Sama tyttö toistamiseen

Moi moi!

WCS-seikkailu on takana ja yritän nyt kirjoitella alta pois kaikkea sitä, mitä ei ole täällä kerennyt kertoa ennen reissua. Kerron kuitenkin tähän väliin sen, että palo pukuja kohtaan ei ole mitenkään hiipunut. En saanut cosplay-ähkyä, josta minua varoiteltiin, vaan päin vastoin; nyt olen irti kaikista lupauksista ja suunnitelmista. Haluan vain tehtä uusia pukuja ja uusia esityksiä, mutta yritän pitää edes jonkinmoisen tauon ennen seuraavaa projektia. Tässä on monta vuotta (ja varsinkin tämä viimeisin vuosi) tanssittu WCS:n pillin mukaan, joten pieni hengähdystuokio on paikallaan.

Tässä merkinnässä tulen kertomaan Sanin, eli WCS-finaalipukuni, valmistusprosessista. Olen tehnyt Sanin jo kerran aikaisemmin vuonna 2011, joten taas pääsin selkeästi näkeään oman kehitykseni tämän harrastuksen parissa.

Kuvasi Kis

Finaalipuvut meille valikoituivat sen perusteella, että mille hahmoille pystyisimme luomaan mielekkään esityksen. San ja Ashitaka ovat olleet meillä suunniteilla jo monta vuotta. Minulla oli myös esitysidea olemassa, johon San ja Ashitaka sopivat (idea kävi kuitenkin lopulta melkoisen myllyn läpi ennen lavalle päätymistä), joten lopulta päädyimme heihin.

Eka osa jee!

Aloitin Sanin mekon ihan ensimmäisenä. Olin hyvin tarkka materiaaleista, joita halusin käyttää, joten ostin valkoisen pellavakankaan, jonka ompelin mekoksi ja sen jälkeen värjäsin. Halusin käyttää mahdollisimman luonnonmukaisia materiaaleja, koska San asuu metsässä ja koko elokuva sijoittuu ympäristöön, jossa teollistuminen on vasta aluillaan. Yhtenä syynä oli myös tietenkin se, että luonnonmateriaalit hengittävät paljon paremmin kuin keinokuidut.

Mononoke Hime on elokuvana taas tapauksia, joissa vaatteiden toimivuus ei ole tästä maailmasta; Sanin mekon helma ei näytä elokuvassa kellotetulta, mutta välillä siinä on niin paljon volyymia, että ainoa tapa saavuttaa tuo volyymi on kellotus. Kiitos taas 2D. Tämä taas toi mukaa ylimääräisiä saumoja...

Värjäystestejä ja lopullinen mekko.

Saatte kuvan mekon sisärakenteista, koska halusin esitellä niitä WCS-tuomaristolle, mutta teknisten ongelmien takia en tiedä näkikö niitä koskaan kukaan. Tästä lisää sitten WCS-seikkailumerkinnän yhteydessä. Kuitenkin mekon mallista tuli tosi mukava ja kiva. Ajattelin tehdä toisen mekon ihan arkikäyttöön samoilla kaavoilla.

Sisusrakenteet.

Hauskin ja rentouttavin osa tässä puvussa oli varmasti helman repiminen. Tai no, alkuun meinasi jännittää, mutta sitten, kun sain ideasta kiinni, nautin täysin. Helma on siis leikattu ns. oikeaan pituuteen ja "muotoon", minkä jälkeen kankaan reuna on kulutettu pienillä lovilla ja repimisellä. Lopuksi helma on viimeistelty kangasliimalla mekon sisäpuolelta, ettei helma kuitenkaan lähde oikeasti liestymään ja hajoamaan. Ja että voin nakata koko mekon pesukoneeseen.

Ompelin oikean mitan kohdalle valkoisen langan ja piirsin repeämät kangasliidulla ennen kuin leikkasin helman.

Pieniä viistoja leikkauksia ensin yhteen suuntaan ja sen jälkee toiseen suuntaan, minkä jälkeen vain nyhdin sormilla ja kynsillä helman risaisemmaksi.

Leikelty ja nyhdetty. Tämän jälkeen huolittelu liimalla.
Ja kuten huomata saattaa, väri heittää härän pyllyä joka kuvassa.

