Uusissa sfääreissä - Cosmocon 2025

Hei!

Jaahas, taas pitää etsiä aikaa, jotta malttaisin kirjoitella. Tällä hetkellä elämässä pärisee niin moneen suuntaan, että meinaa loppua tunnit vuorokaudesta kesken. Kuitenkin! Tuossa joku viikko sitten pyörähdin Seinäjoella Cosmoconissa, joka on uudemman puoleinen avaruus- ja scifi-teemainen tapahtuma. Cosmocon järjestettiin 8.-9.2.2025 toista kertaa koskaan, ja nyt ensimmäistä kertaa tapahtumapaikkana toimi Seinäjoen ammattikorkeakoululla.

Heti tuli selväksi, että ollaan avaruuden pääkaupungissa.

Yksi jännittävä osa Cosmoconia oli minulle täysin uusi tapahtuma täysin uudessa tapahtumapaikassa. Siitä on joku vuosi, kun olen päässyt moisen kombon kokemaan, joten matkaan lähdettiin hyvin uteliaina. Myöskin siitä on reippaasti yli kymmenen vuotta, kun olen käynyt Seinäjoella. Itse saavuin Seinäjoelle jo perjantaina ja näppärästi pääsin kulkemaan tapahtumapaikalle kävellen majapaikastani. Yövyin oikein viihtyisässä matkustajakodissa, jossa sain yllättyä positiivisesti useamman kerran.

Hyvin oli mummolafiilistä.
Ei minun mummolan, mutta jonkun kuitenkin.

Lauantain puvuksi olin ottanut mukaan Keithin, mitä ei hirveästi missään vaiheessa tarvinnut arpoa. Jäbä on ehdottomasti yksi mukavimmista puvuistani ja oikeastaan ainoa, joka sopi tapahtuman teemaan. Lisäksi Keith on sopiva puku myös, jos on tapahtumassa töissä.

Vaikka Keithin kanssa tulee aina tuskailtua meikin ja peruukin osalta, on hän silti päällä aina ihan paras. Tällä kertaa koin, että meikki onnistui erityisen hyvin. Olen siis muuttanut Keithin meikkiä joka kerta, kun olen tätä pukua käyttänyt. Nyt testasin myös kulmakarvoissa aivan uutta tuotetta, johon kyllä tykästyin. Keithin peruukki puolestaan alkaa vedellä viimeisiään. Peruukki on täysin kierrätyskamaa vanhoista puvuista, eikä sen laatu ole koskaan ollut mitenkään hohdokas. Nyt kuitenkin kuminauhat peruukin rakenteissa alkavat täydellisesti kuolla. Pian on varmasti aika satsata uuteen peruukkiin.

Tässä peruukkikin näyttää vielä järkevältä.

Lauantaina ei hirveästi ollut aikaa kierrellä tapahtumassa, koska lähes heti tapahtuman auettua piti itsekkin olla jollain tasolla läsnä. Sain tosiaan kunnian olla yhtenä tuomarina Cosmoconin cosplay-kilpailuissa. Minua pyydettin mukaan jo kauan viime vuoden puolella, ja koska kyseessä oli täysin uusi tapahtuma ja cosplay-vastaava, niin olin hieman puulla päähän lyöty. Ensinnäkin siitä, että Cosmocon on asia, mutta myös siksi, että minuun otettiin tuomaroinnin tiimoilta yhteyttä. Nyt olen kuitenkin erittäin tyytyväinen, että sain tilaisuuden ja pääsin mukaan. Kiitos siitä.

Elikot pääsi myös tuomaroimaan.

Tällä kertaa sain mahtaviksi tuomaritovereikseni Minervaisen ja Dragonerin. Jo heti aamusta ennen tuomarointien alkua törmäsin Minervaiseen, joten ehdimme hieman antaa vertaistukea toisillemme muun muassa cosplay-blogeihin liittyvistä asioista. Se jos mikä on harvinaista herkkua. Lopulta löysimme viimeisenkin osapuolen tuomarikolmikostamme ja pääsimme yhdessä tutustumaan ja laittautumaan kodiksi hieman kuumottavaan tuomarointihuoneeseen. (Tila oli siis luokkahuone, josta pöydät oli ryöstetty ja syrjään työnnetyt tuolit täyttivät tilaa, mikä teki siitä hieman jännittävän.)

Tässä oli jotenkin välitilallista tunnelmaa.
Varsinkin, kun valot sammuivat välillä itsekseen.

Tuomarointi sujui omasta mielestäni oivallisesti. Meidän tuomariden kesken keskustelu oli mielekästä ja tietyissä hetkissä tarpeeksi lennokasta keventämään tunnelmaa. Kisaajat olivat myös reippain mielin mukana, vaikka jokunen sanoi, että heitä jännittää. Tietääkseni kisa oli lähes täynnä, mikä on oikein mahtava asia, ja kertoo myös siitä, että Seinäjoen alueella on kysyntää aloittelijaystävälliselle cosplay-kisalle. Mikään läpihuutojuttu ei tuomarointi kuitenkaan ollut, sillä kisaajat olivat kovin tasaväkisiä. Jälleen oli mukava nähdä myös eri tyylistä cosplayta, mutta tämä tuo omat haasteensa tuomarointiin. Voittajien pähkäileminen vähän venähti. Lopulta saimme kohtuullisen yksimielisesti päätettyä sijoittuneet ja jopa kirjoitettua edes jotain perusteluja ennen kisan lavaosuuden alkamista.

Vasemmalta: Minervainen, Dragoneri ja miä
Olkoon tämä todiste siitä, ettei minua saa vastuuttaa ottamaan ryhmäselfieitä.

Cosmoconin ohjelmat järjestettiin luentosaleissa, joten myös cosplay-kisa tapahtui auditoriossa. Auditorioon oli rakennettu pikkuinen, mutta korkea lava, josta olin positiivisesti yllättynyt. (Itsehän unohdin puhelimen jonnekin ennen kisaa, joten en saanut sieltä yhtään kuvaa.) Kaikki kisaajat pyörähtivät onnistuneesti lavalla, vaikka lavan jyrkät portaat näyttivät pahaenteisiltä. Väliaikaesiintyjinä oli jokin minulle entuudestaan tuntematon tanssiryhmä, joka käytti hyväkseen kaiken lavan pinta-alan ilman vaaratilanteita. Heidän jälkeensä oli meidän tuomariston vuoro kivuta lavalle esittäytymään ja julistamaan voittajat.

Aivan pakko hehkuttaa tätä Cosmoconin graafista ilmettä <3

Oli jälleen ilo päästä tuomaroimaan ja näkemään uuisa naamoja kisailemassa. Toivon kovasti, että kisa oli kisaajille positiivinen ja kannustava kokemus. Kisassa oli mukana useampi ensikertalainen ja jopa ihan ensimmäisillä itsetehdyillä puvuilla, mistä pitää aina nostaa hattua. Meidän tuomariston kirjallisena toimitettavat kisapalautteet ovat vielä vaiheessa, koska prrrrrrrrr ihan liikaa asioita elämässä, mutta niiden pitäisi lähteä kaikkien kisaajien suuntaan tässä piakkoin.

Tarrapassi ja suorituspalkintotarrat

Lauantai päivä meni tehokkaasti kisojen merkeissä. Illan päälle ehdimme kuitenkin onneksi vielä läyhätä greenroomin puolella sekä juosta tarrarallin läpi, mikä oli oikein hupaisa päivän viimeinen ohjelmanumero. Itse en ollut koskaan aikaisemmin osallistunut tarraralliin, mutta nyt on sekin koettu. Samalla pääsi tekemään vielä viimeisen pyörähdyksen myyntipöydillä sekä taidekujalla ennen tapahtuman sulkeutumista lauantain osalta.

