Hämmentävät siniset silmät

Terve!

Ensiviikolla olisi Animeseminaari. Olen töissä, joten minua siellä tuskin nähdään ja jos nähdään niin puvutta. Kokkocon loppui kai tännään. Hups... unohtu. Kaikesta tästä huolimatta vapaaviikonlopusta on otettu iloa irti. Lähdimme pienoisella seurueella kuvaamaan pukuja. Itse kaivelin esiin ja laitoin valmiiksi Naruton, koska viimeksi, kun se on ollut päällä, puiden lehtitilanne on ollut hieman heikohko. Paljon paljon kuvia luvassa.

Kuvasi Kide

Jätin aamusta piilarit ja Sage-mode-meikit pois, koska halusin kuvia ihan tavallisesta Narutosta. Otin värkit mukaan, että olisin voinut ne jossain vaiheessa lisäillä, mutta eipä tuota tullut tehtyä. Oli erityisen mukavaa olla ilman tekoripsiä ja piilareita.

Näin sujui vaatteiden vaihto. Olin herrasmies enkä kurkkinut.
Kuvasi Kide

Lähdimme kohti pensasta ja merenrantaa. Väkimäärä hieman yllätti, koska päivä ei ollut mikään lämpimin ja olimme aika syrjäisellä rannalla. Yleensä olemme saaneet kuvata kohtuu yksiksemme, mutta tällä kertaa meillä oli ihan kunnolla yleisöä. Leijasurffaajia ja eläkelläisiä. Kyseltiin onko polttarit. Ei ollut. Oltiin taideopiskelijoita.

Kuvasi Rorune

Kuvasi Rorune

Asia, mikä minua huvittaa ja samalla ärsyttää suuresti; tuo puku on minulle iso. Vyötäröni on pienentynyt rutkasti ja kiloja on karissut. Milloin ja miten? En tiedä, mutta vanhojen pukujen kanssa sen huomaa. K-On-mekko on tehty lähes vuosi sitten, joten sen kohdalla ymmärrän hyvinkin, miksi se on iso. Mutta Naruto mitä kakkaa? Sinäkin Brutukseni. Housut ei enää pysy jalassa.

Kuvasi Kide? Rorune?

Kuvasi Kide? Rorune?

Narutosta saatiin silti paljon iloa irti. Herp derp oli päivän teema ja en ole varma ovatko jotkin kuvat koskaan näkemässä päivänvaloa. Ottakaa silti vähän peeloilua. Tämä materiaali  on vielä ihan pehmoa...

Kuvasi Kide
Giffit on parhaita.

Jokunen videopätkäkin tästä reissusta jäi. Voi olla, että ne nähdään täällä joskus tai sitten ei.

Metsästä siirryimme enemmän urbaaniin maisemaan, koska Rorunen Skip Beat -hahmo, ei oikein istunut rantaan tai pensaaseen. Höpö kuvauskärpänen pääsi sitten minua puraisemaan ja keikuin loppu päivän suurimmaksi osin kamera kourassa. Ja koska olimme aikalailla keskustassa, tuijottelijoita tuli ja meni.

Tämä on jotenkin hellyyttävä kuva. Kaverit on parhaita.
Kuvasi Kide

Ahdistuin randomeista Naruto-tunnistajista...
Kuvasi Kide

Vähän löytyi vielä nurmikkoa, missä kuvata Narutoa, ennen kuin ääretön väsymys ja nälkä iski. Omat suosikkikuvani ovatkin kaikki nurtsilta.

Se tunne, kun omat silmät hämmentää...

Kuvasi woodi

Muutakin rekvisiittaa oli, mutta Gama-chan on paras.
Kuvasi woodi

Kuvasi woodi

Jossain vaiheessa talvella pohdin, pitäisikö hankkia siniset piilarit Narutoa varten keltaisten ohelle. Ihan hyvä, että jätin hankkimatta. Hukkaan olisi mennyt rahat, kun omilla simmuilla pärjää näinkin hyvin.

Lempparit
Kuvasi woodi

Nyt on taas yksi puku, joka kaipaa kuvausta, vähemmän. Jos joskus saisi sen Gakupon, James'n ja Kenshin'nkin kuvautettua. En sitten tiedä, miten isoja ne puvut sitten ovat. Kenshin nyt ei ole mikään ongelma, mutta Gakupo voi olla ihan mielenkiintoinen tapaus.

