Sama tyttö toistamiseen

Moi moi!

WCS-seikkailu on takana ja yritän nyt kirjoitella alta pois kaikkea sitä, mitä ei ole täällä kerennyt kertoa ennen reissua. Kerron kuitenkin tähän väliin sen, että palo pukuja kohtaan ei ole mitenkään hiipunut. En saanut cosplay-ähkyä, josta minua varoiteltiin, vaan päin vastoin; nyt olen irti kaikista lupauksista ja suunnitelmista. Haluan vain tehtä uusia pukuja ja uusia esityksiä, mutta yritän pitää edes jonkinmoisen tauon ennen seuraavaa projektia. Tässä on monta vuotta (ja varsinkin tämä viimeisin vuosi) tanssittu WCS:n pillin mukaan, joten pieni hengähdystuokio on paikallaan.

Tässä merkinnässä tulen kertomaan Sanin, eli WCS-finaalipukuni, valmistusprosessista. Olen tehnyt Sanin jo kerran aikaisemmin vuonna 2011, joten taas pääsin selkeästi näkeään oman kehitykseni tämän harrastuksen parissa.

Kuvasi Kis

Finaalipuvut meille valikoituivat sen perusteella, että mille hahmoille pystyisimme luomaan mielekkään esityksen. San ja Ashitaka ovat olleet meillä suunniteilla jo monta vuotta. Minulla oli myös esitysidea olemassa, johon San ja Ashitaka sopivat (idea kävi kuitenkin lopulta melkoisen myllyn läpi ennen lavalle päätymistä), joten lopulta päädyimme heihin.

Eka osa jee!

Aloitin Sanin mekon ihan ensimmäisenä. Olin hyvin tarkka materiaaleista, joita halusin käyttää, joten ostin valkoisen pellavakankaan, jonka ompelin mekoksi ja sen jälkeen värjäsin. Halusin käyttää mahdollisimman luonnonmukaisia materiaaleja, koska San asuu metsässä ja koko elokuva sijoittuu ympäristöön, jossa teollistuminen on vasta aluillaan. Yhtenä syynä oli myös tietenkin se, että luonnonmateriaalit hengittävät paljon paremmin kuin keinokuidut.

Mononoke Hime on elokuvana taas tapauksia, joissa vaatteiden toimivuus ei ole tästä maailmasta; Sanin mekon helma ei näytä elokuvassa kellotetulta, mutta välillä siinä on niin paljon volyymia, että ainoa tapa saavuttaa tuo volyymi on kellotus. Kiitos taas 2D. Tämä taas toi mukaa ylimääräisiä saumoja...

Värjäystestejä ja lopullinen mekko.

Saatte kuvan mekon sisärakenteista, koska halusin esitellä niitä WCS-tuomaristolle, mutta teknisten ongelmien takia en tiedä näkikö niitä koskaan kukaan. Tästä lisää sitten WCS-seikkailumerkinnän yhteydessä. Kuitenkin mekon mallista tuli tosi mukava ja kiva. Ajattelin tehdä toisen mekon ihan arkikäyttöön samoilla kaavoilla.

Sisusrakenteet.

Hauskin ja rentouttavin osa tässä puvussa oli varmasti helman repiminen. Tai no, alkuun meinasi jännittää, mutta sitten, kun sain ideasta kiinni, nautin täysin. Helma on siis leikattu ns. oikeaan pituuteen ja "muotoon", minkä jälkeen kankaan reuna on kulutettu pienillä lovilla ja repimisellä. Lopuksi helma on viimeistelty kangasliimalla mekon sisäpuolelta, ettei helma kuitenkaan lähde oikeasti liestymään ja hajoamaan. Ja että voin nakata koko mekon pesukoneeseen.

Ompelin oikean mitan kohdalle valkoisen langan ja piirsin repeämät kangasliidulla ennen kuin leikkasin helman.

Pieniä viistoja leikkauksia ensin yhteen suuntaan ja sen jälkee toiseen suuntaan, minkä jälkeen vain nyhdin sormilla ja kynsillä helman risaisemmaksi.

Leikelty ja nyhdetty. Tämän jälkeen huolittelu liimalla.
Ja kuten huomata saattaa, väri heittää härän pyllyä joka kuvassa.

Valkoinen liivi ei ollut mitenkään erikoinen. Tein sen kaksinkertaisena kahdesta hieman erilaisesta kankaasta. Kankaiden kudoksen tiheydessä ja värissä oli pienen pieni ero ja pähkäilin pitkään kummasta tulisi oikea puoli. Ero oli niin huimaava, että lopulta Tokyo Roundilla liivi oli ns. väärin päin päällä :D

Tein liivistä jopa koeversion, koska halusin toteuttaa sen ilman leikkaussaumoja ja muotolaskoksia. Tämä tietenkin tarkoitti sitä, etten mitenkään saisi siitä niin ihonmyötäistä kuin elokuvassa. Ainakin omasta mielestäni olisi hupsua, että San juoksentelee ympäri metsää jossain makkarankuoressa. Pohdin myös materiaalivalintoja; joissain kohdissa elokuvaa liivi näyttää karvaiselta ja joissain ei. Lopulta päädyin puuvillakankaisiin, koska ne ovat luonnonkuitua ja niita pystyi kuluttamaan ja repimään ilman, että koko kangas hajoaa käsiin käytössä tai pesussa.

Lähes valmis liivi.

Yksi lempiosistani tässä puvussa ovat korvakorut. Ensimmäisessä versiossa korvikset olivat ehkä kynyimmät ikinä, joten nyt halusin panostaa niihin kunnolla. Korvikset ovat lähestulkoon kokonaan Fimo Light -massaa. Kokeilin alkuun tehdä niitä onttoina valkoisesta worblasta, mutta sain dumpata koko idean aika äkkiä.

Epämääräisiä lätysköitä.

Tein massasta suunnilleen oikean kokoisia lätysköjä, jotka kuivumisen jälkeen liimasin yhteen, täytin raot ja reijät ja lopuksi hioin oikeaan muotoon. Sahasin molempiin valmiisiin kiekkoihin lovet, joihi upotin rippukorvakorujen koukun. Kiinnitin koukun ja sinetöin muutenkin ylimääräisen tilan lovessa jämä-worblalla.

