Iloinen 2014

Terve taas!

On aika katsoa jälleen taakseppäin ja ihmetellä. Mihin vuosi meni? Mitä tuli tehtyä? Mitä oikeasti tuli tehtyä ja onko se kaikki edes totta? Kuka? Mitä? Häh?

Nyt kaikkia kuvia kaivellessa ja miettiessä 2014 on ollut hyvin iloinen vuosi. Kokemuksia on kertynyt yllin kyllin. Suurimmalti osin positiivisessa mielessä, vaikka väliin mahtuu vähän nihkeitäkin tuntemuksia.

Ottakaa iloisia uimapoikia.
Haru: miä ja Makoto: Rorune
Kuvat: Kangaskasa

Desucon Frostbite tarjosi mahtavan ja ihanan tilaisuuden sovittaa takamustani tuomarin penkkiin. Edeltävästä tuomarointikerrasta hyvin paljon poiketen, oli mahtavaa huomata kuinka osaavaa porukkaa Frostbit'n Hall-tuomaristo oli täynnä. Oli kivaa ja oli jännää.

Frostiin tuli myös tehtyä yksi elämäni ehkä tärkeimmistä puvuista eli Naruto. Vaikka Kishimoto meni ja vetäisi sarjan lopun ihan pelkäksi börinäksi ja jonniinjoutavaksi liirumlaarumiksi, on Narutolla hahmona aina paikka jossain syämessäni. Se, että tunnen jollain tasolla onnistuneeni myös puvun kanssa kokonaisuutena, on hyvin positiivinen aspekti tätäkin harrastusta.

Da Uskomattoman Hurmaava Hall-Tuomaristo
Vas. YumiKoyuki, Yoki, Kifia, Tikli ja miä
Kuva: nyymix

Kamujaaaaaaa!
Vas. Kissaten, Kasa, miä, woodi, Kide ja Rorune
Kuva: YumiKoyuki

Vaihteeksi peeloillaan.
Vas. Kasa, miä, Rorune, woodi ja Yaci.
Kuva: Kide

Kitacon oli yhden päivän coniseikkailu, joka oli hauska, mutta ei tapahtumana hirveästi tarjoillut. Kaikki jännä ohjelma meni taas hups ohitse ja käteen jäi kisa, maido-kahvila ja kuvauspalvelu.

Maido-kahvila.
Vas. miä, Rorune ja Kide.
Kuva: Kasa

Kevät toi kiirettä ja hulinaa tullessaan. Suunnitelmista huolimatta Cosvisioniin ei tullut lähdettyä, koska muu elämä tuolla hetkellä oli paljon tärkeämpi, Ensikerralla sitten. Desucon taas pyyhälsi paikalle ja toi uudet seikkailut. Vähän taas tuomarihommia ja ryhmiä.

Desu-sää yllätti.
Kuva: Kasa

Siiri ja Reta, tämä kuva on syöpynyt mieleeni ikuisiksi ajoiksi.
Oltiin hirmu päteviä esityskisan tuomareita! Kansiot ja kaikki! Kynätkin passaa kaikilla!
Vas. Miä, Siiri ja Reta
Kuva: nyymix

Desuconissa oli älyttömän kivaa. Lauantaina huusin keuhkojani pihalle ja sunnuntaina olin vaan: "What is this awesomeness?!" kun tuomaroitiin esityskisaa. Ja vaikka Houzuki ei pukuna ollutkaan mikään näyttävyyksien näyttävyys tai mitenkään erityisen onnistunut tuotos, on se silti älyttömän ihana puku. Ihana hahmo, ihana ryhmä ja mahtava KALA!

Täältä tulee ankka!
Vas: Kasa, Kisu ja miä
Kuva: Kifia

KALA! matkustaa!

Hirveä kiire ja hulabaloo sai alkunsa heti Desuconin jälkeen, kun burn-out'n partaalla vääntelin Samia. En oikeasti edes halua ajatella millaisissa tärinöissä Kasa ja woodi ovat olleet omine härpäkkeineen. Mori-sensei kaikki tämä vain sinun ja esityskisan tähden! Koitti siis Animecon!

Stana.
Kuva: Emilia Lahtinen

Onneksi vanhant puvut pääsivät kiertoon täydentyneen K-On!-ryhmän voimin! Me saatiin Mio ja oltiin tiimi yli-ikäiset-vauvat taas! Enpäs ole muistanut kuvia koko poppoosta tänne blogin puolelle laittaakkaan. Asia täytynee korjata.

Ryhmät on serious business!
Vas. Kasa, woodi, Soffi, Rorune ja miä.
Kuva: Kide

Lattiamajoitus- ja stressihelvetti Animecon oli taas parhainta ikinä, kiitos kavereiden, Kaoru Morin ja cosplay-kisan. Aconin cosplay-kisa itsessään oli mukava ja kiva, mutta myös takahuoneessa tuntui olevan hyvin leppoinen ja rento tunnelma. Se, että nousimme jopa kolmannelle sijalle, oli niin palkitsevaa kaiken sen höykkyytyksen jälkeen, että oksat pois. Hieman punastelen edelleen sille, että Kaoru Morin assarit halusivat hipeltää takkien helmoja... Äyyyäää! En vieläkään kestä! Ahistaa ja hihkuttaa yhtä aikaa! Menen ja hengittelen pussiin.