Fukka kiittää.

Liian paksu personaksi

Hei.

Sain tovereilta tuuppauksen, että julkaisisin tämän joten nyt mennään.

Se, että oma kehonkuva, itsetunto ja cosplay on nostettu taas esiin täällä suomalaisessa cosplay-blogisfäärissä, kehottaa minuakin hieman katsomaan asiaa. Asiaan vaikuttaa suuresti myös se, että näiden tekstien lukeminen sattui juuri sellaiseen saumaan, jossa en osaa itseni kanssa olla. Yritän siis perustella itselleni sitä, että miksi olen kirjoittamassa tästä samasta aiheesta taas. Sorkitaan tätä muurahaiskekoa vielä vähän lisää.

Muut ovat vuolaasti avanneet menneisyyttään ja tuntemuksiaan omasta kehostaan. Itse ajattelen enemmän tätä hetkeä ja paria tietynlaista näkökulmaa tämän tekstin runkona.

Ihan alkuun: Minä, Riikka, olen täysin sujut kehoni kanssa. Tai niin sujut kuin tällainen normaalipainoinen paksutyttö voi omasta kehostaan olla tässä maailman ajassa ja yhteiskunnassa. Olen lähes koko täysikasvuisen ikäni ollut se porukan paksu tyttö melkein kaikissa kaveriporukoissa. Minua on ympäröinyt monet upeat, hoikat ja kauniit ihmiset, mikä on tietenkin vaikuttanut siihen, miten katson itseäni. ”Mitä minä teen täällä? Miksi nämä ihmiset ovat minun kanssani, vaikka en selvästikkään kuulu joukkoon?” Sitten kuitenkin olen saanut kannustusta ja kehuja siitä, että vartaloni on täydellinen juuri minulle ja siksi olen osa tätä kaunista ihmisryhmää. Koska omalla tavallani minäkin olen kehossani kaunis.

Fukka luonnollisessa ympäristössään.
Kuvasi: Beetta

Cosplay-harrastajan, Fukkana, en voi sanoa olevani sujut oman kehoni kanssa, koska ne mallit, joihin ”joudun” vertaamaan itseäni ovat aina jollain tavalla kauniita ja hoikkia. Kaikista epärealistisista mittasuhteista välittämättä, minä olen lähes aina liian lihava suurimpaan osaan hahmoista, joita omat viihdemaailmani minulle tarjoilevat.

Oma tietoisuuteni kehosta, mittasuhteista ja anatomiasta on suhteellisen laaja. Olen piirtänyt monta vuotta tutkien ihmiskehoa ja anatomiaa. Äitini on ammattinsa puolesta hyvin perillä ihmisen kehon fyysisistä ominaisuuksista kuten lihasten toiminnasta ja liikkuvuudesta, ja sitä kautta olen yhdessä äitini opastuksella tutkinut omaa kehoani ja sen toimivuutta (koska yliliikkuvat nivelet ja jalkavika ja ja ja...). Olen harrastanut erilaisia asioita kuten tanssia ja muutenkin olen aina pitänyt ja ollut hyvä liikunnassa. Teatteriopintojen aikana aloin seuraamaan näitä kaikkia ominasuuksia muissa ihmisissä. Seuraan sitä kuinka ihmiset elehtivät, puhuvat, liikkuvat ja niin edelleen, koska hahmon luominen ja näytteleminen on helpompaa, kun on jotain mistä ammentaa (tietäisittekin miten paljon huomioin omaa puhetyyliäni ja pyrin pitämään sen kurissa). Tietenkin seuratessani muita aloin myös vertaamaan tätä kaikkea itseeni, koska näytellessä oma kehoni on se työkalu. Vaatetusalan opintoni ovat viimeisin suuri määrittävä tekijä siinä, kuinka hyvin oikeasti tunnen ihmiskehon, niiden erot ja ominaisuudet. Varaloanalyysit, mittasuhteet, väri- ja kaavaoppi ovat pahoja asioita. Kaikki tämä vaikuttaa tietenkin siihen kuinka hyvin näen itseni, ja minä näen hyvin.