Viikonlopun ostokset

Sunnuntain puvuksi otin matkaan Gojon. Yksi syy oli puvun helppous ja koko, mutta vähän muka yritin valita sunnuntain puvunkin tapahtuman teemaan sopivaksi (avaruudellinen manipulaatio ja silleen). Vähän myös mietin, että otanko sunnuntaille pukua ollenkaan tai menenkö uudestaan Keithillä, mutta jotenkin se mieli kuitenkin kääntyi kohti Gojoa.

Sain kaverilta kyllä niin hämärän kommentin tästä minun Gojosta, että en yhtään tiedä miten olla.

Koko viikonloppu oli yhtä onnistumista meikkien ja mukavuuden osalta, koska myöskin Gojon kanssa kaikki meni aikalailla nappiin. Tällä kertaa muistin jopa seurata omia meikkimuistiinpanojani Gojon meikistä, joten mitään oleellista ei unohtunut ja kaikki oikeat välineet oli pakattu mukaan. Ja kyllä, minulla on erikseen muistiinpanovihko vain sitä varten, että voin laittaa ylös, mitä minkäkin hahmon naamaan tulee ja missä järjestyksessä. Gojon kaltaisissa tapauksissa se on oikein hyvä apu.

Vähän on aution näköinen taidekuja, mutta selkäni takana oli lisää hulinaa.

Junailujen vuoksi sunnuntaipäivä jäi minun osaltani tavanomaista lyhyemmäksi, mutta kerkesin silti nähdä tuttuja ja kierrellä taidekujaa sekä myyntipöytiä kertaalleen läpi. Jäin suustani kiinni myös hyvin pitkäksi aikaa Matsuconin edustuspöydälle, koska uhkapelimäiseen muotoon muutettu Jenga houkutti minua kovasti.

Jännittävä oli hän.

Conin ainoaksi ohjelmaksi minun osaltani jäi Dragonerin luento, jossa hän kertoili erilaisista työnkuvista teatterin puvustossa. Tämä oli jälleen mielenkiintoinen aihe, eikä minua yhtään haitannut, vaikka siinä olikin hieman toisintoa Traconinssa pidettyyn puvustusluentoon Sormusten herra -näytelmä osalta. Oli kiva kuulla siitä, miten erilaisissa teattereissa ja produktioissa puvustustiimi toimii ja miten muun muassa työnjaot on hoidettu. Luennolla oli mielestäni sopivasti keskustelua myös yleisön puolesta. Tykkäsin kovasti.

Elikot sivistyy jälleen.

Siinä oli aikalailla tiivistettynä minun osaltani Cosmocon. Oli erittäin kiva päästä kokemaan aivan uusi tapahtuma, vaikkakin pääasiassa tuomaripöydän takaa. Tuomarointi itsessään on yleensäkin kivaa, joten en valita yhtään. Tuomaritovereissakaan ei ollut valittamista, koska omasta puolestani yhteistyö Minervaisen ja Dragonerin kanssa sujui erittäin hyvin. Oli kaikin puolin myös mukavaa päästä tutusumaan paremmin ihmisiin, jotka ovat enemmän tai vähemmän tuttuja somen puolelta. Toivon kovasti, että Cosmocon saa jatkoa ja palaa uudestaan taas tulevaisuudessa, koska vaikuttaa siltä, että kysyntää on ja osaamista järjestämiseen löytyy.

Fukka kiittää!

PS: Pitäisi edelleen kirjoitella Kibasta, koska se poika ansaitsee rakkautta.

Viimeistä viedään - Matsucon 2022

Hiphei!

Näin vuoden 2022 loppuun vielä viimeinen coniraportti. Saa nähdä kerkeänkö julkaista vielä muuta ennen vuodenvaihdetta. Näillä näkymin en.

10.–11.12. järjestettiin Oulun Pohjankartanolla jälleen Matsucon. Minulle tämä oli vasta toinen Matsu ikinä, koska kaksi edellistä on mennyt sivusuun maailmanmatkailun takia. Ajankohtana tämä ei tietenkään ollut mikään otollisin, mutta tapahtumaa tuli silti odotettua innolla. Jos kuitenkin Matsucon olisi järjestetty jossain kauempana kuin kivenheiton päässä kotoa, en varmasti olisi pystynyt siihen osallistumaan. Kouluhommelit kuormittavat tällä hetkellä niin paljon, että aikaa on hädin tuskin millekään muulle.

Lähes aina taattua Pohjiksella: väljyys.

Lauantai oli siinä mielessä erikoinen päivä, että pyöritin mukana seuraavaa sukupolvea. Tästä syystä myös osa ohjelmista jäi lauantaina näkemättä, vaikka kiinnostusta minulla olisi ollut. Katumuoti olisi kutkuttanut, mutta puheohjelma ei ehkä nappulaliigaa kuitenkaan olisi viihdyttänyt. Valitettavasti Pohjiksen sali on edelleen remontissa, joten tietyt ohjelmat oli sijoitettu aulan lavalle, mikä ei hirveästi minua ainakaan lämmitä. Aulan lava toimi ihan ok sen yhden ohjelman osalta, jonka itse pääsin seuraamaan, Conijumpan, mutta uskon, että suuremman kävijämäärän kanssa se ei olisi toiminut ollenkaan. Äänentoiston kanssa tuntui olevan kuitenkin haasteita.

Pukuna lauantaina oli Gwendolyn, joka valikoitui muksujen toimesta. Näytin heille ennen tapahtumaa kuvia asuista, jotka voisin pistää päälle, ja he yksimielisesti valitsivat pulun eli Gwendolynin. Loppupelissä Gwendolyn oli ihan sopiva puku tähän tapahtumaan. Desussa iski pieni ahdistus lintupyllyn kanssa, koska ahtaus oli välillä tosi tukala ja ihmiset kävelivät päälleni jatkuvasti (vaikka yritin olla sivussa yms.). Pohjankartanolla puolestaan oli niin väljää, että en kokenut ollenkaan samanlaista ahdistusta. Olisin uskaltanut jopa taidekujalle kiertelemään, jos nappulaliiga ei olisi ollut mukana.

Tämänkertainen naama oli ihan onnistunut.
Sain myös kehuja siitä!

Conijumppa taisi jäädä lauantain ainoaksi ohjelmaksi, koska minua pyydettiin hall cosplay -kisaan mukaan. Vähän emmin osallistumista, mutta lähdin lopulta mukaan. Ajatus oli, että tämän jälkeen minun ei tarvitse enää korjailla Gwendolyniä millään muotoa, mutta kyllä se vielä takaraivoon jäi kolkuttelemaan. Kisahommelit haukkasivat siis osan päivästä. Niin joo, minähän en ollut edes tietoinen siitä, että Matsuconissa on hall-kisa, koska ohjelmalehtisessä ei ollut esillä ohjelmien kuvauksia eikä somessa hirveästi ollut mitään kisoista.

Kävin tuomaroinnissa, mikä oli ihan kiva kokemus, vaikka Gwendolyn ei olekaan mikään parhain luomukseni. Se siis harmittaa, koska hahmo on rakas, mutta kuljetussyistä koko puku on yhtä kompromissia. Pystyin kuitenkin höpöttelemään puvusta ja esittelemään sen osia tuomaroinnissa. Aikakin meinasi loppua kesken, kun kerrottavaa ja puhuttavaa oli niin paljon. Minulla oli kivaa ja tuomaroinnista jäi kuitenkin hyvä fiilis.