Siellä semmonen.

Päätin tehdä korut oikeina korvakoruina vain siksi, että tiedän korvanlehtieni kestävän jonkun verran painoa. Ontot ja kevyet korvikset olisivat olleet ihanteeliset, mutta ei. Yksi päivä nämä korvissa on ihan ok, mutta kaksi päivää alkaa jo tuntua. Varsinkin illan puolella.

Ta daaa!

Elokuvassa Sanin korvikset välkehtivät ja kiiltävät ihanasti, ja halusin jotenkin saada aikaan tuon kiillon. Maalasin ensin pohjan ihan vain valkoiseksi ja päälle suihkuttelin kiiltävän spray-lakan. Lakka kiilsi kyllä, mutta jo kaksi kerrosta lakkaa muutti korvisten värin kellertäväksi. Sain jonkun kerran hioa ja maalailla korviksia uusiksi, että olin lopputulokseen edes jotenkin tyytyväinen. En saavuttanut aivan sitä kiiltoa, jota tavoittelin, ja jos koskaan tulen löytämään sopivan kauniin valkoisen helmiäismaalin, maalaan nämä uudestaan.

Seuraava askartelupaskarteluprojekti oli Sanin hammaskaulakoru. En edes lähtenyt etsimään sopivia helmiä, vaan saman tien päätin, että teen helmet (taas) itse. Nämä sentään olivat suhteellisen halppoja ja nopeita tehdä.

Rullaati rullaa vaan taas.

Pitemmät helmet tulivat kaulakoruun hampaiden väliin. Lyhyemmät taas tulivat hampaiden sisälle, ettei hampaisiin tarvinnut porata reikiä ollenkaan. Hammashelmet saivat päälleen kuoren ja muodon foliosta, minkä päälle muovailin varsinaisen hampaan Paperclaystä. Folion tarkoitus oli keventää painoa, autta muodon pysymisessä ja säästää arvokasta Paperclayta.

Tämmöisiä pötkylöitä.

Sitten, kun hampaita oli tarpeeksi, niin piti aloittaa hio-paikkaa-ruljanssi. Kuitenkin, koska kuvittelen päässäni korun pötkylät hampaiksi, en ollut niin pilkun päälle siitä, että tuleeko hampaista aivan saman näköisiä. Hampaat harvoin tuppaavat näyttämään ihan prikulleen samalta.

Lähes valmis. Hampaista puuttuu vielä maali ja lakka.

Sekä helmet että hampaat saivat maalit päällensä. Yritin hieman patinoida ja muutenkin maalata hampaita vähän epätasaisesti, että ne näyttäisivät edes jotenkin orgaanisilta. En tiedä miten se onnistui ¯\_(ツ)_/¯

Lakka, jota käytin helmiin ja hampaisiin alkoi kuitenkin käyttäytyä vähän hupsusti Japanissa. En tiedä johtuiko se lämmöstä tai kosteudesta vai aineesta itsestään, mutta lakan pinta muuttui oudon tahmaiseksi...

Möö!

Naamio oli yksi jännäkakka; se oli iso osa esitystä, mutta en ollut varma, millä mokoman saisi pysymään kunnolla päässä. Yritin tehdä siitä todella kevyen ja silti kestävän, mutta lopulta se painoi lähes yhtä paljon kuin naamio, jonka tein 2011 Darwi-massasta.

Pohjana käytin EVA-muovia, minkä voileipäsin kahden mustan worbla-levyn väliin. Näin sain hyvän ja tukevan pohjan kaikelle muulle. Myös naamion päällä mutkittelevat makkarat ovat mustan worblan jämiä.

Tötteröitä. Keskellä suu ja sivuilla silmät.

Tein suu- ja silmäaukkojen ympärille tulevat tötteröt irrallisina. Myös niissä pohjana oli rinkulat EVA:aa jotka voileipäsin mustalla worblalla, minkä jälkeen kasasin jämä-worblasta niiden päälle korkeutta ja muotoa. Tämä siksi, että pystyin vielä myöhemminkin lämmöllä muokkaamaan niiden muotoa naamioon sopiviksi. Kun tötteröt olivat jollain tasolla oikean muotoiset, tein naamiolle pintakäsittelyn spray-kitillä.

Siellä lojuvat. Korvat siellä kans.

Samaan syssyyn ja samalla tekniikalla tein myös karvareuhkaan tulevat korvat; EVA voileivättynä mustalla worblalla ja sitten taivuteltu oikeaan muotoon, pintakäsittely ja maali sekä lakka päälle.

Näissä ei mitään ihmeellistä.

Tein pintakäsittelyn naamiolle ja tötteröille erikseen, koska halusin kiinnittää silmiin ja suuhun tulevan mustan kankaan niiden väliin. Kangas siis estää sen, että oma naamani ei vilku naamion aukoista, vaan ne näyttävät vain pimeeiltä reijiltä. Halusin saada kankaan mahdollisimman hyvin piiloon myös naamion sisäpuolen siisteyden takia.

En voi hyvin.

Kangas on jotain muinaista nailonia, jota käytin jo ensimmäiseen Sanin naamioon. Näen siis kankaasta läpi, vaikka enimäkseen katselen maailmaa noiden pienten lovien, jotka ovat silmien alapuolella, läpi. Kun kangas oli liimattu paikalleen, liimasin myös pintakäsitellyt tötteröt naamioon.

Maalit ja eka kierros patinointia.

Olen hirveän huono tekemään patinointeja tai varjostuksia. Jos lähdekuvassa asia ei näytä nuhjuiselta, en jotenkin osaa lähteä tekemään omasta versiostani nuhjuista. Yritin vähän tökkiä itseäni tämän puvun kanssa, ja siksi lisäsinkin naamioon vielä enemmän patinaa tuon toisen kuvan jälkeen. Silti valkoista liiviä en tahtonut sotkea, koska elokuvassa siinä näkyy sotkuja vasta elokuvan loppupuolella, kun on vähän jo sodittu. Ja meidän esitys "sijoittuu" elokuvan alkupuolelle.