Not always serious business!
woodi ja miä
Kuva: Kide tai Kasa

Kesällä emme päässeet kuvaamaan niin paljon kuin oli suunniteltu. Kun ihmiset on ripoteltu ympäri Suomen maata, on hitusen vaikeampi kerääntyä yhteen. Omasta puolestani kaikki oleellinen tuli kuvattua, joten olen ihan tyytyväinen.

Naruton pusikkoseikkailu
Kuva: Kide

Kesän aikana löysin itsestäni jollain tasolla täysin uuden puolen; kuvaajan. Kameran kanssa on tullut heiluttua välistä paremman kuvaajan puutteessa, mutta Desussa ja pienessä kaupunki-shoot'ssamme huomasin, että oikeasti pidän kuvaamisesta. Siinähän voisi yrittää kehittyäkin.

Fukka in action
Rorune, hahmona, jonka nimeä en ikinä muista.
Kuva: Kide

Fukka in action again
Nic: Kasa
Kuva: Kide

Hulmahdin Animeseminaarin tiloissa noin 20 minuuttia töiden jälkeen ja livistin paikalta takin liepeet hulmuten. Kuvailtiin lisää ja seuraavan päivän olinkin kokonaan töissä joten oma A-seminaarini oli sitten siinä.

Da Posse, miinus Kasa
Oik. Rorune, miä, Kide ja alla woodi.
Kuva: En tiiä

WCS-täpinöitä oli minulla ja Rorunella ilmassa jo pitkään ennen mitään virallista. Pukuja tehtiin loppukesä ja panikoitiin. Tai minä panikoin. Sisäisesti salaa. Vasta näin myöhemmin olen tajunnut, miten pitkään olen ihastellut Stellaa. Interstella-elokuvan näin ensimmäisen kerran joskus mukulana ja siitä lähtien tuo sininen nainen on jäänyt mieleeni. Nyt, kun olen saanut Stellan oikeasti tehtyä, olen hieman saman moisissa täpinöissä kuin silloin mukulana.

Rorunen ilme, paras ilme.
Kuva: Yaci

WCS oli kokemuksena erittäin mahtava. Tuomaripalaute jätti niin paljon käteen ja esitys itsessään oli jotenkin niin Rorunen ja minun näköiseni. Sen suunnittelu, harjoittelu ja esittäminen oli hurjan kivaa ja luontevaa. Yleensä esityspiisejä alkaa jossain harjoittelun vaiheessa inhoaman niin paljon, ettei halua kuulla koko piisiä enää ikinä (Duke Venomania's Madness - ei kiitos). Ei ole ollut mitään ongelmaa kuunnella Get Lucky'a. Se kertoo paljon.

Muru.
Kuva: Katariina Ihalainen

Vaikka loppuvuosi on ollut blogin puolella hiljaisempi kuin, mitä olisin tahtonut, olen silti edennyt asioissa tietyllä tavalla. Sarjoja ja elokuvia on katsottu, mangaa luettu ja pelejä pelattu. Olenkin taas hurahtanut pelimaailmaan ihan kympillä, joten tulevat puvut voivat suurella todennäköisyydellä olla niistä piireistä. Peruukeita on tulvinut postiluukusta, mutta niistä lisää myöhemmin.

Fukka kiittää tästä vuodesta ja toivottaa hyvää tulevaa! Minulla oli hurjan kiva vuosi toivottavasti oli muillakin!

Lunta maassa

Moi! Ja hyvvää joulua.

Mugi: Rorune
Azu-nya: Kangaskasa
Ritsu: woodi
Yui: Miä
Kuvasi: Kide

Fukka kiittää!

Hyvä paskacon - Animecon 2014

Moi!

Olen löytänyt tieni kotikoloon ja saanut itseni jotenkin edes raiteille. Animecon oli ja meni. Viikonlopun aikana oli välillä kyllä niin suurta tunnemyräkkää erinäisten asioiden suhteen, että en edes jaksa. Meni hyvin ja meni päin persettä. Välistä koko tapahtuma tuntui aikamatkailulta vuoteen 2008.

Suurin takapakki tuli heti majoituksessa. Koska rahapolitiikka ja hetkellinen sekopäisyys, löysimme tiemme lattiamajoitukseen. Aikanaan Nekoconin lattiamajoitus oli hyvinkin toimiva, joten emme osanneet sitä kaikkea kuraa. Olimme ensimmäisten joukossa ovenrivassa kiinni, koska infoviestit olivat antaneet ymmärtää, että paikan päällä on nopeat syövät hitaat -periaate. Monista syistä halusimme luokkamajoitukseen (1. rauhaa, 2. oma tila 3. rauhaa). No, ilmoittauduttuamme saimme huomata, että meidät oli sijoitettu saliin. Vittu. Järjestely oli yksinkertaisuudessaan typerä, että sali täytettiin ensimmäisenä ja luokkapaikat vasta sen jälkeen. Olisin ihan hyvin voinut istua pihalla auringossa pari tuntia ylimääräistä, jos olisin sen tiennyt. Ei enää ikinä lattiamajoitukseen.