Kuvaaja: Juuso Lampela
Voi pieksut! Kokovartalokuva, joka on ihan ok, Gwendolynistä!

Kisan alkamiseen asti olin autuaan tietämätön lähes kaikista muista kisaajista, koska mitään varsinaista yhteistä tilaa ei ollut. Jokusen muun näin jonottamassa tuomarointiin, mutta koska kellään ei ollut kisanumeroita tai muita, en tiennyt olivatko kisaajat osallistumassa tavalliseen pukukisaan, hall-kisaan vai vaan hengaamassa lähistöllä. Kisaa ennen ei myöskään ollut mitään järjestäytymistä jonoihin, joten kanssakisaajat selvisivät vasta, kun meidät kutsuttiin lavalle.

Minun ei ikinä pitänyt kisata Gwendolynillä, koska siihen liittyy pukuna hirveästi tunteita ja pettymyksiä. En ole mielestäni pystynyt toteuttamaan pukua sillä intensiteetillä ja paneutumisella, mitä hahmo olisi ansainnut, minkä lisäksi puku linkittyy paskoihin fiiliksiin WCS-reissusta. Puvussa on osia, joista pidän, mutta kokonaisuutena en osaa nähdä sitä hienona. Siksi ehkä olin hieman ristiriitaisissa tunnelmissa, kun sijoituin hall-kisassa ensimmäiseksi. Olen todennut ennenkin, että mielestäni hall-kisoihin pääseminen on jo saavutus ja sijoittuminen vielä enemmän. Oma näkemykseni Gwendolynistä on kai vääristynyt, enkä osannut tätä ihan odottaa. Pohdin, että voisin ehkä sijoittua, mutta en ensimmäiseksi.

Oho.

Sunnuntaina mukelot jätettiin kotiin, ja puvuksi olin valinnut Keithin. Mukava ja toimiva puku, josta ihan pidän, ja sen kanssa kehtaa kiertää myös hyvin taidekujalla sekä istua ohjelmissa. Välillä olen tuskaillut Keithin peruukin toimivuutta, koska se tuntuu käytössä olevan yksi murheenkryyni. Tällä kertaa kuitenkin sain sen ehkä taltutettua, eikä kauluskaan täysin hinkannut takatukkaa takkuun. Lisäksi onnistuin mielestäni tällä kertaa ihan hyvin meikin kanssa.

Semi-hyvä naama.

Sunnuntaina pääsinkin sitten katsomaan jopa ohjelmia! Heti aamusta piti rynnätä paikalle, koska kauan odottamani 2019 Animeseminaarissa järjestetylle Puujalka-animet-visan jatko-osa pääsi vauhtiin Matsuconissa. Minähän rakastan kaikkia tämän kaltaisia nokkelia aivopähkinöitä, ja vaikka menestys ei ollut viimekertaisen veroista viihdyin jälleen hyvin. Tämä oli Matsuconin parasta paskaa.

Heti visan jälkeen riennettiin jo seuraavaan ohjelmaan, Mites niitä coneja tehdäänkään?. Rento luento, joka mahdollisti myös keskustelun. Esille tuli asioita, joita ei yleensä siviilinä conien tekemisestä näe. Aiheeseen olisi voinut paneutua vieläkin syvemmin (conien tekemisestä varmasti saisi aikaan ihan kokonaisen kurssin). Vähän jäi harmittamaan yleisön tietynlainen jumiutuminen siihen, että ’kyllä yhdistyskin voi maksaa työntekijöille palkkaa’. Joku Mannerheimin Lastensuojeluliitto ei kuitenkaan ole ihan verrattavissa Perähikijän coniperseilijät ry:hyn.

Tulevat puvut edistyvät pikkuhiljaa myös coniluennoilla matkapajan ansiosta.

Pienoisen ohjelmatauon aikana pääsin pyörähtämään taidekujalla ja myyntipöydillä. Ostokset jäivät lopulta pienikis, kun käteinen olikin jäänyt kotiin eikä eräälle myyjälle voinut muilla keinoin maksaa. Sinne jäivät kangasmerkit… Muutoin olisin varmaan tyhjentänyt koko tilin, koska myynnissä oli niin hienoja kangasmerkkejä, ja opiskelijahaalareissa on vielä tilaa.

Pienet, mutta tärkeät.

Pääsin myös toteuttamaan nopeahkon kuvaussession Riikkiksen kanssa. Riikkis lähestyi minua lauantaina cosplay-kisan jälkeen, ja sovimme pienistä kuvauksista sunnuntaille. Keithiä ei ole kauheasti kuvattu, ja joka kerta on tuntunut siltä, että peruukki taistelee vastaan. Nyt kuitenkin olin toiveikas, koska puku tuntui hyvältä päällä. Myös, mitä näin kuvia kameran ruudulta, niin jäi sellainen olo, että kuvauksista kyllä jäi jotain käteen. Sen kummemmin en ole vielä kuvia nähnyt, mutta olen niistä hyvin innoissani!

Viimeisenä ohjelmana oli Ylen retro-animet, jossa puitiin wanhoja sarjoja. Koko ohjelma meni ohi aivan hujauksessa, enkä itse hoksannut ajan kulua ollenkaan. Kevyt historiapläjäys oli oikein muikea ja vei mennessään.

Ah ja voi! Kaikki ne oudot tunteet, joita tämä logo herätti!

Tälläkään kertaa en hirveästi välittänyt erinäisistä jokseenkin turhista kommenteista, joita yleisöstä nousi. En tiedä, onko tämä luokkahuoneluentojen juttu, Oulun conien juttu vai jotain ihan muuta (Pohjiksen ilma???), mutta samanmoista kommentointikulttuuria en ole kokenut missään muualla coneissa kuin täällä kotopuolessa. Olen varmasti puhunut tästä aikaisemminkin. Keskustelua pitää ja saa mielestäni olla, jos se on aiheelle relevanttia ja tuo jotain oleellista luennon sisältöön, mutta tämä kaikki kuitenkin sillä ehdolla, että puhuja on siihen suostuvainen yms. Myöskin sellainen taito, jota on pitänyt kaikkien suomalaisten opetella ainakin 9 vuoden ajan, tuntuu olevan monella hukassa: puheenvuoron pyytäminen. Se tapahtuu niin, että yksi käsi nostetaan ilmaan.

Retro-anime-luennon jälkeen oli aika hipsiä kotia kohti, mutta ennen sitä piti ruokkia itseään hyvin 2008-anime-ernun tyyliin eli käymällä sushilla.

Omnom.

Odotukseni Matsuconilta olivat korkealla, koska ensimmäisessä Matsuconissa oli oikeaa Isomman tapahtuman tuntua. Siksipä tämän kertainen Matsucon oli hienoinen pettymys. Tällä kertaa se ei samalla tavalla erottunut muista Oulussa järjestettävistä tapahtumista. Osa syynä varmasti on ollut Pohjankartanon remontti, joka on rajannut ison salin pois käytöstä. Osittain varmasti ajankohta on ottanut osansa. Kuten sanoin, en minäkään olisi lähtenyt matkustamaan mihinkään kauemmas tähän aikaan vuodesta. Minä kuitenkin viihdyin ja tapahtumassa oli sopivasti väkeä, jotta muksut kehtasi ottaa mukaan. Oli myös hirveän kiva, kun niin moni tuttu tuli vastaan ja jokunen sanakin kerettiin vaihtaa.

Fukka kiittää!

