei kuitenkaan ole vielä ohi. Aloitat pakkaamisen con-viikonloppua varten ja ensimmäisenä varmistat, että kaikki puvun osat mahtuvat matkalaukkuun. Oho, proppi on liian iso. Suunnitelma propin kuljetuksesta aiheuttaa jälleen stressiä. Isi ei anna autoa lainaan ja oma lasahtaa kuitenkin mäkeen puolimatkassa. On otettava juna. Lopullinen pakkausoperaatio alkaa ja täytyy tarkistaa, että jokainen puvun osa on laukussa. Eihän mitään ole mennyt hukkaan tai hajonnut? Onhan maali kuivaa? Hyvä, kaikki valmista. Sitten alkaakin tuo julmetun tylsä 600 kilometrin junamatka. Matkan aikana päässä ehtii käydä läpi kaikki kauhuskenaariot, jotka vain voi kuvitella. Useaan otteeseen tekee mieli ottaa laukku hyllyltä ja tarkistaa sen sisältö. Onnellisesti saavutaan määränpäähän ja majapaikkaan. Laukku tarkistetaan.

Vielä conia edeltävänä yönä on aikaa nähdä unia siitä, kuinka puku hajoaa osiin, puolet siitä on sittenkin unohtunut kotiin tai sen mysteerisestä katoamisesta sillä hetkellä, kun se on juuri puettu päälle ja ollaan astumassa ovesta ulos. Aamulla saakin sitten herätä kylmä hiki iholla ja lakanoihin sotkeutuneena.

Con-aamu tuoksuu stressiltä ja liimalta. Joku huutaa taas perkelettä, kun puku on sittenkin ottanut kolhuja laukussa, vaikka illalla kaikki oli kunnossa. Kun puku on lopulta saatu kuosiin, koittaa se hetki, jonka vähintään joka toinen suomalainen pukuilija joutuu kestämään; bindaus. Korsettia kiristetään, siteitä nyitään ja conikaverikin on jo kuin perseelle ammuttu karhu. Ja loppu päivä vietetään hengittämättä. Puku onkin viimein saatu päälle ja kaikki tuntuu olevan kunnossa. Liput on, bussiraha on, kaveri hymyilee taas, aamupala on syöty ja vessa... Puolet puvusta pois päältä, että pystyy käymään vielä vessassa ennen lähtöä. Melkein myöhästytään bussista, mutta juuri ja juuri ehditään hypätä kyytiin, kun pysäkille on juostu.

Con-paikalle pääseminen tuntuu erittäin autuaalta. Kaikki oli sittenkin kunnossa. Päivän edetessä bindit alkavat puristaa ja kiristää. Tulee kuuma ja epämukava olo. Vesipisteitä ei löydy tai ne ovat tyhjiä. Pitäisi keretä katsoa kaikki luennot ja syöminen unohtuu. Raskas puku painaa päällä ja selkää kolottaa. Istuminenkaan ei oikein onnistu, kun jokin hiertää kaiken aikaa. Ollaan äkäisiä ja kiukkuisia. Kädet alkavat hapuilla conikaverin kurkkua. Alkaa haluta jo kotiin.

Raskaan ja uuvuttavan con-päivän jälkeen raahaudutaan takaisin majapaikalle. Runneltuna, mutta onnellisia. Me rakastamme tätä.



Kjäh. Tämähän oli parodia. Toivottavasti tykkäsitte tästä sielun tuotannostani. Kiitän.

PS: Nyt, kun on lunta maassa, ajattelin nakittaa kavereitani avukseni pieneen kuvaussessioon, kun sisareni mun ei ole tavoitettavissa. Sesshoumarusta voisi yrittää saada jonkun hyvän talvikuvan.

Ohi aiheen

Moi!

Tässä heittäydyn aivan hävyttömäksi ja käytän blogiani ihan rehelliseen mainontaan (kerta olen lj'n hylännyt ikuisiksi ajoiksi). Kuten otsikosta voi ehkä päätellä, emme seilaa aivan Cosplay'n vesillä, mutta minulle nämä kaksi aihetta ovat hyvin tiiviissä yhteistyössä. Ei varmaan ole yllätys, jos kerron, että kyseessä on teattei. Sitä ennen pieni, ihan cosplay-aiheinen mainos; Jos ette ole vielä tietoisia Cosplay.fi-projektista/hankkeesta/miksi ikinä sitä voi kutsuakaan, menkää ja lukekaa Voronan sielun tuotantoa asiasta ja seurailkaa tilannetta.

Nyt sitten häpeilemättä tietoväyliä hyväksikäyttämään. Viime keväänä väsäsimme Oulun Underground-teatterin kanssa Brändi-nimisen esityksen Oulun taidekoulun Teatteripicnic'iin. Toistaiseksi ainakin Brändi on Underground'n viimeinen tuotos. Brändiä esitimme uudestaan yleisön pyynnöstä viime kesäkuun Teatteriteltassa. Meidän esiintyjen tietämättä ohjaajamme oli ilmoittanut meidät myös ehdolle Tampereen MURROS-teatterifestivaaleille. Aikaisemmin syksyllä saimmekin sitten tiedon, että Brändi on valittu osaksi Murroksen ohjelmistoa. (Go see MURROS!) Meidät voi siis nähdä Tampereella, sununtaina 28.11. klo 10.30-11.00 ja 14.15-14.45 Tampereen yhteiskoulun lukion Ullakolla.

Brändi tulee jälleen taas uusintaesitykseen ennen Murrosta, mutta vain kerran. 13. marraskuuta on Oulun taidekoulun Taiteiden yössä mahdollisuus päästä näkemään ainutlaatuista nuorisoteatteria. Taiteiden yön aikataulu on vielä epäselvä, mutta luultavasti Brändi pyörähtää käyntiin joskus klo 23 aikoihin (sehän on Taiteiden YÖ)

Pieni kuvaus Brändistä: 12 tunnissa valmistunut, karvaine ja muovilta tuoksuva, parodia nykypäivän "brändäyskulttuurista". Tarina siitä, miten brändi syntyy, kasvaa ja mellakoi. Murroksen sivuilta voi löytää ihastuttavia kuvia Brändistä, kun rullailee ohjelmistosivua alas. Löytyypä sieltä hyvin hemaisevia kuvia minustakin. Kuvaajana Ville Pohjonen.

Suosittelen siis kaikille. Jopa näyttelijänä voin sanoa, että kyseessä on jotain hienoa. Brändiä on mahtava esittää eikä yksikään yleisö ole pystynyt istumaan kovin pitkään nauramatta.

PS: Pääsen sittenkin katsomaan WCS-karsintoja, mutta itse en luultavasti laita mitään sen erikoisempaa päälle. Sen verran kesken vielä tuo Zidane.