Hei.
Sain tovereilta tuuppauksen, että julkaisisin tämän joten nyt mennään.
Se, että oma kehonkuva, itsetunto ja cosplay on nostettu taas esiin täällä suomalaisessa cosplay-blogisfäärissä, kehottaa minuakin hieman katsomaan asiaa. Asiaan vaikuttaa suuresti myös se, että näiden tekstien lukeminen sattui juuri sellaiseen saumaan, jossa en osaa itseni kanssa olla. Yritän siis perustella itselleni sitä, että miksi olen kirjoittamassa tästä samasta aiheesta taas. Sorkitaan tätä muurahaiskekoa vielä vähän lisää.
Muut ovat vuolaasti avanneet menneisyyttään ja tuntemuksiaan omasta kehostaan. Itse ajattelen enemmän tätä hetkeä ja paria tietynlaista näkökulmaa tämän tekstin runkona.
Ihan alkuun: Minä, Riikka, olen täysin sujut kehoni kanssa. Tai niin sujut kuin tällainen normaalipainoinen paksutyttö voi omasta kehostaan olla tässä maailman ajassa ja yhteiskunnassa. Olen lähes koko täysikasvuisen ikäni ollut se porukan paksu tyttö melkein kaikissa kaveriporukoissa. Minua on ympäröinyt monet upeat, hoikat ja kauniit ihmiset, mikä on tietenkin vaikuttanut siihen, miten katson itseäni. ”Mitä minä teen täällä? Miksi nämä ihmiset ovat minun kanssani, vaikka en selvästikkään kuulu joukkoon?” Sitten kuitenkin olen saanut kannustusta ja kehuja siitä, että vartaloni on täydellinen juuri minulle ja siksi olen osa tätä kaunista ihmisryhmää. Koska omalla tavallani minäkin olen kehossani kaunis.
Sain tovereilta tuuppauksen, että julkaisisin tämän joten nyt mennään.
Se, että oma kehonkuva, itsetunto ja cosplay on nostettu taas esiin täällä suomalaisessa cosplay-blogisfäärissä, kehottaa minuakin hieman katsomaan asiaa. Asiaan vaikuttaa suuresti myös se, että näiden tekstien lukeminen sattui juuri sellaiseen saumaan, jossa en osaa itseni kanssa olla. Yritän siis perustella itselleni sitä, että miksi olen kirjoittamassa tästä samasta aiheesta taas. Sorkitaan tätä muurahaiskekoa vielä vähän lisää.
Muut ovat vuolaasti avanneet menneisyyttään ja tuntemuksiaan omasta kehostaan. Itse ajattelen enemmän tätä hetkeä ja paria tietynlaista näkökulmaa tämän tekstin runkona.
Ihan alkuun: Minä, Riikka, olen täysin sujut kehoni kanssa. Tai niin sujut kuin tällainen normaalipainoinen paksutyttö voi omasta kehostaan olla tässä maailman ajassa ja yhteiskunnassa. Olen lähes koko täysikasvuisen ikäni ollut se porukan paksu tyttö melkein kaikissa kaveriporukoissa. Minua on ympäröinyt monet upeat, hoikat ja kauniit ihmiset, mikä on tietenkin vaikuttanut siihen, miten katson itseäni. ”Mitä minä teen täällä? Miksi nämä ihmiset ovat minun kanssani, vaikka en selvästikkään kuulu joukkoon?” Sitten kuitenkin olen saanut kannustusta ja kehuja siitä, että vartaloni on täydellinen juuri minulle ja siksi olen osa tätä kaunista ihmisryhmää. Koska omalla tavallani minäkin olen kehossani kaunis.
 |
| Fukka luonnollisessa ympäristössään. Kuvasi: Beetta |
Cosplay-harrastajan,
Fukkana, en voi sanoa olevani sujut oman kehoni kanssa, koska ne
mallit, joihin ”joudun” vertaamaan itseäni ovat aina jollain
tavalla kauniita ja hoikkia. Kaikista epärealistisista
mittasuhteista välittämättä, minä olen lähes aina liian lihava
suurimpaan osaan hahmoista, joita omat viihdemaailmani minulle
tarjoilevat.