Olen oppinut kikkailemaan oman kehoni kanssa ja voin ihan hyvillä mielin tehdä pukuja, vaikka hahmon ja minun muotoni eivät täysin kohtaisikaan. Silti tuntuu, että tietyllä asteella se ei tule koskaan riittämään.

Mitä laatikolla saa aikaan.
Kuvasi: Soffi

Maailmanlaajuisessa cosplay-yhteisössä ne kuumat tsirbulat saavat lähes hetkessä hyvän pukuilijan maineen, vaikka heidän osaamisensa puvun tekemiseen eivät olisi mistään kotoisin tai eivät edes tekisi pukujaan itse. He ovat kuumia, heidän vartalonsa sopii tämän hetkisiin kauneusihanteisiin ja moniin median hahmoihin. Hieman tästä kastista poikkeava pukuilija saa tehdä aivan hillittömän puvun ja hyvin, ennen kuin hänet huomioidaan samalla tavalla. Silti useimmiten kritiikin kohteeksi päätyy pukuilijan kroppa ja kasvot kuin varsinainen puku, jonka pitäisi olla se pääpointti. Jotta ilmaisisin asian mahdollisimman tönkösti: Hyvä kroppa voittaa yleensä hyvän puvun.

Ehkä ainoa puku, johon tunnen kroppani spoivan.
Kuvasi: Rorune

En siis puhu mistään varsinaisista kisa-asioista tai tapauksista Jessica Nigiri (no ehkä vähän siitäkin) vaan siitä, kuinka tämä yhteisö huomioi hyvän cosplay'n tai tasokkaan cosplay'n. Tietenkin, koska itse en ole sieltä pikkurillin laihasta kaartista, olen tämän pannut merkille. En olle löytänyt sitä ”vastinetta itselleni” sieltä suuresta internetin cosplay-massasta. Cosplay't jotka nousevat helpoiten esiin internetin syövereistä ovat yleensä sieltä pikkurilli-kaartilaisia tai miesten tapauksissa niitä treenattuja ja öljyttyjä yksilöitä, ja yleensä heidän pukunsa ovat hyvin keskivertoja tai välillä jopa huonoja.

"Oot läski, paska puku."
Kuvasi: Kangaskasa

 Yhdeltä kantilta haluaisin laihtua ja olla ”samalla tasolla” näiden tsirbuloiden kanssa, mutta toisaalta haluan tulla huomioiduksi mieluummin taitoni kuin mittojeni avulla. Oma arvostukseni muita pukuilijoita kohtaan lepää eniten heidän taidoissaan tehdä pukuja, muuntautumiskyvyssä ja monipuolisuudessa eri aspekteilla. Koska arvostan näitä ominaisuuksia muissa, niin tietenkin pyrin omalla tavallani saavuttamaan samanlaisia asioita omassa cosplay-harrastuksessani. Ennen kuin panostan kehoni ”laatuun”, panostan mieluummin pukuni laatuun. 

Jokaisella meillä on käynyt omat epäonnemme geeniarpajaisissa. Minä tiedän omani. Kaikki perheeni naiset ovat täysin samanlaisia vartalotyypiltään, minä mukaan luettuna. Heidän ja oman kokemukseni mukaan tiedän, että oma vartaloni on tällä hetkellä ”normaalissa” tilassa. Tarkoittaen sitä, että ellen radikaalisti muuta elintapojani johonkin suuntaan vartaloni ei tule tästä kovin paljoa muuttumaan, ja se on geenipohjaista. En syö mitenkään epäterveellisesti ja liikun kohtuullisesti, mutta silti vartaloni on mitä on. En ole enkä koskaan ole ollut ylipainoinen, mutta tämä on kehoni luonnollinen tila. Toiset ovat luonnostaan rimpuloita ja saavat tehdä töitä sen eteen, että saavat lisäkiloja tai lihasmassaa. Minulta löytyy lihasmassaa ja tervettä pyöreyttä. Kuka vaihtaa?