Valkoinen liivi ei ollut mitenkään erikoinen. Tein sen kaksinkertaisena kahdesta hieman erilaisesta kankaasta. Kankaiden kudoksen tiheydessä ja värissä oli pienen pieni ero ja pähkäilin pitkään kummasta tulisi oikea puoli. Ero oli niin huimaava, että lopulta Tokyo Roundilla liivi oli ns. väärin päin päällä :D

Tein liivistä jopa koeversion, koska halusin toteuttaa sen ilman leikkaussaumoja ja muotolaskoksia. Tämä tietenkin tarkoitti sitä, etten mitenkään saisi siitä niin ihonmyötäistä kuin elokuvassa. Ainakin omasta mielestäni olisi hupsua, että San juoksentelee ympäri metsää jossain makkarankuoressa. Pohdin myös materiaalivalintoja; joissain kohdissa elokuvaa liivi näyttää karvaiselta ja joissain ei. Lopulta päädyin puuvillakankaisiin, koska ne ovat luonnonkuitua ja niita pystyi kuluttamaan ja repimään ilman, että koko kangas hajoaa käsiin käytössä tai pesussa.

Lähes valmis liivi.

Yksi lempiosistani tässä puvussa ovat korvakorut. Ensimmäisessä versiossa korvikset olivat ehkä kynyimmät ikinä, joten nyt halusin panostaa niihin kunnolla. Korvikset ovat lähestulkoon kokonaan Fimo Light -massaa. Kokeilin alkuun tehdä niitä onttoina valkoisesta worblasta, mutta sain dumpata koko idean aika äkkiä.

Epämääräisiä lätysköitä.

Tein massasta suunnilleen oikean kokoisia lätysköjä, jotka kuivumisen jälkeen liimasin yhteen, täytin raot ja reijät ja lopuksi hioin oikeaan muotoon. Sahasin molempiin valmiisiin kiekkoihin lovet, joihi upotin rippukorvakorujen koukun. Kiinnitin koukun ja sinetöin muutenkin ylimääräisen tilan lovessa jämä-worblalla.

Siellä semmonen.

Päätin tehdä korut oikeina korvakoruina vain siksi, että tiedän korvanlehtieni kestävän jonkun verran painoa. Ontot ja kevyet korvikset olisivat olleet ihanteeliset, mutta ei. Yksi päivä nämä korvissa on ihan ok, mutta kaksi päivää alkaa jo tuntua. Varsinkin illan puolella.

Ta daaa!

Elokuvassa Sanin korvikset välkehtivät ja kiiltävät ihanasti, ja halusin jotenkin saada aikaan tuon kiillon. Maalasin ensin pohjan ihan vain valkoiseksi ja päälle suihkuttelin kiiltävän spray-lakan. Lakka kiilsi kyllä, mutta jo kaksi kerrosta lakkaa muutti korvisten värin kellertäväksi. Sain jonkun kerran hioa ja maalailla korviksia uusiksi, että olin lopputulokseen edes jotenkin tyytyväinen. En saavuttanut aivan sitä kiiltoa, jota tavoittelin, ja jos koskaan tulen löytämään sopivan kauniin valkoisen helmiäismaalin, maalaan nämä uudestaan.

Seuraava askartelupaskarteluprojekti oli Sanin hammaskaulakoru. En edes lähtenyt etsimään sopivia helmiä, vaan saman tien päätin, että teen helmet (taas) itse. Nämä sentään olivat suhteellisen halppoja ja nopeita tehdä.

Rullaati rullaa vaan taas.

Pitemmät helmet tulivat kaulakoruun hampaiden väliin. Lyhyemmät taas tulivat hampaiden sisälle, ettei hampaisiin tarvinnut porata reikiä ollenkaan. Hammashelmet saivat päälleen kuoren ja muodon foliosta, minkä päälle muovailin varsinaisen hampaan Paperclaystä. Folion tarkoitus oli keventää painoa, autta muodon pysymisessä ja säästää arvokasta Paperclayta.

Tämmöisiä pötkylöitä.

Sitten, kun hampaita oli tarpeeksi, niin piti aloittaa hio-paikkaa-ruljanssi. Kuitenkin, koska kuvittelen päässäni korun pötkylät hampaiksi, en ollut niin pilkun päälle siitä, että tuleeko hampaista aivan saman näköisiä. Hampaat harvoin tuppaavat näyttämään ihan prikulleen samalta.