Oma tietoisuuteni kehosta, mittasuhteista ja anatomiasta on suhteellisen laaja. Olen piirtänyt monta vuotta tutkien ihmiskehoa ja anatomiaa. Äitini on ammattinsa puolesta hyvin perillä ihmisen kehon fyysisistä ominaisuuksista kuten lihasten toiminnasta ja liikkuvuudesta, ja sitä kautta olen yhdessä äitini opastuksella tutkinut omaa kehoani ja sen toimivuutta (koska yliliikkuvat nivelet ja jalkavika ja ja ja...). Olen harrastanut erilaisia asioita kuten tanssia ja muutenkin olen aina pitänyt ja ollut hyvä liikunnassa. Teatteriopintojen aikana aloin seuraamaan näitä kaikkia ominasuuksia muissa ihmisissä. Seuraan sitä kuinka ihmiset elehtivät, puhuvat, liikkuvat ja niin edelleen, koska hahmon luominen ja näytteleminen on helpompaa, kun on jotain mistä ammentaa (tietäisittekin miten paljon huomioin omaa puhetyyliäni ja pyrin pitämään sen kurissa). Tietenkin seuratessani muita aloin myös vertaamaan tätä kaikkea itseeni, koska näytellessä oma kehoni on se työkalu. Vaatetusalan opintoni ovat viimeisin suuri määrittävä tekijä siinä, kuinka hyvin oikeasti tunnen ihmiskehon, niiden erot ja ominaisuudet. Varaloanalyysit, mittasuhteet, väri- ja kaavaoppi ovat pahoja asioita. Kaikki tämä vaikuttaa tietenkin siihen kuinka hyvin näen itseni, ja minä näen hyvin.
Oma tietoisuuteni kehosta, mittasuhteista ja anatomiasta on suhteellisen laaja. Olen piirtänyt monta vuotta tutkien ihmiskehoa ja anatomiaa. Äitini on ammattinsa puolesta hyvin perillä ihmisen kehon fyysisistä ominaisuuksista kuten lihasten toiminnasta ja liikkuvuudesta, ja sitä kautta olen yhdessä äitini opastuksella tutkinut omaa kehoani ja sen toimivuutta (koska yliliikkuvat nivelet ja jalkavika ja ja ja...). Olen harrastanut erilaisia asioita kuten tanssia ja muutenkin olen aina pitänyt ja ollut hyvä liikunnassa. Teatteriopintojen aikana aloin seuraamaan näitä kaikkia ominasuuksia muissa ihmisissä. Seuraan sitä kuinka ihmiset elehtivät, puhuvat, liikkuvat ja niin edelleen, koska hahmon luominen ja näytteleminen on helpompaa, kun on jotain mistä ammentaa (tietäisittekin miten paljon huomioin omaa puhetyyliäni ja pyrin pitämään sen kurissa). Tietenkin seuratessani muita aloin myös vertaamaan tätä kaikkea itseeni, koska näytellessä oma kehoni on se työkalu. Vaatetusalan opintoni ovat viimeisin suuri määrittävä tekijä siinä, kuinka hyvin oikeasti tunnen ihmiskehon, niiden erot ja ominaisuudet. Varaloanalyysit, mittasuhteet, väri- ja kaavaoppi ovat pahoja asioita. Kaikki tämä vaikuttaa tietenkin siihen kuinka hyvin näen itseni, ja minä näen hyvin.
Olen
oppinut kikkailemaan oman kehoni kanssa ja voin ihan hyvillä mielin
tehdä pukuja, vaikka hahmon ja minun muotoni eivät täysin
kohtaisikaan. Silti tuntuu, että tietyllä asteella se ei tule
koskaan riittämään.
 |
| Mitä laatikolla saa aikaan. Kuvasi: Soffi |
Maailmanlaajuisessa
cosplay-yhteisössä ne kuumat tsirbulat saavat lähes hetkessä
hyvän pukuilijan maineen, vaikka heidän osaamisensa puvun
tekemiseen eivät olisi mistään kotoisin tai eivät edes tekisi
pukujaan itse. He ovat kuumia, heidän vartalonsa sopii tämän
hetkisiin kauneusihanteisiin ja moniin median hahmoihin. Hieman tästä
kastista poikkeava pukuilija saa tehdä aivan hillittömän puvun ja
hyvin, ennen kuin hänet huomioidaan samalla tavalla. Silti
useimmiten kritiikin kohteeksi päätyy pukuilijan kroppa ja kasvot
kuin varsinainen puku, jonka pitäisi olla se pääpointti. Jotta
ilmaisisin asian mahdollisimman tönkösti: Hyvä kroppa voittaa
yleensä hyvän puvun.