Alexia on ehkä ainoa pukuni, johon olen oikeasti liian pieni.
Kuvasi: Kide

Toisena omaa harrastustani hämmentävänä tekijänä on se, että suurin osa kehuista, mitä saan, olivat ne sitten ulkonäöllisiä tai puvusta annettuja kommentteja, ovat mieshahmoista. Minä kuitenkin olen ihan lähes täyspäiväinen naisolento, mutta tässä harrastuksessa näytän paremmalta poikana... Olen siitä ihan hyvilläni, että voin näyttää hyvältä myös siloposkisena japanilaisviihteen mieshahmona, jotka ovat muutenkin hieman kyseenalaisia. Esimerkiksi Naruton kohdalla olen ollut kaikista kehuista aivan käsittämättömän intopiukeana, mutta Narutolla on hahmona niin paljon arvoa, että en välitä, vaikka hahmo on poika. Silti se, että naisena en jotenkin tässä harrastuksessa ole tarpeeksi hämmentää minua. 

Kuvasi: Kangaskasa

En ole mikään romanttisella tavalla naisellinen nainen ja minulla on omat poikatyttöpäiväni. On kuitenkin hetkiä, jolloin pyrin olemaan nainen. Suurimmaksi osin nämä hetket ovat cosplay'n tai alkoholin sävyttämiä, koska sisimmässäni olen sukupuoleton olento. Kuitenkaan oma naiseuteni ei tunnu riittävän niissä cosplay-hetkissä. En ole laiha enkä kuuma, näytän kananmunalta, jolla on peruukki päässä. En siis kelpaa naiseksi cosplay'ssa. Nais-cosplay'ni ovat automaattisesti huonoja, koska en ole hoikka. Siloposki mies minusta vielä tulee, mutta ei naista.

Osaan olla iloinen tietyistä ominaisuuksistani omassa kehossani. Suora vartalotyyppini on hyvä mieshahmoja pukuillessa, koska ns. naiselliset muodot voin piilottaa helposti, kun ei ole takapuolta. Rintavarustuksen kanssa onkin sitten aivan toisin päin. Pidän pitkistä jaloistani ja varsinkin sääristäni, jotka toimivat hyvin animu-puvuissa. Toisaalta taas tiedän hyvin ne asiat, jotka vaikeuttavat harrastustani tietyiltä osin; korkea vyötäröni pakottaa välillä tosi typeriin kaavoitusratkaisuihin ja on ihan rehellisesti ruma, lyhyehkö kaulani kanssa pitää kikkailla kuvissa tai muuten näytän 30kg lihavemmalta.

Ruma toimii.
Kuvasi: Jasu

Se ehkä on tullut jo selväksi, ettei minulla ole ongelmaa näyttää rumalta kameran edessä tai lavalla... tai ylipäätään missään. Silti se, että tässä harrastuksessa olen koko ajan vertauskohtana johonkin, vaikuttaa siihen miten itseni näen puku päällä. Tässä harrastuksessa ollaan hahmoja, joille kuuluu myös luonne ja oma olemuksensa. Pelkkä puku ei ainakaan minulle riitä. Vaikka minä voisin olla ruma ja naurettava, keholtani ja naamaltani, kaikki hahmot, joita pukuilen eivät ole. Hahmo asettaa rajan sille, kuinka kaunis minun tulee olla. Yksi unelma-cosplay'ni on Final Fantasy VIII'n Edea. Edea on elegantti ja vahva, mutta myös sen lisäksi pitkä, hoikka ja kaunis. Nämä ovat päälimmäiset asiat, jotka hänen simppeli design'nsa tarjoilee. Tällä kropalla (ja vaikka laihtuisinkin) en näe, että koskaan voisin tehdä Edeaa, koska minulta tulee puuttumaan niin vahvoja elementtejä, jotka tekevät hahmosta Edean, kuten pituus ja kauneus. Joillekkin hahmoille vartalon malli ja koko ei ole niin tärkeää, mutta joillekkin se on hyvin määrittelevä osa hahmoa. Joillain puvuilla voi kikkailla, joillain ei.

Edea

Nyt lukaistuna tämä vaikuttaa hyvin masentavalta tekstiltä, mutta halusin (ja tietyt ihmiset halusivat), että tästä aiheesta voitaisiin nähdä taas jotain erilaista. Ennen cospaly'ta katsoin itseäni eri tavalla. Minun kohdallani cosplay on se asia, joka on saanut minut kyseenalaistamaan oman kehoni ja ahdistumaan siitä, millainen se on. Cosplay ei kuitenkaan ole koko elämäni ja siinä on niin paljon muuta sisältöä kuin vain minun kroppani, että tämä ahdistus ja ristiriitaisuus ovat vai pieni hiekan muru tiimalasissa. En usko ja toivon, ettei tämä tule kosakaan olemaan minulle maata kaatava asia tässä harrastuksessa, koska kuten sanoin haluan mielummin tulle huomatuksi taitoni kuin mittojeni avulla.