Koko perjantai meni hieman säädellessä asioita. Pukujen ja peruukkien kanssa piti sumplia. Lauantaipäivän K-On! puvut olivat suht valmiina, mutta itseltäni ja meidän Miolta uupuivat vielä peruukit. Omani jätti tulematta ajoissa vuosi takaperin ja käytin Yuin vanhaa peruukkia, mutta nyt oli käytössä uusi, mikä piti muokata lattiamajoituksen vessassa. Miomme peruukki oli tehnyt nyt samat ja jäänyt matkalle, mutta onneksi löytyi toinen saksittava. Itse en ollut nukkunut pariin viikkoon kunnolla, joten hoidin kaikki asiat suht kohdalleen ennen kuin lähdin tutimaan.

Kun on vuoden aikana laihtunut, näyttää säkki vielä enemmän säkiltä.
Kuvasi Kide

Lauantai lähti kiireessä käyntiin, koska piti keretä hakemaan Kaoru Morin nimikirjoitustilaisuuden liput heti aamusta. Cosplay-kisan ja konsertin liput onneksi saatiin samasta syssystä. Vähän kyllä mietitytti aamulla se, että jonotimme sisään, että pääsisimme jonottamaan... Liput saatiin ja päivä lähti pyörimään.

Minulle mieleistä ohjelmaa oli yllättävän paljon, mikä oli hyvä ja huono juttu. Tekemistä oli, mutta en todellakaan olisi kerennyt kaikkiin ohjelmiin. Lauantaina kävimme katsomassa avajaiset, cosplay-löpinää, kisat, konsertin ja tietenkin Morin nimikirjoituket tuli haettua.

Kaikki Keijot! Meillä on Mio!
Ritsu: woodi, Azusa: Kangaskasa, Mugi: Rorune, Mio: Soffi ja Yui: miä.
Kuvasi Kide

Parempaa cosplay'ta - cossaajan omilla ehdoilla ei ollut aivan sitä, mitä odotin. Olin valmistautunut suhteellisen geneeriseen cosplay-ohjepakettiin, mutta sisältö oli aivan muuta. Otsikointi oli mielestäni harhaanjohtava, koska nuo "omat ehdot" olivat lähinnä ympäristön luomia ja asettamia sääntöjä siitä, mikä toimii ja mikä ei cosplay'ssa (tai mikä on kaunista ja mikä ei). Luento ei ehkä ollut suunnattu minulle. Vaikka asia oli mielenkiintoista ja osasta olen täysin samaa mieltä, sen esille tuonti oli kehno. Puhujat antoivat itsestään hyvin ylimielisen kuvan tuodessaan asioita esiin. Itseäni oikeasti alkoi ärsyttämään 'tämä on absoluuttinen totuus' -asenne, joka heistä huokui välillä. Lisäksi satunnaiset pienet asiavirheet, joilla ei oikeasti ole niin paljoa, väliä jäivät kaivertamaan (esim. se, että kaikkia miekkoja ei pidetä kädessä samalla tavalla). Asia oli hyvää, mutta ohjelma olisi voinut olla huomattavasti mielekkäämpi, jos toteutus olisi ollut toinen.

Pukukilpailu ja Kääpägaala olivat hieman pettymys. Olin ymmärtänyt, että Kääpägaalan kisaajat kisaisivat toisiaan vastaan ihan cosplay-kilpailun muodossa, mutta konsepti olikin hieman eri. Gaalan ensimmäisellä kierroksella olin aivan kympillä mukana ja ihan pähkinöinä, mutta toinen ja kolmas kierros eivät tarjonneet mitään uutta tai jännittävää, joten innostus loppui lyhyeen. Pukukilpailu taas puolestaan oli mallia liukuhihna, joka tuli nähtyä jo edellisen vuoden Traconissa. Se oli tuolloinkin tylsä ja se oli myös nyt äärettömän tylsä. En muista puvuista juuri muita kuin voittajat. Vielä kerran kuitenkin onneksi olkoon voittajille! Olette sen ansainneet!

Pulahdimme Desupallomereen!
Kuvasi: Japsu? Kide? Joku?

Kisan jälkeen meni taas jonotukseski, kun lähdimme hakemaan Morin nimikirjoituksia. Onneksi jonossa oli jännää ja pääsimme höpöttelemään höpöistä asioista. Mori ja hänen assistenttinsa olivat aivan hurmaavia ja ihastelivat meidän K-On!-pukujamme ja varsinkin Mugin kulmakarvoja. Jotenkin koko tilanne oli hyvin hurmaava ja leppoisa.

Jee!

Animekonsertti oli jälleen hieno, vaikka tällä kertaa en itkeskellyt. Solistin mukana olo ei tuonut itselleni mitään uutta tai mullistavaa, koska kappaleet joihin lauluosuus kuului eivät ole niin lähellä sydäntäni. Pidän niistä ilmankin laulua. Videot puolestaan olivat hieman ristiriitainen uusi elementti. Toisaalta oli mukava katsella muutakin kuin yhtä ja samaa kuvaa, mutta välillä huomasin keskittyväni enemmän videoon kuin musiikkiin. Varsinkin sellaisten kappaleiden kohdalla, jotka eivät olleet minulle niin tuttuja.

Lauantai-sunnuntaiyö oli askartelujen aikaa, kun pukuja väsättiin viimetinkaan. Ei tätä enää ikinä. Itse olin muka jo luovuttanut oman pukuni suhteen, mutta ryhdyin silti tekemään pikku yksityiskohtia kera orjatyövoiman. Kuukausi ei ole tarpeeksi aikaa Kaoru Mori  -puvulle. Varsinkaan, jos tekee 6 päiväistä työviikkoa illassa ja käy emotionaalista vuoristorataa muun elämän kanssa samaan aikaan. Ei tätä enää koskaan.