 |
| Ehkä ainoa puku, johon tunnen kroppani spoivan. Kuvasi: Rorune |
En siis puhu mistään varsinaisista
kisa-asioista tai tapauksista Jessica Nigiri (no ehkä vähän
siitäkin) vaan siitä, kuinka tämä yhteisö huomioi hyvän
cosplay'n tai tasokkaan cosplay'n. Tietenkin, koska itse en ole
sieltä pikkurillin laihasta kaartista, olen tämän pannut merkille.
En olle löytänyt sitä ”vastinetta itselleni” sieltä suuresta
internetin cosplay-massasta. Cosplay't jotka nousevat helpoiten esiin
internetin syövereistä ovat yleensä sieltä
pikkurilli-kaartilaisia tai miesten tapauksissa niitä treenattuja ja
öljyttyjä yksilöitä, ja yleensä heidän pukunsa ovat hyvin
keskivertoja tai välillä jopa huonoja.
 |
| "Oot läski, paska puku." Kuvasi: Kangaskasa |
Yhdeltä
kantilta haluaisin laihtua ja olla ”samalla tasolla” näiden
tsirbuloiden kanssa, mutta toisaalta haluan tulla huomioiduksi
mieluummin taitoni kuin mittojeni avulla. Oma arvostukseni muita
pukuilijoita kohtaan lepää eniten heidän taidoissaan tehdä
pukuja, muuntautumiskyvyssä ja monipuolisuudessa eri aspekteilla.
Koska arvostan näitä ominaisuuksia muissa, niin tietenkin pyrin
omalla tavallani saavuttamaan samanlaisia asioita omassa
cosplay-harrastuksessani. Ennen kuin panostan kehoni ”laatuun”,
panostan mieluummin pukuni laatuun.
Jokaisella meillä on käynyt omat epäonnemme geeniarpajaisissa. Minä tiedän omani. Kaikki perheeni naiset ovat täysin samanlaisia vartalotyypiltään, minä mukaan luettuna. Heidän ja oman kokemukseni mukaan tiedän, että oma vartaloni on tällä hetkellä ”normaalissa” tilassa. Tarkoittaen sitä, että ellen radikaalisti muuta elintapojani johonkin suuntaan vartaloni ei tule tästä kovin paljoa muuttumaan, ja se on geenipohjaista. En syö mitenkään epäterveellisesti ja liikun kohtuullisesti, mutta silti vartaloni on mitä on. En ole enkä koskaan ole ollut ylipainoinen, mutta tämä on kehoni luonnollinen tila. Toiset ovat luonnostaan rimpuloita ja saavat tehdä töitä sen eteen, että saavat lisäkiloja tai lihasmassaa. Minulta löytyy lihasmassaa ja tervettä pyöreyttä. Kuka vaihtaa?
 |
| Alexia on ehkä ainoa pukuni, johon olen oikeasti liian pieni. Kuvasi: Kide |
Toisena
omaa harrastustani hämmentävänä tekijänä on se, että suurin
osa kehuista, mitä saan, olivat ne sitten ulkonäöllisiä tai
puvusta annettuja kommentteja, ovat mieshahmoista. Minä kuitenkin
olen ihan lähes täyspäiväinen naisolento, mutta tässä
harrastuksessa näytän paremmalta poikana... Olen siitä ihan
hyvilläni, että voin näyttää hyvältä myös siloposkisena
japanilaisviihteen mieshahmona, jotka ovat muutenkin hieman
kyseenalaisia. Esimerkiksi Naruton kohdalla olen ollut kaikista
kehuista aivan käsittämättömän intopiukeana, mutta Narutolla on
hahmona niin paljon arvoa, että en välitä, vaikka hahmo on poika.