Fukka kiittä kovasti.

Näin loppuun voin tarjota teille myös toisenlaista näkökulmaa asiaan. Eräs halusi päästä vapauttamaan oman luurankonsa kaapista, mutta ei tinnyt missä sen tekisi. Tarjosin tätä blogia väyläksi ja tässä on haamubloggaajan viesti tähän aiheeseen:

[Cosplayta moititaan paljon ulkonäköpaineiden luomisesta, mutta se voi myös pelastaa ulkonäkönsä kanssa painivia. Minulla on ollut pienestä lapsesta saakka sairaus, jonka vuoksi päässäni on aina vaihtelevissa määrin yleensä hyvin laajoja kaljuja länttejä. Lapsena en koskaan halunnut käyttää peruukkeja, koska niistä tuli mieleen mummot ja kuolema. Pahimmassa teini-iässä yläasteella sairaus oli onneksi oireeton, mutta uusiutui myöhemmin. Ja tästä tuli totta kai hirveät ulkonäköpaineet vielä teini-ikäiselle tytölle. Luulen, että cosplay pelasti aika suuren osan minun itsetuntoani. Olin aloittanut cosplayn yläasteaikoina, ja koska cosplayssa lähes kaikki käyttävät peruukkeja olin saanut tottutella niihin rauhassa ja ne tuntuivat luonnollisemmilta kuin lapsena, joten otin sellaisen käyttöön arkenakin. Ja cosplaysta tuli suuri henkireikä ainaiseen hiuksettomuuden piilotteluun ja alemmuudentuntoon ns. ”normaalielämässä”.

Cosplayssa peruukit eivät ole vain okei vaan usein välttämättömyys, ja luontainen kiinnostukseni ja innokkuuteni niiden stailaukseen ja hoitoon oli hyödyksi ja toi paljon positiivista palautetta. Ja vaikka conipäivän jälkeen vaihdoin jokapäiväiseen peruukkiini, on sekin kohtuullisen normaalia cosplaypiireissä. Cosplayn ansiosta sain siis ensimmäistä kertaa sairaudestani huolimatta olla a)pelkäämättä peruukin paljastumista b) sain hyvää palautetta ulkonäöstäni. Halusin jakaa tämän sekä cosplayn puolustuspuheena vaikka sitä kovasti ulkonäköpaineita luovaksi haukutaankin, että muistutuksena asioiden mittasuhteista niille jotka panikoivat paria liikakiloa tai joitain itselleen epämieluisia mutta kuitenkin ”normaaleja” kasvojen tai kehonpiirteitään. Nimettömänä haluan pysyä ihan vain koska röllit ja lokit eivät minusta ole kivoja kommentoimaan oikeaa parantumatonta sairautta.]

Mahtipopot ja muut keinonahkaiset ystäväni

Hoi!

Frostbite lähestyy ja minä olen ommellut ihan hurjasti. Minä odotan sitä niin täpinöissäni. Ei ole riittänyt, että olen ommellut päivät työssäoppimisessa ja illat koululla wanhojen-puvun parissa, vaan olen vielä sen lisäksi ommellut omia pukujani kotona iltayhteentoista. Ei ole tervettä tämä elämä, ei. Mutta mikäs siinä, jos se on kivaa? Olen siis saanut cosplay-intoni takaisin. Tänään kuitenkin pääsi stressi purkautumaan ja PAM! Olen kipeä. Vihaan sairastelua. Onneksi päivän nukuttuani, Finrexin'ä (maailman super-cool'mmasta mukista) ryystäen ja nappeja naukkaillen päiväni on sujunut oikein hyvin.

Alkuillan meininki.