PS: Suuri vääryys on tapahtunut! Kaikessa kiireessä ja hulinassa unohdin kokonaan ottaa pikkueläimet mukaan Matsuun! Lauantaina reppu oli niin täynnä muksujen eväitä, että ei eläimille olisi ollut edes tilaa. Silti vääryys!

Sinne jäivät pyttyyn näpöttämään!

Cosplayta koronan keskellä

Moi.

Nyt, kun conit ja muuta cosplay-sidonnaiset tapahtumat alkavat kaivaa itseään taas esille, pohdin sitä, millaista cosplayn harrastaminen poikkeusaikoina on ollut. Omalla kohdallani elämään on kuulunut muitakin henkilökohtaisia suuria muutoksia ja tapahtumia, joilla on oma vaikutuksensa siihen, millaista oma harrastamiseni on ollut. Tässä parin vuoden aikana olen oppinut ja ymmärtänyt itsestäni monenlaisia asioita cosplayn harrastajana ja ihmisenä, ja nyt olisi tarkoitus jakaa niistä vähän.

Tapahtumakalenterin tyhjennyttyä cosplayn harrastaminen lähti pyörimään hieman eri tavalla. Minulle pukujen tekeminen on merkittävä osa harrastusta itsessään. Olen kuitenkin välillä hyvin huono aloittamaan jotain, jos minulla ei ole mitään määräaikaa tai tavoitetta, minkä useimmiten tapahtumat antavat. Tätä tapahtuu siis myös cosplayn ulkopuolella. Silloin mennään vahvasti fiilispohjalla sen suhteen, miten pukujen tekeminen etenee. Mikä ei sinänsä ole huono asia, koska siitäkin olen oppinut koronan aikana. Fiilispohjalla operoidessa itselläni on välillä kuitenkin paha tapa lykätä epämieluisia vaiheita tai osia, jotka eivät tunnu onnistuvan, puvun teossa. Tavoiteaikataulu auttaa puskeman minut läpi myös näistä tilanteista paremmin, jolloin puvut eivät jää roikkumaan. Korona-aikana tämä on ollut pientä mielen taistelua aina välillä. Toki pukujen etenemiseen vaikuttaa myös muut asiat elämässä.

Kyllä tämä joskus valmistuu. Nyt vain on kaavoitusvaikeuksia, koska todellisuus ei ole 2D:tä.

Tavoitteen ja päämäärän puuttuminen on myös haastanut minua siinä, että mielenkiintoni samaa pukua kohtaan pysyisi. En välitä siitä, että pukuja on keskeneräisinä useampi kerrallaan, koska se tarkoittaa suurempaa määrää keskeneräisiä osia ja projekteja villinä ja vapaana pitkin kotiani. Lisäksi mitä pidempään puku on kesken, sitä suuremmalla todennäköisyydellä joku toinen puku tulee ja varastaa mielenkiinnon välissä. Tämä tietenkin on pukukohtaista. Esimerkiksi Link (BOTW, koska nyt kuumottelee jo muutkin versiot) on yksi todellinen unelmapuku minulle, joten uskon, että hän valmistuu kyllä, vaikka taukoja ilmaantuisikin. Pienemmällä motivaatiolla varustetut pukuprojektit kuitenkin jäävät helpommin roikkumaan. Siksi olen myös yrittänyt välttää turhia impulssipukuja koronan keskellä. Joskus puvun tekoon tulee tauko jo vain siksi, että en pysty jatkamaan sen tekemistä (minulla esim. ei ole mahdollisuutta spraymaalaamiseen ympäri vuoden), jolloin pyrin olemaan aloittamatta uutta pukua. Tässä kohtaa olen koronan kanssa ehkä vähän höllännyt… ehkä.

Vähän on jo aloitettu.
Lupauduin tekemään Master Swordin myös eräälle pienemmälle ihmiselle samalla, joten miekkoja pitää väsätä kaksin kappalein.

Määräaikojen puuttuminen on tuonut ja opettanut myös hyviä juttuja. Olen saanut enemmän aikaa keskittyä niihin osiin, jotka haluan viilata viimeiseen silaukseen asti. Epäonnistuminen jossain ei ole tuntunut niin kohtalokkaalta, koska minulla on ollut aikaa tehdä asioita uudestaan ja korjata virheitäni rauhassa. Myös uusien asioiden kokeileminen on saanut enemmän tuulta alleen, kun uusien tekniikoiden harjoittelulle ja opettelulle on rauhassa saanut antaa oman aikansa. Olen myös huomannut nauttivani joistain puvunteon vaiheista aivan eri tavalla, kun kellon ja kalenterin tuijottaminen on poistunut kuvioista. Esimerkiksi ennen koronaa kuitujen lisääminen peruukkeihin ei houkutellut kovinkaan paljon, koska se oli todella työläs ja hidas vaihe toteuttaa. Nyt kuitenkin haaveilen siitä, että saan vain rauhassa ommella käsin kuitunauhoja peruukkeihin ja tavoitella mahdollista flow-tilaa siinä samalla. Linkin peruukit ovat odottaneet ja huutaneet nimeäni laatikossa jo jonkin aikaa, mutta en ole vielä antanut itselleni lupaa tarttua niiden käsittelyyn ennen kuin Todorokin kamppeet on taputeltu (poika junnaa taas paikallaan osittain siksi, että on kaikkea muuta tekemistä ja osittain siksi, että en saa aikaan haluamaani lopputulosta). Tavallaan olen siis pitänyt uusia pukuja motivaatioina viimeistellä ja saattaa edelliset puvut loppuun, kun tapahtumien puolesta se ei ole toteutunut. Osittain se on toiminut ja osittain ei.

Kaikki nämä kokeilut ja testailut vain yhtä pikku koristetta varten.
Zelda oli sen arvoinen <3

Samalla kuitenkin eräs luonteenpiirteeni/toimintatapani on nostanut uudelleen päätään; innostun puvuista enemmän, kun huomaan, että ne ovat kohta valmiit. Tämä johtaa siihen, että saatan kiirehtiä osien tai pukujen viimeisten vaiheiden kanssa, koska KOHTA SE ON VALMIS! Saan siis suurta tyydytystä siitä, kun näen että olen saanut jotain konkreettista aikaan (varmaan aika monella cosplay-harrastajalla on tämä sama). Tämä ei kuitenkaan auta haluani tehdä pukuja huolella alusta loppuun, joten välillä pitää vähän jarruttaa omaa innostumistani, jotta pystyn säilyttämään tavoittelemani laadun ja tyytyväisyyden.

Vähän tätä oireilua oli Keithin veitsen valmistuksessa; olisi pitänyt viime hetkissä malttaa enemmän.

Tavallaan olen saanut koronan vuoksi toteuttaa rauhassa sitä minäidentiteettiäni pukujen teossa, joka haluaisin aina olla. Haluaisin aina olla huolellinen ja pystyä viilaamaan kaikki pukuni siihen kuntoon, että voin olla ylpeä ja niihin tyytyväinen. Haluaisin aina myös pyrkiä kehittämään taitojani jokaisen puvun avulla harjoittelemalla uusia tekniikoita tai kokeilemalla uusia tuotteita. Se tietenkin tarkoittaa, että aikaa mahdollisten virheiden korjaamiseen, kokeiluun ja opetteluun tulee olla. Jos tapahtuma lähestyy, niin aina ei harjoittelulle ja millien viilaukselle ole aikaa, joten tuotokseni saattavat kärsiä siitä laadullisesti. Olen myös aika huono jo valmiiden pukujen korjailussa ja parantelussa. Yleensä, kun puku on valmis, ajatukseni ovat jo seuraavassa. Kuitenkin koronan aikana olen tehnyt joitain isotöisempiäkin paranteluja vanhoihin pukuihin. Gwendolyn esimerkiksi koki pienen muodonmuutoksen. Ehkä se on jotain, minkä osaisin säilyttää myös tulevaisuudessa?