Silti se, että naisena en jotenkin tässä harrastuksessa ole
tarpeeksi hämmentää minua.
 |
| Kuvasi: Kangaskasa |
En ole mikään romanttisella
tavalla naisellinen nainen ja minulla on omat poikatyttöpäiväni.
On kuitenkin hetkiä, jolloin pyrin olemaan nainen. Suurimmaksi osin
nämä hetket ovat cosplay'n tai alkoholin sävyttämiä, koska
sisimmässäni olen sukupuoleton olento. Kuitenkaan oma naiseuteni ei
tunnu riittävän niissä cosplay-hetkissä. En ole laiha enkä
kuuma, näytän kananmunalta, jolla on peruukki päässä. En siis
kelpaa naiseksi cosplay'ssa. Nais-cosplay'ni ovat automaattisesti
huonoja, koska en ole hoikka. Siloposki mies minusta vielä tulee,
mutta ei naista.
Osaan
olla iloinen tietyistä ominaisuuksistani omassa kehossani. Suora
vartalotyyppini on hyvä mieshahmoja pukuillessa, koska ns.
naiselliset muodot voin piilottaa helposti, kun ei ole takapuolta.
Rintavarustuksen kanssa onkin sitten aivan toisin päin. Pidän
pitkistä jaloistani ja varsinkin sääristäni, jotka toimivat hyvin
animu-puvuissa. Toisaalta taas tiedän hyvin ne asiat, jotka
vaikeuttavat harrastustani tietyiltä osin; korkea vyötäröni
pakottaa välillä tosi typeriin kaavoitusratkaisuihin ja on ihan
rehellisesti ruma, lyhyehkö kaulani kanssa pitää kikkailla kuvissa
tai muuten näytän 30kg lihavemmalta.
 |
| Ruma toimii. Kuvasi: Jasu |
Se ehkä on tullut jo selväksi, ettei minulla ole ongelmaa näyttää rumalta kameran edessä tai lavalla... tai ylipäätään missään. Silti se, että tässä harrastuksessa olen koko ajan vertauskohtana johonkin, vaikuttaa siihen miten itseni näen puku päällä. Tässä harrastuksessa ollaan hahmoja, joille kuuluu myös luonne ja oma olemuksensa. Pelkkä puku ei ainakaan minulle riitä. Vaikka minä voisin olla ruma ja naurettava, keholtani ja naamaltani, kaikki hahmot, joita pukuilen eivät ole. Hahmo asettaa rajan sille, kuinka kaunis minun tulee olla. Yksi unelma-cosplay'ni on Final Fantasy VIII'n Edea. Edea on elegantti ja vahva, mutta myös sen lisäksi pitkä, hoikka ja kaunis. Nämä ovat päälimmäiset asiat, jotka hänen simppeli design'nsa tarjoilee. Tällä kropalla (ja vaikka laihtuisinkin) en näe, että koskaan voisin tehdä Edeaa, koska minulta tulee puuttumaan niin vahvoja elementtejä, jotka tekevät hahmosta Edean, kuten pituus ja kauneus. Joillekkin hahmoille vartalon malli ja koko ei ole niin tärkeää, mutta joillekkin se on hyvin määrittelevä osa hahmoa. Joillain puvuilla voi kikkailla, joillain ei.
 |
| Edea |
Nyt
lukaistuna tämä vaikuttaa hyvin masentavalta tekstiltä, mutta
halusin (ja tietyt ihmiset halusivat), että tästä aiheesta
voitaisiin nähdä taas jotain erilaista. Ennen cospaly'ta katsoin
itseäni eri tavalla. Minun kohdallani cosplay on se asia, joka on
saanut minut kyseenalaistamaan oman kehoni ja ahdistumaan siitä,
millainen se on. Cosplay ei kuitenkaan ole koko elämäni ja siinä
on niin paljon muuta sisältöä kuin vain minun kroppani, että tämä
ahdistus ja ristiriitaisuus ovat vai pieni hiekan muru tiimalasissa.
En usko ja toivon, ettei tämä tule kosakaan olemaan minulle maata
kaatava asia tässä harrastuksessa, koska kuten sanoin haluan
mielummin tulle huomatuksi taitoni kuin mittojeni avulla.
Fukka kiittä kovasti.