Tämä päivä ei kuitenkaan se varsinainen aihe, vaan se, mitä kuuluu Frostin puvuille. Toinen puvuista on ollut jo jonkin aikaa 100% valmis. Vaikka puku onkin vähän niin kuin vasurilla väännetty, olen siihen ihan tyytyväinen. Settiin kuuluu maailman hirveimmät housut. En tiedä, tulenko olemaan Frostissa intopiukeana vai hajotanko pääni tämän puvun kanssa. Se nähdään sitten. Tämä puku kuuluu niihin asuihin, joita en ikinä uskonut tekeväni, mutta tein silti.

Villejä arvauksia?

Jotenkin Rikkun kanssa vähän innostuin... Alkuperäinen suunnitelmani oli hoitaa minun ja Kiden sauvat kuosiin ja tehdä kengät. Oma sauvani on gessottu ja odottaa maalausta, kunhan saan sauvan peräpään tehtyä. Kiden sauva odottaa viimeistä hiomista ennen gessoa. Sauvat siis kohta kuosissa.

Kenkien tekoa odotin aivan uudella asenteella. Pelkäsin, että tapaus 'Lukan kengät' tekisi paluun uudessa muodossa. Silti olin rohkea ja aloin hommiin innolla. Se kannatti, koska kenkulit valmistuivat äärettömän yksinkertaisesti. WTF is this shit! Eivätkö kengät olekkaan cosplay'n vaikein asia ikinä?! Miksi tämä niin helppoa?!

Pistin sormeen neulalla...

Kengät eivät ole vielä aivan valmiit. Vielä pitää ommella ne kunnolla kiinni tossuihin, joiden päälle ne tein (kiitoksia tossujen lahjoittajalle), ja sitten vielä vähän maalailla niitä. Tykkään niistä jo nyt!

Jalkani näyttävät valtavilta.

Homma karkasi lapasesta, kun päädyin tekemään uuden korsetin vanhan tilalle. Rikkun ensimmäinen "korsetti" tuli tehtyä viime keväänä. Sen jälkeen olen laihtunut ja nyt "korsetti" pyörii päälläni. Tällä kertaa tein ihan oikean korsetin sen surkean lärpäkkeen korvikkeeksi ja laitoin mittasuhteita paremmin kohdalleen. Opinnäytetyön osanen tarjosi valmiit kaavat korsetille, mikä nopeutti sen valmistumista huomattavasti. 

Rumaaaaaaaaaa... Vanhaaaaaaaaa... 

Uusi!

Kuten näkyy kultamaalaukset puuttuvat vielä, mutta aikaa on sentään vielä ihan hyvin. Peruukkiakin piti kokeilla päähän (piti varmistaa, että se on ehjä huonon säilytyksen jäljiltä). Hirveä se on edelleen, mutta siihen sotaan en itseäni tässä vaiheessa enää laita, joten se saa olla, mitä on. Muutoin Rikku on kuosissa viimekevään jäljiltä. Vähän silitystä sieltä ja täältä, voisin katsoa myös teenkö lakille jotain, jos aikaa jää.

Fukka kiittää.

PS: Huomasiko kukaan, jotain uutta? Ei enää typerää suihkuverhoa tai vessan seinää! Sain joululahjaksi kokovartalopeilin (jee! juhuu! vihdoinkin!) ja nyt on siis muukin peili olemassa kuin vessan peilikaappi.

Kannan ihoni alla ylimääräistä tavaraa

Heissan.

Tämän merkinnän aiheena tulee olemaan jo moneen kertaan pohdittu aihe eli cosplay ja laihduttaminen. Olen pohtinut omaa suhtautumistani painoon ja ulkomuotooni aina uudestaan ja uudestaan, kun se sattuu silloin tällöin nousemaan esiin cosplay’n ohella. Olen myös epäröinyt merkinnän tekemistä tästä aiheesta siksi, että juuri sillä hetkellä, kun olen saanut ajatukseni kasaan, joku muu kerkeää ensin. Välillä olen pohtinut kannattaako minun asiasta oikeasti edes kirjoittaa. Onko minulla mitään kunnon sanottavaa asiasta? Nyt olen kuitenkin asiaa tarpeeksi päässäni vellonut ja tullut siihen pisteeseen, että tämä on pakko saada pois systeemistä. Kirjoitin tämän tekstin jo pari kuukautta sitten, mutta nyt se saa nähdä päivän valon.