Naamioon ja korviin on porattu reijät, joista ne on ommeltu kiinni itse karvaviittaan. Viitassa ei ole kovinkaan mitään ihmeellistä... ja kaikki siitä otetut kuvat ovat vain karvakasoja, joista ei saa mitään selvää. Mut hei! Vuoritin koko roskan!

Reuhkan sisäpuoli.

Viitta ja huppu ovat kiinteästi kiinni toisissaan ja molemmissa on tosiaan vuoritus.

Karvakankaan kanssa kävi taas klassiset ja jouduin tilaamaan sen maailmalta. Olin jo katsonut eräästä netin kangaskaupasta sopivan kankaan, tilannut näytetilkut, mähkinyt ja tehnyt päätöksen, kun sitten tilaamisvaiheessa kangasta ei enää ollutkaan myynnissä. Juoksin ja kiersin kaikki mahdolliset kangaskaupat läpi, mutta mistään ei löytynyt minkäänlaista valkoista karvaa, joka olisi kelvannut. Viimeinen vaihtoehtoni oli eBay ja sormet sekä varpaat ristissä odotin sieltä kangasta tulevaksi. Onneksi kangas, joka lopulta saapui oli lähes täydellinen eikä edes mitenkään huonolaatuinen.

Suosikki osani koko puvusta ovat kengät, jotka onnistuivat paremmin kuin hyvin. Kengät tai oikeastaan tossut on tehty aivan kokonaan itse ilman mitään pohjaa tai tukirakennetta.

Kolme villasukkaa oli vähän liikaa, mutta tulipa kokeiltua.

Kaavat tossuihin syntyivät perinteisellä tuorekelmu+teippi-metodilla; jalkaan muutama sukka, kelmutus ja teippaus, minkä jälkeen piirtelin saumojen kohdat. Tein koevedoksen, jota saikin muokata aika lailla. Tossut ovat myös vuoritetut, ja juuri siksi minä tykkään niistä niin paljon; ei päälitikkauksia näkyvillä.

Materiaaliksi tossuihin valikoitui pellava ja nahka. Pellava jatkoi tätä luonnonmateriaalien teemaa (nahka myös) ja nahka pääsi tossujen pohjamateriaaliksi. Nyörit, joilla tossut on sidottu jalkoihin ovat puuvillaa.

Kerrankin minijaloista on jotain hyötyä.

Tossukat!

Fun fact: Tein worblasta muotin omista varpaistani sitä hätää, että jos joudun hirveästi muokkaaman tossujen kärkeä höyryttämällä tai käsin ompelemalla, niin voin tunkaista worbla-varpaat kengän sisälle ja pyöritellä niitä helposti käsissäni. Varpaille ei kuitenkaan tullut käyttöä.

Da Warbaat

Jaaaaaaaaaaaaa... murheenkryynitikari. Siis... näin yksinkertaiseksi asiaksi se vaati aivan liikaa tekemistä ja vääntämistä.

Minä siis olen tehnyt saman tikarin täysin vasurilla jo ensimmäisen Sanin tarpeistoon. Nyt tein sen muka niin näppärästi ja sujuvasti hetkessä, kunnes tajusin, että eihän se Sanin tikari oikeasti näytä yhtään samalta. Hakkasin päätä hetken seinään. Lähdin rakentmaan uutta tikaria kustun tikarin päälle. En tiedä, mikä aivoitus se oli, mutta lopputulos oli aivan hirveän ruma ja työjälki vielä hirveämpi. Hakkasin tikaria hetken lattiaan, kunnes se meni poikki. En todellakaan tiedä, mikä hapenpuute aivoillani on ollut tuona päivänä, kun onnistuin pissimään niinkin yksinkertaisen asian KAHDESTI!

No, pakko oli yrittää vielä kerran uudestaan.

Valitettavasti osa kuvista tuhouti osittain, joten laatu on suttu.

Lopullisen tikarin pohjaksi päätyivät (silloin, kun en ollut aivohalvauksen alaiseena) kartonki ja bambupuikot. Pinosin bambupuikkoja kartonkimuodon molemmin puolin, että sain kolmiulotteisen muodon alulle. Sitten liimasin päälle uudet palat kartonkia ja hyvin ohuen softiksen (valk. toinen kuvaa) vielä oranssin kartongin päälle. Koko hässäkkä sai päälleen mustan worblan ja kahva vielä lopulta vähän enemmän. Pintakäsittelynä jälleen spray-kitti, päälle maalit ja lakka. Lopuksi vielä kiedoin kahvan ympärille mustan kankaan, jonka liimasin ja ompelin käsin kiinni. Näin, hyvin simppeliä ja yksinkertaista.

Tässä vielä vertailun vuoksi kuva katkenneesta hirviöstä ja sen sisuksista vertailun vuoksi. Katsokaa aivopieruani.

I'm somewhat good at this I promise.

Tämä ei ollut ainut asia, mikä ei mennyt ihan niin kuin Strömsössä. Sanilla on päässään ja käsivarsissaan höpsöt remmit. Voisi luulla, että ne ovat mustat, mutta ha haa! Ei! Ne ovat siniset! Kokeilin vähän vaikka ja mitä, mistä voisin ne tehdä, mutta lopulta päädyin siihen, että kuminauha on paras vaihtoehto. Sitten alkoi valkoisen n. sentin levyisen kuminauhan metsästys, koska tummansinistä tuskin löytyy (Vahingossa löysin kirkkaansinistä... Vaalan sekatavarakaupasta. En ostanut, koska möö! Ihan väärän sävyinen!). Tarkoituksena oli värjätä nauha iDye Polyllä tummansiniseksi.

Valkoisen sentin levyisen kuminauhan löytäminen osoittautui hirmu vaikeaksi. Lopulta sitä kuitenkin löytyi. Enkä edes muista mistä (paitsi Vaalassa oli sitäkin).

Jännää!

Kattila laitettiin ruplattamaan ja kuminauha pääsi keittoon...

Miten meni? Noin niinku omasta mielestä?

Tässä vaiheessa sanoin, että: "Vidut! Mennään vanhoilla!" Käytin siis samoja mustia kuminauhoja, jotka olivat jo alkuperäisessä Sanissa.