Tässä kuvassa näkyy aika hyvin se, miten iso Gwendolynin mekko oli, enne pienenystä; korsetti pilkottaa selästä ja etumiehusta tekee rinnan päälle ihme huulen.
Siinä yksi syy, miksi en ole saanut julkaistua juurikaan kuvia Gwendolynistä.
Kuvasi: Kide

Koska tapahtumia ei ole, yhteisöllinen osallistuminen cosplayn saralla on tietenkin muuttunut. Kavereita, jotka yleensä tulee nähtyä tapahtumissa, ei välttämättä ole nähnyt ollenkaan korona-aikana. Uusia kohtaamisia ei samalla tavalla tule vastaan, kun ei ole tullut pyörittyä kisojen kulisseissa ja muualla. Itse olen ollut myös hyvin tarkka matkustelun ja turhien ihmiskontaktien suhteen, joten toiselle puolelle Suomea yms. ei ole lähdetty ihan pienellä kynnyksellä. Oma maantieteellinen sijaintinikaan ei ole auttanut asiaa. Pohjoisesta tuntuu aina olevan lyhyempi matka etelään kuin päinvastoin. Suuresti olen kaivannut ihmisiä ja yhteisiä projekteja. Ihan vain esimerkiksi pukujen kuvaaminen ja muu yhdessä tekeminen cosplayn parissa on jäänyt hyvin vähälle. Jotkin tällaiset toiminnat ovat muokkautuneet siihen muotoon, että teen asioita yksin. Esimerkiksi olen kuvannut pukuja ihan itsekseni ajastimen avustuksella, mutta eihän se ole sama asia prosessina tai lopullisena tuotoksena. Yksin tekeminen on vain ollut helpompaa tietyllä tavalla, kun ei ole tarvinnut sumplia sen kanssa, että millaisissa olosuhteissa ja aikataululla on turvallista nähdä ihmisiä. Perseestähän se kuitenkin on, kun ei voi samalla tavalla jakaa hetkiä harrastuksen parissa kuin aiemmin.

Sitten olen tehnyt omin voimin tällaista settiä.
Tamaki: Miä
Haruhi: Miä
Kuvasi: Miä

Jo ennen koronaa olen aloittanut TikTokin käytön yhtenä cosplay-harrastukseni kanavana, mutta sen rooli on entisestään korostunut koronan keskellä. Sen kautta voin ja olen voinut toteuttaa omaa harrastustani ja nähdä muiden tuotoksia koronasta huolimatta. TikTok tarjoaa minulle mahdollisuuden käyttää pukujani enemmän, mikä huojentaa oloani. Omien pukujeni valmistukseen kuluu yleensä rahaa vähimmillään jo noin 100€. Monimutkaisemmat ja isommat projektit syövät tietenkin aina enemmän. Siksi toivon jokaiselta puvulta mahdollisimman montaa käyttökertaa. Tässä kohtaa TikTok on onnistunut lisäämään tyytyväisyyttäni omaan cosplay-harrastamiseen, vaikka oma ”TikTok-brändini” on vielä täysin kehitysvaiheessa. Lisäksi tietenkin TikTok on ollut hieman paikkaamassa kaipuutani lavalle.

Hori-san ei ole tainnut muualla kuin TökTökin puolella vilahtaa.
Horimiya oli ihana, joten tein kaappipuvun.

Toinen asia, mikä on osittain TikTokin ansioita, on oma kehitykseni meikkaamisessa cosplayssa ja sen ulkopuolella. Kun pukuja tulee käytettyä enemmän, tulee meikkiäkin harjoiteltua ja kokeiltua enemmän. Lisäksi TikTok toimii myös väylänä, josta olen voinut oppia uusia niksejä ja tekniikoita omaan repertuaariini. On ollut kiva oikeasti itse jopa huomata oma kehittyminen jossakin. Muut sosiaaliset mediat puolestaan ovat jääneet vähän taka-alalle, vaikka niitä olen edelleen aktiivisesti käyttänyt. Instagramin käyttö on vähentynyt yksinkertaisesti jo sillä, kun pukuja ei ole niin paljoa kuvattu, niin ei ole myöskään materiaalia Instagramiin laitettavaksi. Oma profiilini Instagramissa keskittyy kuitenkin 95% cosplayhin enkä tietoisesti jaa siellä yksityiselämästäni juurikaan mitään. Hieman saman kohtalon on saanut kokea myös blogini, vaikka sen sisältö onkin hitusen monipuolisempaa.

Koronaa edeltävää naamaa kylläkin, mutta on kiva huomata oma kehitys edes jossain.

Minun kohdallani kaikkea tuskailua cosplayn parissa ei voi mitenkään laittaa vain koronan piikkiin. Omassa elämässäni on viimeisen kahden vuoden aikana tapahtunut niin paljon muutoksia ja menetyksiä, että korona komeilee vain kirsikkana kakun päällä. Kehitys ja muutos omassa harrastamisessani on monen asian summa, joista korona on vain yksi osa. Tietenkin koronan vaikutus heijastuu muuhun elämään ja sen kautta myös cosplayhin. Myös cosplayn vaikutus muuhun elämään suodattuu koronalinssin läpi.

Cosplay on ollut minulle voimavara elämän varrella monessa tilanteessa. Se on toiminut tietynlaisena eskapismina ja tapana käsitellä asioita. Koronana aikana cosplay ja sen ohessa kulkeva muu harrastustoiminta ei ole kuitenkaan toteutunut niin kuin ennen. Siksi, vaikka edelleen pidän cosplayta yhtenä lähteenä voimavaroilleni, ei se ole pystynyt kannattelemaan samalla tavalla koronan takia. 2019 koin useamman menetyksen lähipiirissä. Tuolloin pystyin upottamaan itseni helposti WCS-valmisteluihin; minulla oli päämäärä, tavoite ja tapa viedä ajatukset pois ikävistä asioista. Vaikka tuolloin montaa pukua tuli tehtyä itkemällä ja vollottamalla aivan muita asioita, sain cosplaysta kuitenkin henkireiän kaiken keskellä. Aivan samanlaista apua en ole kuitenkaan cosplaysta saanut korona-aikana. Päämäärän kuten jonkin tapahtuman puuttuminen on tavallaan kaatanut kaiken ”päätösvallan” ja ”vastuun” minulle itselleni, mikä puolestaan on kuormittanut tietyllä tavalla entistä enemmän. Vaikka koen olevani rento sosiaalisen median käytössä, aina vähän kuulen pientä nakutusta takaraivossani siitä, että jotain sisältöä pitäisi olla tuottamassa sinne ja tänne. Tunne siitä, että cosplayn pitäisi auttaa ja olla se asia, jota rakastan, on tuntunut taakalta, kun pukujen tekeminen ei vain ole onnistunut. Tunsin jossain vaiheessa kuin olisin palannut ajassa taakse päin kymmenen vuotta, kun koin samanlaista aloittamisen vaikeutta kuin tuolloin cosplay-harrastukseni alkupäässä.

Todorokin etenemisessä on myös pientä kokeilua ollut ilmassa.
Nämä rannehärpäkkeet ovat yksi koekaniini konsanaan.