Minä kuulun niihin ihmisiin, jotka laihduttavat cosplay’n vuoksi, tai toisaalta enemmänkin sen voimalla. En ole koskaan ollut ylipainoinen, mutta ”laihat” päiväni ovat jääneet yläasteelle, jolloin tuli harrastettua liikuntaa vähintään kolme kertaa viikossa säännöllisesti. Yläasteen jälkeen kuitenkin harrastukset ovat muotoutuneet uudelle mallille ja se liikuntapuoli jäänyt valitettavan vähälle. Ruokatottumukset ovat pysyneet lähestulkoon samana, minkä takia vyötärölle on pienellä vauhdilla kertynyt omasta mielestäni ylimääräistä.

En usko, että näkisin mitään laihtumisen tarvetta, ellen sattuisi harrastamaan cosplayt’a. Vasta sen jälkeen, kun pukuilun maailmaan olen astunut, olen alkanut kyseenalaistaa omaa vartaloani. Cosplay’ssa oman vartalon muodot voi kikkailla piiloon aika monissa tapauksissa, mutta aina se ei ole mahdollista. Joskus on pakko päästä leikkimään niitä lempihahmoja juuri siitä syystä, että ne ovat niitä LEMPIhahmoja.

Syy, miksi nämä ylimääräiset kilot minua niin häiritsevät, on se, että minä haluaisin pukuilla niitä vähäpukeisia hottisnaisia, joilla vilkkuu perse! Olen kyllästynyt siihen, että minun pitää miettiä, voinko tehdä jonkin tietyn cosplay’n, koska hahmo on vähäpukeinen ja laiha. Minä haluan vetää päälleni sen makkarankuoren, joka ei anna mitään anteeksi! En kuitenkaan halua tehdä sitä, jos tiedän itse, etten näytä hyvältä edes omasta mielestäni, saati muiden. Yksi motoistani on: ”Aina ei tarvitse näyttää hyvältä,” ei edes julkisesti, mutta on niitä hetkiä, jolloin oikeasti haluan, haluan, oi niin haluan olla kaunis ja hyvän näköinen. Edes hetken. Se on mielestäni aivan samankaltaista pyrkimystä täydellisyyteen kuin mikä tahansa puvunteon vaihe.

Tässä vaiheessa kaikki cosplay-laihduttamisen vastustajat tökkivät kuvitteellisia lasejaan ylös nenänvartta ja mutisevat, että on niitä naisia vaatteetkin päällä. On tietenkin, mutta minä haluan ne naiset, joita minä rakastan syystä tai toisesta. En minä halua esitellä avujani koko maailmalle vain siitä ilosta, että voin vähän heruttaa, vaan siksi, että minä oikeasti pidän niistä hahmoista. Niillä sattuu vain jostain syystä olemaan vähän vaatetta.

Hyvänä esimerkkinä Air Gear’n Ringo. Jos ei sitä joku tiennyt, minä rakastan Air Gear’ä ja satun myös rakastamaan Ringoa. Joku päivä minä vielä teen Ringo-cosplay’n. Onneksi Ringolla on niin paljon hienoja ja peittäviäkin asukokonaisuuksia, että minäkin voin ne hyvillä mielin lähitulevaisuudessa tehdä, mutta kun minä haluan tehdä tämän:

<3

Syy, koska se on Ringo ja koska se on nätti. Kaikista Ringon asuista mielestäni tämä on se ihanin. Siihen on vielä kuitenkin matkaa, että uskaltaisin tuon tehdä. Pitkä matka.

Oikeasti cosplay ei ole se ainoa syy, miksi haluan pudottaa painoa, mutta cosplay avasi silmiäni. Ensimmäisen kerran, kun ryhdyin oikeasti pudottamaan painoani, oli, kun suunnittelimme tekevämme ryhmä-cosplay’n 2009 Animeconiin. Suunnitelmissa oli Final Fantasy X-2 YuRiPa-ryhmä. Minulle sattui sitten Paine’n nakki mm. pituuteni puolesta. Pohdimme pitkään, mitkä asut haluaisimme tehdä ja lopulta päädyimme ryhmän perussettiin.