En koskaan ole ollut näin tyytymätön pukuuni. Tiukka aikataulu pisti oikomaan niin monessa kohtaa pukua tehdessä, että oksettaa. Jos aikaa olisi ollut edes viikko enemmän ja voimavaroja hitusen runsaammin, puvusta olisi tullut paljon parempi. Rehellisesti sanottuna vihaan koko pukua. Vihaan niin perkeleen paljon. Sitä tehdessä minulla ei enää ollut kivaa samalla tavalla kuin yleensä cosplay'n parissa ja en halunnut tehdä sitä eteenpäin ollenkaan. Puvussa on niin paljon korjattavaa, että osa vaatteista olisi helpompi tehdä vain kokonaan uudestaan. 

Morsioni mun: Kangaskasa ja miä.

Puvut kuitenkin saatiin jollekkin mallille sunnuntaiaamuun mennessä ja sitten ne vedettiin päälle. Sunnuntai oli päivänä hyvin monitasoinen. Kaikki olimme pirun väsyneitä, minä äärettömän pahalla tuulella ja kiirettä piti. Olimme siis esityskisailemassa sekä woodi ja Kasa olivat molemmat pitämässä luentoja. Syöksyilimme lavan taakse ja takaisin. Takahuoneessa pääsimme myös tapaamaan Morin toistamiseen.

Morin tapaaminen Farsamin asussa oli hirvein ja hienoin asia ikinä. Yksi suurimmista haaveistani on ollut päästä näyttämään oma pukuni sarjan luojalle ja nähdä kuinka siihen reagoidaan. Omat tuntemukseni pukuani kohtaan eivät tehneet kohtaamisesta mitenkään helppoa. Saati se, että Mori kuitenkin on hyvin perehtynyt sarjojensa pukuhistorialliseen puoleen. En itse tosiaan päässyt ajoissa kirjastoon tutkimaan pukuhistoriaa näitä pukuja varten, joten kaikki oli kaavoitettu ja tehty vain referenssikuvien perusteella. Tiesin, että kaikki tekotavat eivät olleet lähelläkään autenttista. Minua oikeasti hirvitti ihan suunnattomasti.

Pääsimme ihan Morin Twitteriinkin.
Hartamanga

Miten se kisa sitten? Tällä kertaa minulla ei ollut osaa eikä arpaa sen päähänpiston kanssa, että lähtisimme kisaamaan. Esityksen sisällön kanssa en myöskään hirveästi ollut kosketuksissa. Hieman dramaturgista säätöä, ohjausta ja paikoituksia puin sen yhden ainoan kerran, kun harjoittelimme esitystä ennen Kuopioon lähtöä. On hyvä tehdä esitystä, kun ihmiset asuvat Oulussa, Rovaniemellä ja Vantaalla.

Paras rekvisiitta on parasta.

Kisa tuntui hirveän erilaiselta muihin verrattuna. Cosplay-mammat olivat ihania ja osasivat hoitaa hommansa hyvin. Tykkään myös Musiikkikeskuksen takahuoneesta, koska siinä on selkeä tila, missä olla ja völlyä. Tulee otettua paremmin kontaktia muihin kisaajiin ja aikakin kuluu siinä sitten. Tällä kertaa en edes kärsinyt samalla tavalla perinteisestä kisa-angstistani, vaikka muuten kyllä ahdisti. Koko takahuone oli kokenut jonkinmoisen Oulu-invaasion, kun joka nurkassa oli joku siltä suunnalta. Kisa omalta osaltani oli lavalle ja ulos. En odottanut mitään, pääsin pyörähtämään lavalla ja se riitti. Sain katsella lähes koko kisan ja hykerrellä muiden esityksille. Olivat hyvin kivoja.

Sitten olikin päättäjäisten vuoro. Oli tuskaisaakin tuskaisempaa istua Musiikkikeskuksen isossa salissa ja odotella tuloksia, koska oli niin pirun kuuma! Yleensä takahuone ja iso sali ovat ne kaikista viileimmät tilat koko puljussa, mutta nyt oli niin kuuma, että teki mieli valua tuolin reunalta alas lattialle lammikkona. Hajoilin sisällä, kun esityskisan kolmas sija ilmoitettiin, koska tiesin jo ensimmäisestä perustelusta, että se oli me. Kisa oli kovatasoinen, enkä osannut uskoa, että meidän pikku rykäisy ylsi kolmanneksi. Toinen ja ensimmäinen sija olivat täysin voittonsa ansainneet! Lavalla naamastani ehkä näkyi kuinka hyvilläni olin heidän puolestaan. ONNEA! Oolitte siistejä!

Matka kotiin päin oli väsynyt ja vammainen. Yölliset liian vakavat, elämää suuremmat keskustelut eivät tee hyvää ihmiselle conin jälkeen.

Jossain Muhoksen laitamilla, keskellä yötä, on hyvä leikkiä kaktuksia.

Acon oli kahden ääripään con; täyttä paskaa ja ihan huippua. Kiitos siitä? Nyt olen täysin hajalla ja haluan keskittyä muihin juttuihin vähän aikaa ja pitää lomaa cosplay'sta. Tykkään elää muutakin elämää. Haluan ottaa aurinkoa, uida, rullaluistella, nauttia kesästä ja käydä pussikaljalla. Kaikkea, mitä tähän mennessä en ole kerennyt tehdä tälle kesää. Päivittelen ehkä jotain Farsamin tekemisestä, koska siellä on ihan jänniä juttuja, mutta tulevaisuutta en mieti yhtään sen enempää kuin on aivan pakko.