Hieman siis ajatuksia kuluneista parista vuodesta. Tuntuu, että niin järjettömästi on ehtinyt tapahtua tuona aikana, mutta samalla osa elämästä on ollut täysin pysähdyksissä. Suuresti toivon, että alamme päästä pois tästä limbosta pikkuhiljaa. Ihan siinä pisteessä ei kuitenkaan vielä olla, joten tilanne vaatii edelleen vastuullisuutta ja oikeita toimintatapoja. Ottakaa rokotteet, huolehtikaa hygieniasta ja tehkää testejä yms., jotta tästä suosta päästäisiin ylös.

Fukka kiittää.

PS: Nature is healing, kun cosplay-yhteisössä kuhisee ensimmäisten kunnon tapahtumien jälkeen. Suurimmaksi osin olen seurannut (jo nyt hieman laantunutta) tilannetta sivusta. Haluan kuitenkin sanoa, että olen tavallaan ylpeä siitä, miten meidän suomalainen cosplay-yhteisö yhtenäisenä rintamana toi esille sen, että häirinnälle ja muulle asiattomalle toiminnalle ei ole tilaa tässä yhteisössä. Uskon, että kolikolla on molemmat puolet, mutta koskaan tilanne ei voi mennä siihen, että uhkauksia ja perättömiä huhuja aletaan levittelemään. Sitä ei pidä hyväksyä, ja mielestäni tämä yhteisö on tuonut voimakkaasti esille sen asiattomuuden.

Todellisuuspakoa Malmin kirjastolla - Cosvision 2021

 Heip.

Luulin kirjoittelevani Todorokista seuraavaksi, mutta jäbä junnaa paikallaan. Ja koska elämässä tällä hetkellä kaikki on paskaa paitsi kusi, yritän repiä oljenkorsia sieltä sun täältä. Siksi tieni veikin Helsinkiä kohti Cosvisioniin. Ensimmäinen harrastajatapahtuma sitten Desucon Frostbiten 2020. Onhan tässä taukoa välissä ollutkin. Lisäksi näin cosplayn harrastajana haluan tukea tapahtumia, joiden aihepiirinä on nimenomaan cosplay.

Eläimet matkaa taas.
Näin pitkän tauon jälkeen oli aivan pakko ottaa koko sirkus mukaan.

Cosvision ja Cosplayn SM-kisat järjestettiin 27.11.2021 Malmitalolla Helsingissä. Edellisen kerran Cosvision järjestettiin omana tapahtumanaan 2016. Tuolloin pidin tapahtumasta kovasti, ja toivoin sen paluuta myös suuresti. Tämä Cosvision 2021 ei ehkä ollut mittakaavaltaan ihan sitä, mitä toivoin seuraavalta Cosvisionilta, mutta se on ihan ymmärrettävää. Itse olin lähinnä kiinnostunut SM-kisoista, ja täysin unohdinkin sen, että ne pyörivät nyt Cosvisionin helmoissa. Noh, siinä mielessä sain enemmän kuin odotin.

Malmitalo on minulle sen verran tuttu, että joskus… öö… en muista milloin, satuimme pyörähtämään siellä ex tempore Harry Potter -tapahtumassa (enkä minä edes kuulu HP-harrastajakuntaan). Tuolloin tila vaikutti hieman ahtaalta ja sokkeloiselta, ja samaa koin nytkin. Olo olisi voinut mennä Cosvisionissa tukalaksi, jos porukkaa olisi ollut yhtään enempää. Taidekujalla oli kuitenkin yllättävän väljää ja helppokulkuista.

Taidekujalta piti käydä keräämässä kaikkein tärkeimmät heti alkuun.

Matkaan lähti pukuna Keith, koska halusin matkustaa mahdollisimman helposti. Pienen entten tentten -hetken pohdin myös Rekiä, mutta hänen peruukkinsa asustaa tällä hetkellä peruukkipäässä, ja sen kanssa matkaaminen olisi ollut turhan työlästä. Keith on mukava ja pienehkö puku, jonka saa kokonaisuudessaan ahdettua lentolaukkuun.

Oli höpöä olla tapahtumassa, ja vielä kohtuu oudossa paikassa. Jännää ”uuden conin vibaa” oli ilmassa. Myös maskit tekivät kokemuksesta hämmentävän, koska ketään ei tahtonut tunnistaa. Asu päällä tai siviilissä, kaikki oli outoja. Välistä mietin myös sitä, miten tunnistettava itse olen maskiin sekä cosplay-pukuun sonnustautuneen ja kauluksen takana lymyillessäni.

Otapa siinä sit ihmisestä selvää.

Suuria odotuksia ei siis minulla ollut tapahtuman suhteen, mutta ilokseni sain yllättyä hyvin mielenkiintoisesta ohjelmakartasta. Harmillisesti jokunen mielenkiintoinen ohjelma meni keskenään päällekkäin, joten piti tehdä valintoja elämässä.

Kävimme kuulemassa Siiricosplayn pitämän Peruukkien perusteet -luennon, jonka olin jo kertaalleen katsonut Shumiconin streamista. Kertaus ei tehnyt pahaa ja olihan paikan päällä mahdollisuus käydä hipeltämässä Siirin peruukkeja, mutta hieman olisin ehkä kaivannut jotain merkintää johonkin, että ohjelma on uusinta. Kimonot toisessa salissa olisivat kutkutelleet myös…

Tässä kuvassa on niin monta vinoa asiaa, että tuntuu siltä kuin olisin humalassa.

Toisena ohjelmana kävimme kuulemassa Päivi Asikaisen Patinointimenetelmät post-apokalyptisessä puvustuksessa -luennon. Hyvin spesifi nimi pisti miettimään, mutta itse luento oli lopulta hyvin mielenkiintoinen. Minulle, joka olen täysin käsi ja vielä opettelen patinoinnin saloja, tämä luento tarjosi ihan reippaasti pohdittavaa. Kuvarikasta luentoa oli mukava seurata, koska visuaalisuus tuo aina enemmän sisältöä. Pidin kovasti.

Siirtämättä ahtereitamme ollenkaan jatkoimme ohjelmaputkea Iris Rönkön luotsaamaan Coscraft – cosplaysta päivätyö -haastatteluun, jota odotin ehkä kisojen lisäksi eniten. Minähän olen Coscraftin vakioasiakas ja nykyään ostan lähes kaikki peruukkini heiltä, jos vain mahdollista. Animulookkia kerrakseen ja hinta-laatu-suhde on point. Jonkin verran olen jo aiemmin tutustunut firman taustoihin, mutta oli mukava päästä kuulemaan kunnolla ihan perustajia itseään. Videopuhelu mahdollisti myös kysymysten esittämisen ja jokseenkin interaktiivisen toiminnan. Toteutus oli kyllä jännä. Viihdyin hirveän hyvin ja omasta puolestani ohjelma olisi saanut jatkua vielä pidempäänkin.

Ohjelmissa oli harmillisesti runsaasti tilaa.

Cosplay ja TikTok -luento tavallaan kiinnosti, mutta piti saada ruokaa naamariin, joten jätimme sen välistä (+ minä taisin olla ainut, jolla on mitään intressejä tätä ohjelmaa kohtaan). Rips räps, ehdittiin ottaa välissä Keithistä jotain kuviakin. Kis oli jälleen muru ja hyöri kameran takana. Itsestäni tuntuu vain siltä, että Keith on pukuna hankala kuvata (ainakin minun naamallani), koska peruukki ja takin kaulus eivät oikeasti pelaa yhteen, ja puolessa kuvista en näytä Keithiltä enää ollenkaan.