Me yritimme kikkailla asioilla esityksessä! Nimittäin mustalla valolla eli siis UV-valolla. Harmiksemme efektit eivät toimineet lavalla, koska taustavalot olivat liian kirkkaat. Tiesimme jo alusta lähtien, että efekti ei välttämättä tule toimimaan lavalla, mutta halusimme kokeilla. Mm. Sanin naamion osia oli maalattu pimeässä hohtavilla maaleilla. Ehkä näillä voi joskus kenties vielä kikkailla jossain kuvauksissa ¯\_(ツ)_/¯

Teos: Pimeässä on vaikea ottaa kuvaa
Tekijä: Miä

Tässä oli Sanin oma kertomus. Katsotaan, mihin tartun seuraavana; onko luvassa Gwendolyniä, esityshölinää vai tarinoita WCS:stä. Sitä ei vielä kukaan tiedä!

Fukka kiittää!

Väännetään naamaa

Heiiiiiiiiiiiiiiiiiii!

Koska olen superiloinen eilisen tulvan ja saippuakuplien jäljiltä, ajattelin piristää itseäni vähän lisää sillä, että päivitän. Olen halunnut kirjoittaa tästä aiheesta jo pitkään, mutta en ole saanut aikaiseksi kaivella kuvia niin paljoa. Nyt kuitenkin päätin sen tehdä, eli kuvia on ja aika paljon. Käytän nyt omia kuviani vain siksi, että tiedän missä tietyt kuva ovat ja ne ovat minulle helpoiten käsillä.

Minä tykkään hirveästi katsella muiden cosplay-kuvia, varsinkin jos ne ovat hienoja ja niihin on nähty vaivaa, mikä näkyy kuvissa. Yksi asia, joka minua kuitenkin alkaa hiertämään, kun samojen ihmisten kuvia tulee katseltua paljon, on ilmeettömyys. Vaikka cosplay, ympäristö, kuvakulmat ja asetelmat muutenkin kuvissa vaihtuvat, niin usein pukuilijan ilme pysyy täysin samana. Kuvasta. Toiseen.

Itse väännän naamaani ihan arjessa hyvin paljon. Se on hyvä tapa kommunikoida. Yritän myös siirtää omien ilmeideni variaatioita niille hahmoille, joita pukuilen. Ilmeet viittaavat tunteisiin, ajatuksiin, mielentilaan ja persoonaan. Siksi minusta on mukavampi katsoa cosplay-kuvia, joissa ilmeillä on osattu pelata.

Ilmeettömyys toimii välillä.
Kuvasi: Kide

Hahmot ovat yleensä erilaisia ja ilmehtivät erilä tavalla. Toisille hahmoille sopii toinen ilme ja toisille se sama ilme ei käykkään niin hyvin. Ilmeet kertovat hahmosta. Hahmojen ilmeisiin tietenkin vaikuttaa se, millä tyylillä ne on piiretty tai animoitu (saatika, että pohjana olisi ihan oikea ihmineen!). Siksi luonteeltaan samanlaiset hahmot eivät välttämättä toimikkaan cosplay-kuvissa sama ilme naamalla. Yksi piirtää hahmojen ilmeet pienin vivahtein, kun toinen liioittelee kaikessa. Kulmakarvojen kohoaminen voi ilmaista hämmästystä, kun toinen piirtäjä taas piirtää silmät pullistumassa ulos kuopistaan ja leuan lattian tasolle hämmästyksen merkiksi.

Hymyjäkin on...
Kuvasi: aidu

...monenlaisia
Kuvasi: Kangaskasa

Toiset hahmot taas vaativat niitä ilmeitä ihan kunnolla. Hahmo ei näytä yhtään miltään, jos oikeanlaista ilmettä ei ole naamalla. Tietynlaisia ilmeitä voi korostaa meikillä, mutta aina se ei toimi, joten rohkeasti vaan naamaa mutkalle.

Kumpi on vakuuttavampi?
Kuvasi: Kide

Nämä Sesshoumaru kuvat ovat peräkkäiset kuvat n. 20 kuvan sarjassa, joka on otettu samasta kuvakulmasta. Vasemmanpuoleinen kuva on selvästi hetkeltä, jonka aikana en poseerannut. Minun pallonaamani perusilme ei missään muotoa päästä Sössömarua oikeuksiinsa. Muutos ei ole suuri oikeanpuoleisessa kuvassa, mutta helvetti soikoon on se kymmenen kertaa enemmän lähempänä Sesshoumarun luonneilmettä.


Kun on yksi hyvä ilme hahmoa kohden hallussa, on asiat jo kohtuu hyvin, mutta... kaikki on paljon hauskempaa, jos ilmeitä on enemmän. Mitä isompi repertuaari, sitä hienompi sirkus. Animessa, mangassa, peleissä ja muissa lähteissä hahmot kokevat yleensä monenlaisia asioita. Yleensä myös erilaisia tunteita tai ajatuksia hahmoilla tulee myös koettua. Hahmon luonne voi olla ailahteleva tilanteesta toiseen, joten sitä täytyy ilmein kuvata erilä tavalla.

Sama hahmo. Kaksi eri luonnetta.
Kuvasi:  Rullarinkeli

Mariya sattuu olemaan hyvä esimerkki tällaisesta hahmosta. Mariya on ihan täysikiero paskiainen, mutta esittää suurimmaksi osaksi kilttiä ja hartaasti uskossa olevaa koulutyttöä, jossa ei ole mitään vikaa. Ja samat vastakohdat pitäisi löytää myös omasta naamasta (I couldn't do it >_>). 


Vaikka hahmo itsessään ei olisi kovin ailahtelevainen voi monenlaisia ilmeitä repiä lähteen muistakin aihioista. Sarjan tyylilaji voi toimia inspiraationa tai tietyt kohtaukset, ajanjaksot, hahmodynamiikka... 