Fukka kiittää ja kumartaa.

Hämäräperäiset toiminnat cosplay'n saralla

Mo.

Huomasin tuossa, että en ole tainnut kertoa tulevista puvuista oikeasti yhtään mitään. Olen ollut ulalla omine idoineni, mutta onneksi on kavereita, jotka välillä hinaavat perässä.

En ehkä koskaan ole aloittanut puvun valmistamista näin aikaisin, jonkun toisen tapahtuman perään. Minähän vihaan keskeneräisiä ja lusmuilevia pukuja, joten teen ne valmiiksi yleensä tiettyyn tapahtumaan juuri ennen kyseistä tapahtumaa. Ei tarvitse odotella, että pääsen pitämään niitä päällä ja olen oikeasti varma, että juuri silloin haluan pitää niitä päällä. Aqua kummittelee vajaavaisella olemassaolollaan... Mutta ei silti ole työn alla. Jotain muuta on kuitenkin aloitettu.

Jättinuuskaa. Tästä alkaa porttiteoria...

Matkani vie Animeconiin. Joku ihan random Kaoru Mori on tulossa sinne kunniavieraaksi kai ja kaverit ehkä ovat vääntämässä jotain Morin tuotannosta. Minut sitten nakitettiin mukaan. Hahmo on Farsami eli Sami Otoyomegatari'sta. Rehellisesti olen ihmisrekvisiittaa.

Random heebo oikealla ylhäällä.

Miten tämä nuuska nyt tähän mitenkään liittyy? "Nuuska" on teepusseja. Rorune, joka on rikostoverini Sarmaan'in vaatteissa, ja minä emme löytäneet sopivaa kangasta herrojen alupaitoihin, joten ostimme väärän väristä ja värjäsimme sen. Teellä siis.

Kuinka kylpyhuoneeni lainehti teetä.

Olen tehnyt teevärjäystä aikaisemminkin ja pidän sen tuomasta lopputuloksesta. Sainkin helposti suostuteltua Rorunen värkkäilyihin mukaan, koska tuntuu, että minulla on menossa 'nyt kokeillaan kaikkea suhteellisen outoa ja jännää' -vaihe cosplay'ssa meneillään (mihinhän kaikkeen se johtaa, en tiedä). Itse alupaita valmistui alta aikayksikön. Luultavasti tulen rakastamaan sitä ehkä vähän liikaa ottaen huomioon, että siitä pilkistää vain pikkuisen pääntien reunaa kaiken muun vaatteen alta...

Hubs, siitä tulikin ensin mekko.

Paita on ihana. Se on ohut, kevyt ja väljä. Harmi vaan, että sen päälle tulee kaksi isohkoa takkiasiaa. Yritin päästä kirjastoon etsimään pukuhistoriaa Lähi-Idän ja Turkin alueen perinnepukineista, mutta ruojat ovat laittaneet pääkirjaston säppiin jonkin remontin takia. En siis saanut pukuhistoriaa käsiini. Ja koska internet en luota sinuun.

Oleellinen pääntie on oleellinen.

Herroille tilatut peruukit tulivat jo joku päivä sitten, mutta vasta tänään sain ne haettua postista (paskiaiset ovat siitäneet postini kauas keskustaan, missä pitää vielä jonottaa sata vuotta). Ihan ensimmäinen ajatus, kun omani vetäisin päähän oli, että: "Tuntuupa mukavalta." Mukava peruukki tosiaan ja löytyy siitä volyymiäkin. Näitä mustia peruukeita nyt kyllä tukkii elämään... 

Absolutely Fabulous!

Vaikka Sami on ainoa uusi puku Animeconia varten. On hieman ollut puhetta ja höpöttelyä, josko Vauvatiimi - K-On! -tytöt lähtisivät ryhmäilemään. Ajatus on itselleni jo iskostunut, joten päätin laitta Yui'n toiselle päivälle. Tällä kertaa myös uudella kunnollisella peruukilla, joka ei viime Traconiin ehtinyt saapua.

Azy-Nyaa: Kangaskasa, Ritsu: woodi, Mugi: Rorune, Yui: Miä ja kuvasi Soffi.

Jopa Traconiin asti on keretty pohtia ja miettiä pukuja. Niitäkin on jo ihan hitusen aloiteltu, mutta kangasnäytteiden tilaaminen ei ole ehkä mitenkään näyttämisen arvoista etenemistä. Lähteenä on huippuhieno elokuva Interstella 5555 ja hahmona naispääolio, Stella.

Jee! Vastavärejä!

Kuinka väännän itseni sinisen avaruusolion muottiin, tulee olemaan jännittävää. Ja jotta saan tuosta mekosta juuri sellaisen kuin haluan, saan taistella kaavojen kanssa ehkä hieman. Kuva ei edes päästä kasarihkoa ällö-design'a oikeuksiinsa. Pääsen hiomaan taitojani jo tuttujen elementtien kanssa kuten kohoavapääntie. Pääsen myös hieman pois mukavuusalueeltani tuon basson kanssa... En jotenkin pidä itseäni hirveän helmaihmisenäkään, vaikka mekkoja on muille tullut väännettyä vaikka kuinka. Olen niin pähkinöinä tämän kanssa.