Näin loppuun voin tarjota teille myös toisenlaista näkökulmaa asiaan. Eräs halusi päästä vapauttamaan oman luurankonsa kaapista, mutta ei tinnyt missä sen tekisi. Tarjosin tätä blogia väyläksi ja tässä on haamubloggaajan viesti tähän aiheeseen:
[Cosplayta moititaan paljon ulkonäköpaineiden luomisesta, mutta se voi myös pelastaa ulkonäkönsä kanssa painivia. Minulla on ollut pienestä lapsesta saakka sairaus, jonka vuoksi päässäni on aina vaihtelevissa määrin yleensä hyvin laajoja kaljuja länttejä. Lapsena en koskaan halunnut käyttää peruukkeja, koska niistä tuli mieleen mummot ja kuolema. Pahimmassa teini-iässä yläasteella sairaus oli onneksi oireeton, mutta uusiutui myöhemmin. Ja tästä tuli totta kai hirveät ulkonäköpaineet vielä teini-ikäiselle tytölle. Luulen, että cosplay pelasti aika suuren osan minun itsetuntoani. Olin aloittanut cosplayn yläasteaikoina, ja koska cosplayssa lähes kaikki käyttävät peruukkeja olin saanut tottutella niihin rauhassa ja ne tuntuivat luonnollisemmilta kuin lapsena, joten otin sellaisen käyttöön arkenakin. Ja cosplaysta tuli suuri henkireikä ainaiseen hiuksettomuuden piilotteluun ja alemmuudentuntoon ns. ”normaalielämässä”.
Fukka kiittä kovasti.
Näin loppuun voin tarjota teille myös toisenlaista näkökulmaa asiaan. Eräs halusi päästä vapauttamaan oman luurankonsa kaapista, mutta ei tinnyt missä sen tekisi. Tarjosin tätä blogia väyläksi ja tässä on haamubloggaajan viesti tähän aiheeseen:
[Cosplayta moititaan paljon ulkonäköpaineiden luomisesta, mutta se voi myös pelastaa ulkonäkönsä kanssa painivia. Minulla on ollut pienestä lapsesta saakka sairaus, jonka vuoksi päässäni on aina vaihtelevissa määrin yleensä hyvin laajoja kaljuja länttejä. Lapsena en koskaan halunnut käyttää peruukkeja, koska niistä tuli mieleen mummot ja kuolema. Pahimmassa teini-iässä yläasteella sairaus oli onneksi oireeton, mutta uusiutui myöhemmin. Ja tästä tuli totta kai hirveät ulkonäköpaineet vielä teini-ikäiselle tytölle. Luulen, että cosplay pelasti aika suuren osan minun itsetuntoani. Olin aloittanut cosplayn yläasteaikoina, ja koska cosplayssa lähes kaikki käyttävät peruukkeja olin saanut tottutella niihin rauhassa ja ne tuntuivat luonnollisemmilta kuin lapsena, joten otin sellaisen käyttöön arkenakin. Ja cosplaysta tuli suuri henkireikä ainaiseen hiuksettomuuden piilotteluun ja alemmuudentuntoon ns. ”normaalielämässä”.
Cosplayssa
peruukit eivät ole vain okei vaan usein välttämättömyys, ja
luontainen kiinnostukseni ja innokkuuteni niiden stailaukseen ja
hoitoon oli hyödyksi ja toi paljon positiivista palautetta. Ja
vaikka conipäivän jälkeen vaihdoin jokapäiväiseen peruukkiini,
on sekin kohtuullisen normaalia cosplaypiireissä. Cosplayn ansiosta
sain siis ensimmäistä kertaa sairaudestani huolimatta olla
a)pelkäämättä peruukin paljastumista b) sain hyvää palautetta
ulkonäöstäni. Halusin jakaa tämän sekä cosplayn
puolustuspuheena vaikka sitä kovasti ulkonäköpaineita luovaksi
haukutaankin, että muistutuksena asioiden mittasuhteista niille
jotka panikoivat paria liikakiloa tai joitain itselleen epämieluisia
mutta kuitenkin ”normaaleja” kasvojen tai kehonpiirteitään.
Nimettömänä haluan pysyä ihan vain koska röllit ja lokit eivät
minusta ole kivoja kommentoimaan oikeaa parantumatonta sairautta.]