Eri hahmot, eri ilmeet. Sama yhteinen tilanne.
(Oma naama on copy+paste)
Kuvasi: aidu

Vahiko kuvausta...
Kuvasi: vas. Kangaskasa oik. Kide

K-ON! -kuvissa on jokseenkin uudelleenlavastus sarjassa tapahtuvasta kohtauksesta, jossa hahmojen luonteet ja yhdessä toimiminen tulevat hyvin esille ilmeillä ja myös eleillä. Ranma taas on toimintakomedia, jossa välillä ollaan vakavia, mutta puolet sarjasta lyödäänkin ihan läskiksi. 


Pitää ottaa hyöty kaikesta irti. Monenlaiset ilmeet ovat vain hyvä asia. Kameran edessä voi kokeilla ja kuvaajakin voi antaa vinkkejä, koska kuvaaja näkee lähestulkoon lopputuloksen kuvatessaan.  Luulen, että seikka, joka monia jarruttaa ilmehtimisessä, on pelko siitä, ettei näytä hyvältä. Ei niitä hirveimpiä kuvia tarvitsekkaan julkaista missään *köh*köh*. Niille voi nauraa kotona kavereiden kanssa. Ilmeitä voi myös harjoitella kotona ihan peilin edessä (ylläri), jos ei uskalla kameran edessä vääntää naamaansa mutkalle.


Silti minä olen sitä mieltä, että aina ei tarvitse näyttää hyvältä. Ei kotona, ei julkisilla paikoilla eikä cosplay-kuvissa. Joillekkin hahmoille sopii paremmin rumat ja epämääräiset ilmeet, kuin missihymy. Eikä pidä pelätä elämistä kameran edessä. Poseerauksen ei tarvitse olla nököttämistä jäykkänä. Minulle ihan täysin paikallaan pysyminen on hyvin vaikeaa, ja siksi tykkäänkin elää kameran edessä mieluummin.

Yksi lempikuvani Lukasta.
Kuvasi: Kaisa tai Sohvi

Tämä kuva on otettu hetkellä, jolloin laulan ihan oikeasti ääneen. Musiikkiin fiilistely oli minusta mukavaa ja rentoa, puhumattakaan hahmouskollisuudesta. Kiitän kovin Sohvia tai Kaisaa (en muista kumpi) kuvaamisesta samaan aikaan, kun otimme videomateriaalia OF'n musiikkivideota varten. (BTW en ole ikinä nähnyt kyseistä videota, eikä se lopulta päätynyt edes loppulliseen musavideoon.) Muutaman kuvan sarjassa oli paljon käyttökelpoisia kuvia, vaikka en pysynyt täysin paikallani hetkeäkään.


Ilmeiden muuttaminen on loppulelissä hyvin yksinkertaista. Pienillä kasvolihaksilla saa aikaan suuria asioita ja siksi minä kannustan kaikkia tutkimaan omaa naamaansa, sen ominaisuuksia ja harjoittelemaan ilmeitä. Ei kannata pelätä sitä, että näyttää välillä ihmiseltä, vaikka pitäisi näyttää animehahmolta. Joskus ne inhimillisimmät ilmeet tekevät kuvista vaikuttavampia. Jos kuvasta välittyy tunteita ilmeiden tai eleiden kautta, se voi koskettaa. Joskus oikeasti sydän on pamppaillut, kun vastaan on tullut niin täydellistä hipova cosplay-kuva, jossa on kaikki kohdallaa ilmeestä valotukseen ja pukuun. Kun näkee sellaisia kuvia, ne ovat hienoja hetkiä.


Fukka kiittää.


PS: Tulevat cosplay't jopa edistyvät pikku hiljaa.
PPS: Yritän kuvauttaa Ranmaa kunnolla tässä huomenissa, jos sisareni mun suostuu kuvaamaan.

Tyttö, jonka nimeä kukaan ei tunnu muistuvan

Hei!

En lähtenyt Aconiin tänävuonna monestakin syystä mainittakoon, että se ei houkutellut Desun ja Nekon jälkeen juuri olenkaan ja mieluummin lähdin mökille. Joten ei mitään Acon juttuja tällä kertaa vaan Sania. Koska San on puku, johon liittyy niin kovasti hassuja asioita, ja sain viimein siitä kuvia, haluan nyt omistaa yhden merkinnän vain Sanille. Valmistus prosessi, esityksen rakennus, ehkä jotain vielä Nekoconista ja jokunen kuva. Tätä on luvassa.

San on vihdoinki valmistunut ja se on oikein mahtavaa. En oikeasti olisi jaksanut enää lykätä sen tekemistä yhtään enempää. Jos olisin, en luultavasti olisi ikinä saanut sitä valmiiksi. Loppujen lopuksi Sanista tuli kiva pukuna, kokemuksena ja hahmona. San on niitä harvoja naishahmoja, joissa näen omaa itseäni niin paljon, että oikeasti rakastun hahmoon. Tämä mennikäinnen tykkää susitytöstä. Oli mukavaa välillä pukuilla naista. Vaikka minulla ei varsinaisesti ole mitään naishahmoja vastaan, mieshahmot tuntuvat pukuilumielessä kiinnostavan enemmän. Sanin valinta Nekoconin puvuksi tapahtui samalla, kun pohdin osallistumistani skittikisaan. Harkitsin myös Sesshoumarun uusiokäyttöä, mutta totesin, että Sanille on helpompi rakentaa mielenkiintoinen esitys.

Kun aloitin Sanin tekemisen, aliarvioin ajankäytön aivan metsään. Suunnitelmani tosiaan oli saada koko puku valmiiksi yhdessä tai kahdessa päivässä. Maskin olin jo tehnyt etukäteen lähes valmiiksi, joten se oli osittain pois laskuista, mutta silti arvioni menivät todella pieleen. Lopulta tein töitä Sanin eteen noin viikon päivät. Mekon ompelin aikaisemmin keväällä, kaiken pienen tilpehöörin ja peruukin hoidin juuri ennen conia. En valvonut öitä huolissani valmistuuko puku ajallaan, vaan sain rauhassa omaa tahtiani tehdä kaiken valmiiksi. Jäipä minulle vielä lusmuiluaikaakin, kun torstaina ennen Nekoconia vietin päiväni rannalla kavereiden kanssa. Tuona päivänä minun oli oikeasti tarkoitus kokeilla esitystä vielä koko puku päällä, mutta se vähän jäi.