Paine da Sexy

Niin… Kaikkien noiden vöiden ja remmien kanssa, minä olisin tursunnut joka suuntaan. Tarina jatkuikin sitten sillä, että minä hyvin vakavissani lähdin pudottamaan kiloja pois. Ja se toimi hyvin. Jätin pois kaikki makeat herkut, sipsit, limut ja alkoholin. Ainoat herkut, mitä söin, olivat pulla ja salmiakki. Kumpikaan ei ole minulle mitään himotusherkkua, joten niitäkään ei tullut syötyä paljoa. Lisäksi kävin tuolloin kahdella liikunnankurssilla ja tein oman pienen kunto-ohjelmani lähes joka ilta sekä kävin vielä ratsastamassa tuohon aikaan. Eli ei mitään naurettavia ruokalakkoja tai vastaavaa. Lopulta kuitenkin ryhmämme peruuntui ja tuntui siltä, että kaikki oli ollut turhaa. Vaikka cosplay oli tuolloin se suurin motivaation lähde, se avasi silmäni yhdelle asialle, joka on tälläkin hetkellä minulle se tärkein; Minä voin hyvin. Oloni oli kaikin puolin parempi, kun oli hieman hoikempi kuin aikaisemmin. Jaksoin paremmin ja pelkkä oleminen oli helpompaa ja mukavampaa. Pudotin yhteensä ehkä vain 7 kiloa, mutta jo se sai aikaan niin mukavan tunteen. Nyt, hieman taas lihoneena (Hei opiskelijaelämä, olet perseestä!), haluaisin päästä takaisin tuohon mukavaan tunteeseen JA näyttää puvuissa paremmalta. Onneksi paino on pudonnut jo aika paljon viimetalvesta, vaikka en ole muuten kuin suuhun menevän tavaran avulla sitä säätänyt.

Joku päivä...

En sano, että kaikkien pitäisi olla samalla linjalla kanssani cosplay-laihduttamisen suhteen. Jokainen päättäkööt omasta kehostaan. Halusin kuitenkin tuoda tämän oman suhtautumiseni esille, koska se tuntuu olevan jonkinlainen välimuoto niistä ääripäistä, jotka ovat keskustelun kohteena yleisimmin. Yleensä cosplay-laihduttamisesta hypätään suoraan syömishäiriöihin tai siihen, että katsotaan aisaa asenteella: ”Vitut, syökää ne suklaakuorrutetut rasvamakkaranne!” Senkin olen huomannut, että ihmiset vouhkoavat paljonkin laihduttamisesta, mutta pian tyrmäävät asian monenlaisilla joskus jopa mitäänsanomattomilla tekosyillä.

Koska minun naisillani pitää olla asennetta.

Paino ja ulkomuoto ovat vakavia asioita. Varsinkin nyky-yhteiskunnassa ja cosplay-harrastuksen keskuudessa. Tiedän itsekin, etten tule koskaan pääsemään anime-tyttömittoihin, vaikka kuinka laihtuisin, mutta oman vartalon muokkaamisella voin päästä hieman lähemmäs hahmoa. En kuitenkaan ole näännyttämässä itseäni tai kannustamassa muita tekemään samoin. Tällä hetkellä minä en tee juuri töitä sen eteen, että saisin kiloja pois, mutta uskon, että kunnon hahmon löytyessä, motivaationi kohoaa jälleen tähtiin. Tavoitteeni eivät koskaan kuitenkaan ole: ”25 kiloo pois nyt heti! Kolme viikkoa aikaa!” Vaan muutos tapahtuu hiljakseen pitemmällä aikavälillä. Kuitenkin ruumiinrakenteeni tulee aina olemaan se, mitä se on (ellen saa jostakin pöllittyä paria selkänikamaa, että saisin vähän lisäpituutta tuohon olemattomaan selkääni). Sille en oikeasti voi mitään enkä luultavasti koskaan tule olemaan omasta mielestäni tarpeeksi timmi tiettyjä hahmoja varten. Silloin täytyy vain jättää hahmo väliin tai uhmata omia ajatuksiani.

Ritsuka on niin rimpula.

Ehkä tämän purkaminen saisi minut taas motivoitumaan ja ehkä minä vielä tulevaisuudessa voin nähdä itseni nättinä sellaisessa puvussa, jonka olen aina halunnut tehdä.

Shiva on FF-sarjan luottonarttu.

Mercedes tai edes sen soturikeijut ;_____;

Fuu kiittää.