Muuten tulevaisuus on edelleen auki. Toivon ainakin, että saan sen Aquan tehtyä johonkin joskus tässä, koska kaikki materiaalit ovat lähes kasassa. Sitä odtellessa...

Fukka kiittä!

PS: Luulin tilaavani Animecon-rannekkeita, mutta sainkin jotain epäilyttävää...

Mitä ihmeen salakääröjä?

Liian paksu personaksi

Hei.

Sain tovereilta tuuppauksen, että julkaisisin tämän joten nyt mennään.

Se, että oma kehonkuva, itsetunto ja cosplay on nostettu taas esiin täällä suomalaisessa cosplay-blogisfäärissä, kehottaa minuakin hieman katsomaan asiaa. Asiaan vaikuttaa suuresti myös se, että näiden tekstien lukeminen sattui juuri sellaiseen saumaan, jossa en osaa itseni kanssa olla. Yritän siis perustella itselleni sitä, että miksi olen kirjoittamassa tästä samasta aiheesta taas. Sorkitaan tätä muurahaiskekoa vielä vähän lisää.

Muut ovat vuolaasti avanneet menneisyyttään ja tuntemuksiaan omasta kehostaan. Itse ajattelen enemmän tätä hetkeä ja paria tietynlaista näkökulmaa tämän tekstin runkona.

Ihan alkuun: Minä, Riikka, olen täysin sujut kehoni kanssa. Tai niin sujut kuin tällainen normaalipainoinen paksutyttö voi omasta kehostaan olla tässä maailman ajassa ja yhteiskunnassa. Olen lähes koko täysikasvuisen ikäni ollut se porukan paksu tyttö melkein kaikissa kaveriporukoissa. Minua on ympäröinyt monet upeat, hoikat ja kauniit ihmiset, mikä on tietenkin vaikuttanut siihen, miten katson itseäni. ”Mitä minä teen täällä? Miksi nämä ihmiset ovat minun kanssani, vaikka en selvästikkään kuulu joukkoon?” Sitten kuitenkin olen saanut kannustusta ja kehuja siitä, että vartaloni on täydellinen juuri minulle ja siksi olen osa tätä kaunista ihmisryhmää. Koska omalla tavallani minäkin olen kehossani kaunis.

Fukka luonnollisessa ympäristössään.
Kuvasi: Beetta

Cosplay-harrastajan, Fukkana, en voi sanoa olevani sujut oman kehoni kanssa, koska ne mallit, joihin ”joudun” vertaamaan itseäni ovat aina jollain tavalla kauniita ja hoikkia. Kaikista epärealistisista mittasuhteista välittämättä, minä olen lähes aina liian lihava suurimpaan osaan hahmoista, joita omat viihdemaailmani minulle tarjoilevat.

Oma tietoisuuteni kehosta, mittasuhteista ja anatomiasta on suhteellisen laaja. Olen piirtänyt monta vuotta tutkien ihmiskehoa ja anatomiaa. Äitini on ammattinsa puolesta hyvin perillä ihmisen kehon fyysisistä ominaisuuksista kuten lihasten toiminnasta ja liikkuvuudesta, ja sitä kautta olen yhdessä äitini opastuksella tutkinut omaa kehoani ja sen toimivuutta (koska yliliikkuvat nivelet ja jalkavika ja ja ja...). Olen harrastanut erilaisia asioita kuten tanssia ja muutenkin olen aina pitänyt ja ollut hyvä liikunnassa. Teatteriopintojen aikana aloin seuraamaan näitä kaikkia ominasuuksia muissa ihmisissä. Seuraan sitä kuinka ihmiset elehtivät, puhuvat, liikkuvat ja niin edelleen, koska hahmon luominen ja näytteleminen on helpompaa, kun on jotain mistä ammentaa (tietäisittekin miten paljon huomioin omaa puhetyyliäni ja pyrin pitämään sen kurissa). Tietenkin seuratessani muita aloin myös vertaamaan tätä kaikkea itseeni, koska näytellessä oma kehoni on se työkalu. Vaatetusalan opintoni ovat viimeisin suuri määrittävä tekijä siinä, kuinka hyvin oikeasti tunnen ihmiskehon, niiden erot ja ominaisuudet. Varaloanalyysit, mittasuhteet, väri- ja kaavaoppi ovat pahoja asioita. Kaikki tämä vaikuttaa tietenkin siihen kuinka hyvin näen itseni, ja minä näen hyvin.

Olen oppinut kikkailemaan oman kehoni kanssa ja voin ihan hyvillä mielin tehdä pukuja, vaikka hahmon ja minun muotoni eivät täysin kohtaisikaan. Silti tuntuu, että tietyllä asteella se ei tule koskaan riittämään.

Mitä laatikolla saa aikaan.
Kuvasi: Soffi

Maailmanlaajuisessa cosplay-yhteisössä ne kuumat tsirbulat saavat lähes hetkessä hyvän pukuilijan maineen, vaikka heidän osaamisensa puvun tekemiseen eivät olisi mistään kotoisin tai eivät edes tekisi pukujaan itse. He ovat kuumia, heidän vartalonsa sopii tämän hetkisiin kauneusihanteisiin ja moniin median hahmoihin. Hieman tästä kastista poikkeava pukuilija saa tehdä aivan hillittömän puvun ja hyvin, ennen kuin hänet huomioidaan samalla tavalla. Silti useimmiten kritiikin kohteeksi päätyy pukuilijan kroppa ja kasvot kuin varsinainen puku, jonka pitäisi olla se pääpointti. Jotta ilmaisisin asian mahdollisimman tönkösti: Hyvä kroppa voittaa yleensä hyvän puvun.