Karvakangas oli tuskaisaa... Karvaa on edelleen joka paikassa ympäri kotiani, vaikka olen siivonnut jo useaan otteeseen. Voi mennä hetki ennen, kun ryhdyn mitään karvaista taas ompelemaan.

Kun näkee mitä ompelee.

Peruukki yritti aiheuttaa minulle suunnttomasti harmaita hiuksia, mutta jopa minun huomaamattani se hoiti työnsä kunnialla. Peruukki on tosiaan Suomesta ostettu ja Pilailupuoti sen minulle tarjosi. Se oli alunperin hankittu Willy Wonka -penkkariasuuni, joka oli kokonaan vasemmalla kädellä väsätty puku (koska kukaan ei olisi osannut arvostaa paremmin tehtyä pukua). Karvaahan tuossa peruukissa on paljon, mutta niitä ei ole ommeltu verkkoon kovin tasaisesti. Eikä verkko itsessäänkään ole mitään perustavaa laatua; se ei istu kenenkään päähän. Jo peruukin suoristaminen teki ongelmaa, koska verkon alaosissa on niin paksut kerrokset  karvaa, etten meinannut mitenkään onnistua kaatamaan niiden päälle tarpeeksi kiehuvaa vettä ilman, että poltan samalla käteni tai jonkin muun ruumiinosan. Arkailin myös hieman sitä leikatessa (millon en?), mutta lopulta päätin ottaa ronskit otteet ja saksin menemään. Lopputuloksena oli ihan tyydyttävä peruukki ja hirmuinen kasa karvaa kylpyhuoneeni lattialla. Sanin päässä oleva pieni panta varmasti auttoi piilottamaan kaiken sen hirveyden, mikä se peruukki oikeasti oli. Se piti peruukin paikallaan, vaikka sen istuvuus päähän oli täysin pyllystä, ja se myös esti takahiusten törröttämästä rumasti... vaikka kyllähän ne  törrötti.

Kuvanlaatu on hyvä, kun kaukaa kuvataan.

Esityksen rakentaminen ei ollut iso juttu. Perusrunkoon käytin ehkä 10 minuuttia aivotoimintaa ja lopullinen malli syntyi puhtaasti vasta Nekoconin lavalla. Halusin pitää kaiken mahdollisimman yksninkertaisena, mutta halusin selkeästi kertoa esitykselläni tarinan. Halusin luoda heti alkuun jonkin jännitteen tai tunnelman, josta tilanne etenee selkeästi draamankaaren mukaan keskikohtaan ja Point of no return'iin sekä sitä kautta loppuun. Juoni on mun kaveri. San ei tässä tapauksessa ollut mikään paras hahmo valita, koska huolimatta siitä, että San on vahva naishahmo, on hän silti hyvin vahvasti kiinni muissa hahmoissa. San itse henkilökohtaisesti ei koe mitään juonen kannalta suuria muutoksia (paitsi kohtaa Ashitakan), vaan hänen ympärillään olevat saavat kokea nämä muutokset, mitkä heijastelevat Saniin heidän kauttaan. Olin kuitenkin menossa skittikisaan yksin... Joten hylkäsin idean siitä, että kertoisin puhtaasti Sanin tarinaa lavalla, ja lähdin pohtimaan elokuvan kulkua. Se, mitä yritin muka lavallakin sönköttää, siitä, miten ampumahaavat ovat suuressa roolissa elokuvan juonen kannalta, tuli ideana päähäni vahingossa.

Taustanauha toi paljon tukea tunnelman luomiseen. Minä en kovin pidä lip-sync-esityksistä, koska niissä on todella suuri mahdollisuus pissiä esitys, kun taimaus ei ole kohdallaa (ja mielummin käytän omaa ääntäni kerta livenä ollaan) sekä se vie niin paljon tilaa improvisaatiolta. Mikrofoonien käyttö on puolestaan tökeröä, jos tarjolla on vain käsimikit, joten suosiolla päätin tehdä miimisen esityksen. Luulen, että äänenkäytölliset ominaisuuteni olisivat riittäneet mikittä esiintymiseen Nekoconin lavalla, mutta miimisyys oli varmempi vaihtoehto (tuolloinhan en tiennyt esiintymistilasta mitään), ja maskin takaa puhuminen ei olisi onnistunut edes mikin kanssa. Kyllähän minä siellä kuitenkin jotain yritin äännellä...

En aivan osaa sanoa, miten esitys meni. Se ei mennyt huonosti, mutta parannettavaa tietenkin olisi ollut. Hieman jännitin maskin puolesta, koska se ei tahtonut pysyä tarpeeksi hyvin päässä "taistelun" aikan, joten jouduin teippaamaan sen leukaani esityksen ajaksi. Kuitenkin samaan aikaan, kun muut esiintyjät kauhistelivat yleisöä lavan takana, minä tutisin innostuksesta. Esiintyminen on minulle suuri nautinto ja vain yleisö voi tehdä siitä juuri sen, mitä sen pitää olla. Yleisö antaa myös oman potkunsa esitykseen. Sitten meinasikin tulla angsti... Tahtoisin jostakin saada käsiini esityksen tallenteen... Ja olen yrittänyt udelle palautetta tuomaristolta, mutta myöhäisellä lähestymiselläni taitaa olla omat sudenkuoppansa. Tietenkin olisi mukava kuulla palautetta ihan miltä taholta vain...

Kyllä se sijoittuminen hyvältä tuntui. Ei sitä voi kieltää...

Alan hajoilla lavalla

Tosiaan kävimme pienellä mökkireissulla, jonne päätin raahata Sanin mukaan. Hyvä, että raahasin, koska kuvaus mahdollisuudet olivat niin huikeat. Siitä huolimatta kuvaussaldo jäi pieneksi juurikin olosuhteiden ja erinäisten syiden vuoksi. Jokunen kuva kuitenkin saatiin.

Blurrrrrrrrrrrrrrrr

Öisin nouseva usva oli aivan uskomaton, mutta tuohon aikaan oli jo niin hämärää, että kameran valotusajat aiheutivat ongelmaa. Tarkennuksetkaan eivät olleet mitään parhaimpia. Kuvat suttasivat tosi pahasti, jos liikuin yhtään. Koska yritän eläytyä kuvatessa, on minulle todella vaikeaa pysyä täysin liikkumatta pitempiä aikoja. Joten monelle kuvalle kävi näin...