Kuvasi Kis.

Lopulta oli päivän kohokohdan aika; Cosplayn SM-kisojen. Kisaa edeltävä jonottaminen oli hieman hämmentävää, koska Malmisaliin oli paikkaliput. Meille sattuivatkin oikein hyvät paikat katsomosta. Oli jotenkin hirmu jännää istua taas oikeassa kisakatsomossa ihmisten ympäröimänä. Itse cosplay-kilpailu meni mallikkaasti, ja oma suosikkini, Pinyamiu, voitti! Onnea kovasti!!! Photoshoot-kisassa oli taas mukana ihan hillittömiä otoksia, ja senkin osalta omat suosikkini pärjäsivät molemmat. Onnea Tamameru  ja Tekla!!!

Sitten… ah ja voi! CMV-kisa! Herra mun jee, mitä tykitystä! Kisan taso kolahti kattoon ja kaikkien leuat lattiaan. Omat suosikkini pärjäsivät taas, ja voi kaikkia koettuja tunteita. Niin mahtavaa näyttelijäntyötä! Niin hienoa kerrontaa! Oi auki revittyjä sydämiä! Värisuoran videon aikana piti kyseenalaistaa omaa seksuaalisuutta, kun Shigaraki oli yhtäkkiä kuuma (se ei ole koskaan ollut kuuma), mutta sitten tajusin, että se onkin se mahtava näyttelijäntyö, mikä videosta paistaa. Rintamasuunnan  Hypnosis Mic -video oli myös minulle hillitöntä viihdettä, koska, vaikka sarja ei sinänsä ole minun juttuni, se tuli katsottua läpällä, ja oli kiva bongata kaikkia pieniä viitteitä CMV:tä. Onnea vielä kaikille!

Eihän conikatsomo ole mitään ilman kissankorvia.

Kisan jälkeen olikin sitten aika pallota viimeiset palloamiset, ja lopulta suunnata väliaikaista kotia kohti. Ilta taittui kissapelin lomassa ja omia cosplay-pärinöitä pyöritellessä. Sunnuntaina oli aika palata oikeaan kotiin pohjoista kohti, missä olikin jo tuossa vaiheessa täysi talvi meneillään.

Pimeästä ja syksyisestä Helsingistä palasin Ouluun, joka näytti tältä.

Jos korona ei olisi syönyt kaikkia mahdollisia tapahtumia viimeisen kahden vuoden ajalta ja Cosplayn SM-kisat olisi taas järjestetty jonkin ihan muun tapahtuman yhteydessä, niin en varmasti olisi viitsinyt matkustaa Helsinkiin asti vain yhden päivän takia. Aavikolla tulee kuitenkin jano, joten vettä oli jostain saatava. Se, että SM-kisat olivat tällä kertaa osa Cosvisionia, oli todellakin vain plussaa. Jos/Kun maailma joskus vielä normalisoituu (rokottautukaa/käyttäkää maskeja/peskää käsiä/välttäkää ylimääräisiä kontakteja varsinkin nyt), toivon, että Cosvisionkin kasvaa jälleen isommaksi. Sen verran isoksi, että viitsii matkustaa n. 6 tuntia junalla sitä varten.

Kissapeli oli hauska.

Jännittävänä ilmiönä kuitenkin näyttäytyi taas ohjelmasalien tyhjyys. Miksi cosplay-ihmisiä ei kiinnosta cosplay-ohjelma? Iso osa väestä vaikutti kuitenkin olevan kohtuu nuorta. Joten päädytäänkö tässä jälleen samaan tulemaan, kun Desuconien kohdalla; nuoret eivät käy ohjelmissa?

Vuosi lähenee loppuaan, joten saa nähdä, mitä tämän vuoden puolella ehtii blogiin tuuttaamaan. Tältä erää kuitenkin Fukka kiittää.

Outo vuosi, outo merkintä - 2020

 Hei hoi!

Alkaa olla vuosi taas taputeltuna. Tämä on ollut erikoinen vuosi varmasti kaikille, mutta silti se on vaikuttanut meihin jokaiseen eri tavalla. Sosiaalisessa mediassa on viime aikoina tullut vastaan muistutuksia siitä, että on ok, vaikka ei olisi saavuttanut tänä vuonna mitään. Ja se on ihan totta. Kuitenkin haluan jäsennellä omia ajatuksiani vuoden kulusta (kuten yleensäkin) ja siinä samalla pohtia ehkä hieman muutenkin tätä kummallista ajan jaksoa.

Tuntuu jotenkin tosi oudolta miettiä, että kyllähän minä yhdessä tapahtumassa olen tänä vuonna käynyt. Desucon Frostbite, joka järjestettiin tammikuussa, on jotenkin vaipunut ihan unholaan. Tai no. Ei se nyt ihan ole unohtunut, mutta hyvin hyvin kaukaiselta se tuntuu (piti ihan tarkistaa, että mitä siellä on edes tehty ja nähty).

Ninjailimma
Sasuke: Yaci, Sai: woodi, Pärinä-Aizawa: anniilaugh ja miä

Hetken aikaa Frostin jälkeen ehdimme miettiä tulevia tapahtumia ja seikkailuja ennen kuin korona pisti kaikkien suunnitelmat heittämään härän pyllyä. Tuossa kohtaa minä kävelin kangaskauppaan ja keräsin sieltä mukaan tarvittavat varusteet eristäytymistä varten. Hain siis tarvittavat värmeet Tamakia varten ja elättelin vielä toivoa siitä, että kermaperse näkisi ensiesiintymisensä kesän Desuconissa. Kaikki vuoden tapahtumat jouduttiin kuitenkin perumaan tai muuttamaan ainoastaan virtuaalisiksi, joten Tamaki on edelleen vailla debyyttiään.

Ainoa kuva, joka jäi käteen.

Tamakia en ole kunnolla kerennyt edes kuvata missään välissä. Tein erään tiktokin Tamakista, jonka yhteydessä yritin räpsäistä jokusen kuvan. Minä ja kolmijalka siis. Eipä siitä juuri mitään tullut; fiilis oli huono, yritin kuvata itse itseäni ilman selfiekameraa ja lopulta puhelimen muistikortti päätti tuhoutua ja siinä menivät lähes kaikki otetut kuvat. Yksi jäi jäljelle. Olisi mukava saada Tamakista kuvia, koska miljöö on jo tiedossa.

Pärinöissäni hyppäsin Tamakin valmistuttua jo seuraavan puvun kimppuun. Keithin kanssa koettiin turhan tuskainen tie, mutta kasaan saatiin hänetkin. Myöhemmin myös woodin kanssa saimme aikaan kuvata Keithiä, mikä oli kivaa. Olen kuitenkin tässä viime aikoina todennut sen, että Keithin peruukki kaipaa hieman säätöä, mutta en ole aivan varma vielä siitä, miten lähden asiaa toteuttamaan.

Kuvasi: woodi
Edit: Miä

Pukuna Keith oli sellainen, että pääsin käyttämään vahvuuksiani hyvin paljon, mutta jotenkin se silti onnistui heittämään kapuloita rattaisiin joka ikisen osan kohdalla. Poika on kuitenkin kasassa ja olen siihen kohtuu tyytyväinen.