Ehkä ainoa puku, johon tunnen kroppani spoivan.
Kuvasi: Rorune

En siis puhu mistään varsinaisista kisa-asioista tai tapauksista Jessica Nigiri (no ehkä vähän siitäkin) vaan siitä, kuinka tämä yhteisö huomioi hyvän cosplay'n tai tasokkaan cosplay'n. Tietenkin, koska itse en ole sieltä pikkurillin laihasta kaartista, olen tämän pannut merkille. En olle löytänyt sitä ”vastinetta itselleni” sieltä suuresta internetin cosplay-massasta. Cosplay't jotka nousevat helpoiten esiin internetin syövereistä ovat yleensä sieltä pikkurilli-kaartilaisia tai miesten tapauksissa niitä treenattuja ja öljyttyjä yksilöitä, ja yleensä heidän pukunsa ovat hyvin keskivertoja tai välillä jopa huonoja.

"Oot läski, paska puku."
Kuvasi: Kangaskasa

 Yhdeltä kantilta haluaisin laihtua ja olla ”samalla tasolla” näiden tsirbuloiden kanssa, mutta toisaalta haluan tulla huomioiduksi mieluummin taitoni kuin mittojeni avulla. Oma arvostukseni muita pukuilijoita kohtaan lepää eniten heidän taidoissaan tehdä pukuja, muuntautumiskyvyssä ja monipuolisuudessa eri aspekteilla. Koska arvostan näitä ominaisuuksia muissa, niin tietenkin pyrin omalla tavallani saavuttamaan samanlaisia asioita omassa cosplay-harrastuksessani. Ennen kuin panostan kehoni ”laatuun”, panostan mieluummin pukuni laatuun. 

Jokaisella meillä on käynyt omat epäonnemme geeniarpajaisissa. Minä tiedän omani. Kaikki perheeni naiset ovat täysin samanlaisia vartalotyypiltään, minä mukaan luettuna. Heidän ja oman kokemukseni mukaan tiedän, että oma vartaloni on tällä hetkellä ”normaalissa” tilassa. Tarkoittaen sitä, että ellen radikaalisti muuta elintapojani johonkin suuntaan vartaloni ei tule tästä kovin paljoa muuttumaan, ja se on geenipohjaista. En syö mitenkään epäterveellisesti ja liikun kohtuullisesti, mutta silti vartaloni on mitä on. En ole enkä koskaan ole ollut ylipainoinen, mutta tämä on kehoni luonnollinen tila. Toiset ovat luonnostaan rimpuloita ja saavat tehdä töitä sen eteen, että saavat lisäkiloja tai lihasmassaa. Minulta löytyy lihasmassaa ja tervettä pyöreyttä. Kuka vaihtaa?

Alexia on ehkä ainoa pukuni, johon olen oikeasti liian pieni.
Kuvasi: Kide

Toisena omaa harrastustani hämmentävänä tekijänä on se, että suurin osa kehuista, mitä saan, olivat ne sitten ulkonäöllisiä tai puvusta annettuja kommentteja, ovat mieshahmoista. Minä kuitenkin olen ihan lähes täyspäiväinen naisolento, mutta tässä harrastuksessa näytän paremmalta poikana... Olen siitä ihan hyvilläni, että voin näyttää hyvältä myös siloposkisena japanilaisviihteen mieshahmona, jotka ovat muutenkin hieman kyseenalaisia. Esimerkiksi Naruton kohdalla olen ollut kaikista kehuista aivan käsittämättömän intopiukeana, mutta Narutolla on hahmona niin paljon arvoa, että en välitä, vaikka hahmo on poika. Silti se, että naisena en jotenkin tässä harrastuksessa ole tarpeeksi hämmentää minua. 

Kuvasi: Kangaskasa

En ole mikään romanttisella tavalla naisellinen nainen ja minulla on omat poikatyttöpäiväni. On kuitenkin hetkiä, jolloin pyrin olemaan nainen. Suurimmaksi osin nämä hetket ovat cosplay'n tai alkoholin sävyttämiä, koska sisimmässäni olen sukupuoleton olento. Kuitenkaan oma naiseuteni ei tunnu riittävän niissä cosplay-hetkissä. En ole laiha enkä kuuma, näytän kananmunalta, jolla on peruukki päässä. En siis kelpaa naiseksi cosplay'ssa. Nais-cosplay'ni ovat automaattisesti huonoja, koska en ole hoikka. Siloposki mies minusta vielä tulee, mutta ei naista.

Osaan olla iloinen tietyistä ominaisuuksistani omassa kehossani. Suora vartalotyyppini on hyvä mieshahmoja pukuillessa, koska ns. naiselliset muodot voin piilottaa helposti, kun ei ole takapuolta. Rintavarustuksen kanssa onkin sitten aivan toisin päin. Pidän pitkistä jaloistani ja varsinkin sääristäni, jotka toimivat hyvin animu-puvuissa. Toisaalta taas tiedän hyvin ne asiat, jotka vaikeuttavat harrastustani tietyiltä osin; korkea vyötäröni pakottaa välillä tosi typeriin kaavoitusratkaisuihin ja on ihan rehellisesti ruma, lyhyehkö kaulani kanssa pitää kikkailla kuvissa tai muuten näytän 30kg lihavemmalta.