Tuli sieltä jokunen hyväkuvakin matkaan.

Sania tullaan kuvaamaan vielä lisää, mutta seuraavana voisin antaa tilaa Zidanelle, joka ei ole vielä edes täysin valmis. Ensikerralla pitää ottaa myös parempi kamera mukaan.

Fukka kiittää ja kumartaa.

Ps: Otsikko tulee siitä, että koko Nekoviikonlopun perääni huudeltiin: "Mononoke!" Enkä kertaakaan kuullut kenenkään kutsuvan minua Saniksi.

Ja kiitokset Ane-Uelle taggauksesta! Tässä lähitulevaisuudessa teen sen kyselyn.

Kyseenalaista toimintaa: Nekocon!

Moi!

Nekocon on nyt siis takana ja minä nautin siitä täysin rinnoin sekä jälleen menettelin neitsyyttäni, koska tämä oli elämäni ensimmäinen Nekocon (härre, minähän olen ollut hurjasti menossa tänävuonna). Julman-kuumista olosuhteista huolimatta koko viikonloppu oli niin mukava, että tekee mieli takaisin jo nyt. Tietenkin mukana oli omat miinuksensa säiden lisäksi, mutta ainakin omalla kohdallani, ne mukavat asiat ylittävät ne ikävämmät helposti.

Lähdimme Kuopiota kohti perjantaina autolla, jonne ahtautuivat minä, Kide ja Woodi. Eipä autoon enempää olisi mahtunutkaan, koska minä osaan pakata. Kaiken maailman pusseja ja nyssyköitä oli mukana tuhannen monta, enkä edes itse ymmärtänyt kaikkien niiden merkitystä. No, ensikerralla uusi yritys. Automatka oli mukava. Tykkään matkustamisesta, ja varsinkin sillon, kun on hyvää seuraa. Kuopion keskusta itsessään oli Kapeiden katujen -mysteeri.

Kuinka näinkin yksinkertainan puku voi viedä niin paljon tilaa?

Nekoconin ohjelmakarttaa en niin über-tarkkaan tutkinut etukäteen, mutta jotenkin sentään sen sisältö oli tuttu. Neko-vihkon lukujärjestykseen oli laitettu kellonajat hämäävästi, ja aina aluksi katsoessa luuli kaikkien ohjelmien alkavan tuntia aikaisemmin. Noottia. Lauantaina kävimme katsomassa avajaiset, jotka jo itsessään saivat hyvän tunteen päälle.

Kurkkasimme myös Kaksosten maskeerausluennon, jonne onnistuin saamaan Woodinkin mukaan, mikä olikin sitten tosi hyvä juttu. Luennolla oli paljon hyvää ja hyödylistä asiaa ja tytöt kyllä tiesivät, mistä puhuivat. Joitain asioita olisi voinut kuitenin hieman tiivistää, mutta se oli vain hyvin vaivainen miinus kaikkeen siihen hyvään nähden. Hieman luennon sijoitus hämmensi. Miksi niin suuri tila? Oma pieni poppoomme istui jossain katsomin puolessavälissä, ja minä luulin koko luennon ajan, ettei siellä ole ketään muita, koska etualan katsomo oli täysin tyhjä. Eipä meidän takanammekaan kovin paljoa ihmisiä istunut.

Sitten kävimme kuulemassa kuinka cosplayssa epäonnistutaan. Surukseni joudun moittimaan kyseistä ohjelmanumeroa aika isolla kädellä. Puhuja ei oikein osannut pysyä oman sarkasminsa mukana, mikä oli taas ristiriidassa luennon nimen ja kuvauksen kanssa. "Käyttäkää lakanapuuvillaa. Sitä on helppo ommella, mutta se ei aina näytä hyvältä, mutta näyttää, jos sitä ompelee hyvin..." ....Ööö... Wut? Asia loppui aivan keseken ja loppu aika olikin sitten turhauttavaa kysymysten ja kommenttien kalastelua puhujan osalta. Osa yleisöstä oli selvästikkin tullut kuulemaan ohjelmaa siinä toivossa, että saisivat apua omien pukujensa parantamiseen, mutta tämä ohjelma tuskin tarjosi heille juuri hyödyllisiä eväitä. Puhuja itse kertoi, ettei käytä juuri peruukkeja, mutta yleisöstä silti yritettiin kysellä kuinka peruukista saisi sitä, tätä ja tuota. Suurimmaksi osaksi vastaukset olivat olankohautuksia tai arvailuja.

Tietenkin cosplay-kisa piti käydä katsomassa. Osanottajia oli aika laidasta laitaan, mutta ei ollut vaikea arvata ketkä palkitaan. Juontajat vaikuttivat lauantaina vähän liian teennäisiltä, mikä onneksi oli vähentynyt sunnuntaina, mutta kisaa oli mukava seurata ja suurimmaksi osaksi kaikista juonto-osuuksista sai selvää. Koska kisaajien lavaosuudet olivat niin erilaisia, en niitä nyt hirveänä vatvo, mutta eräs asia täytyy mainita; mikä hemmetti tämä videojuttu on? Se vie vain turhaan huomiota itse lavasitykseltä. Ainakin tässä muodossa, minkä minä olen nähnyt. Tietenkin, jos joku ikinä onnistuu cosplay-lavalla käyttämään videota niin hyvin, että se oikeasti tukee sitä lavalla heilumista, niin kertokaa heti (itsekkin on kokeiltu).

Ilonan Cosplay pilaa elämäsi oli juuri se, mitä lauantain päätteeksi tarvitsi. Olo alkoi olla jo niin vammainen, ettei mikään yhtään vakavampi olisi enää uponnut ollenkaan. Minä nautin hyvin suuresti siitä, ettei kaikki ollut niin vakavaa, muttei myöskään ihan täyttä vammatusta. Sieltä löytyi monta kohtaa, jotka osoittivat aivan sormella ja kyllä se myös pisti oikeasti miettimään tätä omaa harrastusta, mutta sitä on jo viimeisen puolenvuoden aikan tehty niin paljon, että vastaukset alkaa olla jo kourassa. Ymmärrettävästi puhujaa oli myös mukava kuunnella, kun ei tullut änkyttelyjä ja kontaktia yleisöön oli läpi koko saarnan. Ei trvinnut kuluttaa niitä vähiä aivoenergioita puheen ymmärtämiseen.