Vaikka tapahtumissa en päässyt käyttämään pukuja, yritin silti keksiä syitä ja tapoja, joilla voisin "harrastaa cosplayta itsekseni". Sain innostuksen Tiktokista kokeilla jotain vanhaa pukua ja tutkia, millaisen meikin saan aikaiseksi nyt, kun taidot ovat vähän kehittyneemmät. Ruruka oli ensimmäinen uhri, koska aikanaan en mielestäni sopinut hahmoksi yhtään. Piti siis katsastaa, oliko ongelma oikeasti naamassa vai siinä, mitä tavaraa ja miten siihen naamaan on laitettu.

Voi apua... Vuosimallit 2020 ja 2013.

Toivon. Toivon niin suuresti, että olen oikeasti kehittynyt meikkaamisessa, eikä naamani olisi muuttunut 7 vuodessa. Ehkä molempia, mutta silti olin positiivisesti yllättynyt tästä muutoksesta. Minulla oli hirmu kivaa kuvata itseäni Rurukana. Harkitsin jopa sitä, että Rurukan voisi ottaa käyttöön myös jossain tapahtumassa taas. Siinä kohtaa kuitenkin mukaan tulee 'mutta': Rurukan kengät ovat saaneet uuden elämän Yunan kenkinä, joten uudet pitäisi hankkia, ja PUKU ON NIIN RUMA. Työjälki on paikoin ihan hyvää, mutta tietyistä kohdista huomaa, että on tainnut kärsivällisyys loppua kesken.

Oli jännää.

Nyt on mietinnässä, että mitä tälle puvulle teen. Jos pistän puvun myyntiin, ostaako sitä kukaan, koska hahmo on niin tuntematon, vai pistänkö koko homman palasiksi ja hyödynnän sen muissa jutuissa myöhemmin? Jonkinlainen photoshoot kuitenkin vielä houkuttaisi...

Jotkin tapahtumat tarjosivat virtuaalisia hupailu-cosplay-kisoja. Itse osallistuin Traconin cosplay-putkeen, koska sen tehtävät olivat ihan hauskoja ja sattui olemaan inspistä. Kirjaimelliseksi supersankariksi syntyi Bianca (olikohan sen nimi Bianca?), joka oli juuri menettänyt aviomiehensä ja pukeutui siksi mustaan surupukuun. Hän oli siis musta leski. Oli ihan kivaa repäistä kasaan jokin oma hahmo, mutta tietyn konseptin puitteissa, vaikka yleensä se ei ole minun juttuni.

Äiti sano, että näytän Cheriltä :D

Vaikka tällaiset höpsöt kisat olivat kivoja seurata ja jopa osittain olla mukana, jäin kaipaamaan sitä, että joku tapahtuma olisi järjestänyt jonkinlaisen vakavamman luonteisen virtuaalisen cosplay-kisan. Assemblyjen kisa oli kai ainoa edes vähän sinne päin, mutta se oli virtuaalinen ainoastaan katsojille, mitä olen ymmärtänyt. Eikö olisi ollut muikeaa, jos olisi voinut vähän saada sitä samaa coniin valmistautumisen fiilistä kisaan osallistumalla? Jonkun verran olen katsonut virtuaalikisoja, joita maailmalla on järjestetty ja niitä on ollut myös ihan jännittävä seurata.

Voi pojat.

Cosplay-putki tarjosi minulle kuitenkin yhden merkittävän valaistuksen... Jos tuntee minut, tietää, että Final Fantasy VIII on erittäin tärkeä. Jos tuntee minut hyvin, tietää, että Squall on erittäin tärkeä. Väsäsin cosplay-putkea varten kaappi-cosplayna Squallin keskellä yötä, kun sain hepulin. Tämän piti olla ihan pelkkä vitisi, mutta nyt oikeasti harkitsen sitä, että pitääkö minun lisätä Squall omalle tulevien pukujen listalleni. Taitotasoltani voisin olla jo siinä pisteessä, että en ryssi koko pukua, mutta oma naama edelleen mietityttää hirveästi. Sitten mietin taas Rurukaa ja sitä, osaisinko kuiteskin meikata...

Edellisessä merkinnässä kerroin jo minun ja woodin syksyisestä kuvailusekoilusta ja tuskastani muokata kuvia. Olen kuitenkin hirmu iloinen siitä, että vaikka tapahtumia ei ole ollut, kuvaaminen on onnistunut. Jopa omat kolmijalka ja ajastin -sessioni ovat tyydyttäneet pahimpia cosplay-himoja. On kuitenkin ihanaa, että pääsimme myös kokeilemaan jotain uutta, ja niin, että siitä jäi jotain jopa käteen. Itse olen erityisen hullaantunut näistä Kohaku-kuvista, jotka otettiin olohuoneeni lattialla.

Kuvasi: woodi
Edit: Miä

On vielä yksi tärkeä puku, josta en ole puhunut vielä täällä blogin puolella kai mitään; Zelda. Hurahdin Breath of the Wildiin aivan täysin ja se on minulla edelleen pelattavana. Link on ihana, mutta en osannut päättää, minkä version hänestä tekisin. Päädyin sitten valitsemaan Zeldan valkoisen mekon ensimmäiseksi puvukseni tuosta pelistä. Aloitin puvun tekemisen lähes heti, kun Keith valmistui, mutta se eteni odotettua hitaammin. Kirjoitan puvusta ihan oman merkinnän, ja vaikka se ei vielä olekaan valmis, julistan sen jokseenkin käyttökelpoiseksi.

Lisää yhteistyötä kolmijalan kanssa.

Legend of Zelda on aina kiehtonut minua pelisarjana suuresti, mutta koska Nintendo ei ole ollut meidän talouden pelikonsoli vasta kuin viimeisen vuoden, pelien pelaaminen on jäänyt välistä. Nyt, kun vihdoinkin pääsen mukaan tähän junaan, olen hyvin innoissani. Pelkästään Breath of the Wild kantaa minua vielä pitkän aikaa, mutta toivon, että uudistetut versiot vanhoista peleistä saapuisivat myös Switchille, jotta minäkin pääsisin niitä pelaamaan.

Pukuja ei syntynyt tänä vuonna samalla tahdilla kuin yleensä, mutta olen nauttinut kaikkien kolmen puvun tekemisestä suuresti. Vuoden 2019 lopulla aloitetut puvut ovat vielä kesken ja yksi ehkä jopa kokonaan hylätty, mutta mistä sitä tietää. Kaikki puvut, joita tänä vuonna tein ovat olleet puhtaasti minulle itselleni ja olen fiilistellyt niitä myös tekemisen aikana kovasti. Minulle väkertäminen ja puuhastelu on salvaa ja huolenpitoa, joka on auttanut selviämään tästä kovin yksinäisestä vuodesta. Ymmärrän hyvin sen, että kaikilla tilanne ei ole sama. Aikatauluttomuus on antanut minulle myös yhden laisen vapauden, jonka avulla olen pystynyt työstämään pukuja hartaammin ja huolettomammin.

Korona ei katoa vuoden vaihtuessa, eikä edes heti sitten, kun rokote saadaan käyttöön myös meille tänne Suomeen. Omalla kohdallani en oikeastaan edes suunnittele vielä mitään tulevaa, koska se on vielä niin epävarmaa. Minulla on hitusen ajatusta siitä, että mitä alan työstämään seuraavaksi, mutta nyt olen päässyt tähän verkkaiseen ja huolelliseen tahtiin kiinni. Jää siis nähtäväksi, milloin ja millä fiiliksillä aloittelen uutta pukua.

Fukka toivottaa hyvää uutta vuotta ja vuosikymmentä!

PS: Juuh jeeh apua! Blogi täytti sen 10v., on edelleen elossa ja porskuttaa. Kai sekin pitää vielä kertaalleen mainita näin vuosikymmenen vaihtuessa.