Ruma toimii.
Kuvasi: Jasu

Se ehkä on tullut jo selväksi, ettei minulla ole ongelmaa näyttää rumalta kameran edessä tai lavalla... tai ylipäätään missään. Silti se, että tässä harrastuksessa olen koko ajan vertauskohtana johonkin, vaikuttaa siihen miten itseni näen puku päällä. Tässä harrastuksessa ollaan hahmoja, joille kuuluu myös luonne ja oma olemuksensa. Pelkkä puku ei ainakaan minulle riitä. Vaikka minä voisin olla ruma ja naurettava, keholtani ja naamaltani, kaikki hahmot, joita pukuilen eivät ole. Hahmo asettaa rajan sille, kuinka kaunis minun tulee olla. Yksi unelma-cosplay'ni on Final Fantasy VIII'n Edea. Edea on elegantti ja vahva, mutta myös sen lisäksi pitkä, hoikka ja kaunis. Nämä ovat päälimmäiset asiat, jotka hänen simppeli design'nsa tarjoilee. Tällä kropalla (ja vaikka laihtuisinkin) en näe, että koskaan voisin tehdä Edeaa, koska minulta tulee puuttumaan niin vahvoja elementtejä, jotka tekevät hahmosta Edean, kuten pituus ja kauneus. Joillekkin hahmoille vartalon malli ja koko ei ole niin tärkeää, mutta joillekkin se on hyvin määrittelevä osa hahmoa. Joillain puvuilla voi kikkailla, joillain ei.

Edea

Nyt lukaistuna tämä vaikuttaa hyvin masentavalta tekstiltä, mutta halusin (ja tietyt ihmiset halusivat), että tästä aiheesta voitaisiin nähdä taas jotain erilaista. Ennen cospaly'ta katsoin itseäni eri tavalla. Minun kohdallani cosplay on se asia, joka on saanut minut kyseenalaistamaan oman kehoni ja ahdistumaan siitä, millainen se on. Cosplay ei kuitenkaan ole koko elämäni ja siinä on niin paljon muuta sisältöä kuin vain minun kroppani, että tämä ahdistus ja ristiriitaisuus ovat vai pieni hiekan muru tiimalasissa. En usko ja toivon, ettei tämä tule kosakaan olemaan minulle maata kaatava asia tässä harrastuksessa, koska kuten sanoin haluan mielummin tulle huomatuksi taitoni kuin mittojeni avulla.

Fukka kiittä kovasti.

Näin loppuun voin tarjota teille myös toisenlaista näkökulmaa asiaan. Eräs halusi päästä vapauttamaan oman luurankonsa kaapista, mutta ei tinnyt missä sen tekisi. Tarjosin tätä blogia väyläksi ja tässä on haamubloggaajan viesti tähän aiheeseen:

[Cosplayta moititaan paljon ulkonäköpaineiden luomisesta, mutta se voi myös pelastaa ulkonäkönsä kanssa painivia. Minulla on ollut pienestä lapsesta saakka sairaus, jonka vuoksi päässäni on aina vaihtelevissa määrin yleensä hyvin laajoja kaljuja länttejä. Lapsena en koskaan halunnut käyttää peruukkeja, koska niistä tuli mieleen mummot ja kuolema. Pahimmassa teini-iässä yläasteella sairaus oli onneksi oireeton, mutta uusiutui myöhemmin. Ja tästä tuli totta kai hirveät ulkonäköpaineet vielä teini-ikäiselle tytölle. Luulen, että cosplay pelasti aika suuren osan minun itsetuntoani. Olin aloittanut cosplayn yläasteaikoina, ja koska cosplayssa lähes kaikki käyttävät peruukkeja olin saanut tottutella niihin rauhassa ja ne tuntuivat luonnollisemmilta kuin lapsena, joten otin sellaisen käyttöön arkenakin. Ja cosplaysta tuli suuri henkireikä ainaiseen hiuksettomuuden piilotteluun ja alemmuudentuntoon ns. ”normaalielämässä”.

Cosplayssa peruukit eivät ole vain okei vaan usein välttämättömyys, ja luontainen kiinnostukseni ja innokkuuteni niiden stailaukseen ja hoitoon oli hyödyksi ja toi paljon positiivista palautetta. Ja vaikka conipäivän jälkeen vaihdoin jokapäiväiseen peruukkiini, on sekin kohtuullisen normaalia cosplaypiireissä. Cosplayn ansiosta sain siis ensimmäistä kertaa sairaudestani huolimatta olla a)pelkäämättä peruukin paljastumista b) sain hyvää palautetta ulkonäöstäni. Halusin jakaa tämän sekä cosplayn puolustuspuheena vaikka sitä kovasti ulkonäköpaineita luovaksi haukutaankin, että muistutuksena asioiden mittasuhteista niille jotka panikoivat paria liikakiloa tai joitain itselleen epämieluisia mutta kuitenkin ”normaaleja” kasvojen tai kehonpiirteitään. Nimettömänä haluan pysyä ihan vain koska röllit ja lokit eivät minusta ole kivoja kommentoimaan oikeaa parantumatonta sairautta.]