Lauantain ohjelman jälkeen teimme pikavisiitin majoitukseen, minkä jälkeen kävimme pulahtamassa jorpakossa. Siinä vaiheessa väki alkoi olla aika tööt, joten iltabileet jäivät väliin, vaikka itse olisin halunnut siellä visitoida. Sen sijaan kaivoimme sisäiset ala-asteikäiset lapsemme esiin ja vietimme illan erinäisten puuhien parissa Haapaniemen koululla. Ihanat ihmiset on ihania <3 Kiitos siitä. Voisin ottaa tämän illankin uusiksi ihan heti.

Sunnuntai oli taas aivan oma juttunsa. Tosiaan edellisessä merkinnässäni mainitsi Nekocon porkkana/keppini, joka olikin sitten skittikisa. Tarina kertoo juhannusyöstä ja tylsistyneestä Fukasta, joka selaili Nekoconin sivustoja joskus aamuyöstä hyvin syöneenä ja nautintoaineiden vaikutuksen alaisena. Näin päädyin osallistumaan skittikisaan. Sunnuntai aamuna syöksyinkin sitten kuvauksien kautta lavan takahuoneeseen ja siitä lavalle säätämään tekniikan kanssa esitystä kuosiin. En tiedä olinko vaikea asiakas vai mitä, mutta omien valosuunnitelmieni säätäminen tekniikan kanssa kesti yhtä kauan kuin muilla osallistujilla yhteensä. Hohohohohohohohohooo... Parikertaa esitys läpi ja siinä se.

Saan harvoin tuntemuksia siitä, että olisin vanha, koska oma hyperaktiivinen ja äänekäs olemukseni korjaa aisan, mutta takahuoneessa tunsin itseni oikeasti vanhaksi muihin kilpailijoihin verrattuna. Livistinkin hetkeksi seurustelemaan muiden ihmisten kanssa (mikä tuntui tosi hyvältä), mutta palasin pian koska muualla oli niin pirun kuuma. Juuri ennen kisan alkua ja omaa vuoroani, minulle iski perinpohjainen vitutus. Siinä sitten itsekseni mietin, että miksi minä sielä olen. Tämä olotila ei kerennyt mennä edes ohi ennen kuin piti lavalle hipsiä. Onneksi yleisö on rakkauteni ja se minut varmaan pelastikin. Anteeksi järkyttävä sönkötykseni lavalla pätkäni jälkeen. "Kukaan, joka on nähnyt elokuvan, ei usko, jos sanon, että San saa luodin itseenä." Arkielämässäkin on ongelmia muodostaa selkeitä lauseita. Ei siis mitään uutta.

Kuka näytää idiootilta lavalla? Me! Eikä se ole mitään uutta.

Kyuu nappasi sentään hienoja kuvia. Ankista käännetty.

Sunnuntaina tuli katsottua jokunen ohjelma vain siksi, että muualla oli kuuma ja salissa oli hieman viileämpi. Se onkin ainoa syy, miksi istuin sekä FFFinght'n että Cosplay-deitin läpi. Kumpikaan ei oikein kiinnostanut, vaikkakin fight'n aikana tuli hurrattua hurmaavalle Ikkakulle ja Mustallesurmalle. Deitti oli lähinnä täynnä Persona 4 -vitsejä, jotka eivät olleet edes hyviä, eikä mukana olleet hahmotkaan oikein hurmanneet. FFF taas oli puhtaasti sen järjestäjien oma tekosyy kemmoilla lavalla.

Päättäjäisissä jännitin enemmän cosplay-kisan tuloksia kuin omani, mutta olin pakahtua, kun Rimppu kertoi itkeneensä. En ole asiasta yhtään pahoillani. Anteeksi vaan, mutta se tarkoittaa sitä, että en täysin munannut ja onnistuin jopa vaikuttamaan edes osaan yleisöstä (Rimppuun) juuri sillä tavalla, mikä oli tarkoitus. Symboliikka ja abstraktia ovat niitä omia leipälajejani, joten olin hieman huolissani avautuuko oma väkerrykseni tarpeeksi. Se riitti, eikä yhtään harmita, vaikka palkinnoille päästiin. Omien teemojeni poikkeavuus muiden esitysten teemoista ei kovin yllättänyt. Onnea kuitenkin kaikille voittajille ihan kamalasti!

Ei tarvinnut kauaa miettiä, mitä laitetaan ikkunalaudalle nyt, 

kun Sanin naamari ei siellä enää keiku.

Woodi sai innoitusta Kaksosten maskeerausluennosta sen verran, että vietti puolet päivästä maalattavana. Ja kannatti, koska sen jälkeen mukanamme olikin ihka oma LISKONAINEN!

... joka pelotteli mummoja auton ikkunasta sitten myöhemmin.

Minulla oli aivan hurjan hauskaa. Nekocon oli eri tavalla hauska kuin taas Desucon. Nekossa vammausvaihde pääsi niin hurjaan käyttöön, että se jatkui vielä pitkälle yöhön, kun ajelimme Oulua ja Muhosta kohti. Sen takia tiivistyksenä...

En jaksanut pestä naamaa, kun se olisi kestänyt liian kauna.

Kaunis auringonlasku ja yölliset vammauspysähdykset. Huomatkaa, että Woodi on vielä säilyttänyt naisellisuutensa toisin kuin minä. Kuvattu jossain Muhoksen laitakorvessa. Jos poliisi olisi meidät pysäyttänyt, en usko, että matka olisi jatkunut pitkälle. Varsinkin, kun minä ajoin.

Fuu kiittää hurjasti taas.

PS: Tänään tuli kotiin Wonderflex'iä. En tiedä, mitä siitä teen. Ja Sanista pitäisi saada kuvia.