Lähes valmis. Hampaista puuttuu vielä maali ja lakka.

Sekä helmet että hampaat saivat maalit päällensä. Yritin hieman patinoida ja muutenkin maalata hampaita vähän epätasaisesti, että ne näyttäisivät edes jotenkin orgaanisilta. En tiedä miten se onnistui ¯\_(ツ)_/¯

Lakka, jota käytin helmiin ja hampaisiin alkoi kuitenkin käyttäytyä vähän hupsusti Japanissa. En tiedä johtuiko se lämmöstä tai kosteudesta vai aineesta itsestään, mutta lakan pinta muuttui oudon tahmaiseksi...

Möö!

Naamio oli yksi jännäkakka; se oli iso osa esitystä, mutta en ollut varma, millä mokoman saisi pysymään kunnolla päässä. Yritin tehdä siitä todella kevyen ja silti kestävän, mutta lopulta se painoi lähes yhtä paljon kuin naamio, jonka tein 2011 Darwi-massasta.

Pohjana käytin EVA-muovia, minkä voileipäsin kahden mustan worbla-levyn väliin. Näin sain hyvän ja tukevan pohjan kaikelle muulle. Myös naamion päällä mutkittelevat makkarat ovat mustan worblan jämiä.

Tötteröitä. Keskellä suu ja sivuilla silmät.

Tein suu- ja silmäaukkojen ympärille tulevat tötteröt irrallisina. Myös niissä pohjana oli rinkulat EVA:aa jotka voileipäsin mustalla worblalla, minkä jälkeen kasasin jämä-worblasta niiden päälle korkeutta ja muotoa. Tämä siksi, että pystyin vielä myöhemminkin lämmöllä muokkaamaan niiden muotoa naamioon sopiviksi. Kun tötteröt olivat jollain tasolla oikean muotoiset, tein naamiolle pintakäsittelyn spray-kitillä.

Siellä lojuvat. Korvat siellä kans.

Samaan syssyyn ja samalla tekniikalla tein myös karvareuhkaan tulevat korvat; EVA voileivättynä mustalla worblalla ja sitten taivuteltu oikeaan muotoon, pintakäsittely ja maali sekä lakka päälle.

Näissä ei mitään ihmeellistä.

Tein pintakäsittelyn naamiolle ja tötteröille erikseen, koska halusin kiinnittää silmiin ja suuhun tulevan mustan kankaan niiden väliin. Kangas siis estää sen, että oma naamani ei vilku naamion aukoista, vaan ne näyttävät vain pimeeiltä reijiltä. Halusin saada kankaan mahdollisimman hyvin piiloon myös naamion sisäpuolen siisteyden takia.

En voi hyvin.

Kangas on jotain muinaista nailonia, jota käytin jo ensimmäiseen Sanin naamioon. Näen siis kankaasta läpi, vaikka enimäkseen katselen maailmaa noiden pienten lovien, jotka ovat silmien alapuolella, läpi. Kun kangas oli liimattu paikalleen, liimasin myös pintakäsitellyt tötteröt naamioon.

Maalit ja eka kierros patinointia.

Olen hirveän huono tekemään patinointeja tai varjostuksia. Jos lähdekuvassa asia ei näytä nuhjuiselta, en jotenkin osaa lähteä tekemään omasta versiostani nuhjuista. Yritin vähän tökkiä itseäni tämän puvun kanssa, ja siksi lisäsinkin naamioon vielä enemmän patinaa tuon toisen kuvan jälkeen. Silti valkoista liiviä en tahtonut sotkea, koska elokuvassa siinä näkyy sotkuja vasta elokuvan loppupuolella, kun on vähän jo sodittu. Ja meidän esitys "sijoittuu" elokuvan alkupuolelle.

Naamioon ja korviin on porattu reijät, joista ne on ommeltu kiinni itse karvaviittaan. Viitassa ei ole kovinkaan mitään ihmeellistä... ja kaikki siitä otetut kuvat ovat vain karvakasoja, joista ei saa mitään selvää. Mut hei! Vuoritin koko roskan!

Reuhkan sisäpuoli.

Viitta ja huppu ovat kiinteästi kiinni toisissaan ja molemmissa on tosiaan vuoritus.

Karvakankaan kanssa kävi taas klassiset ja jouduin tilaamaan sen maailmalta. Olin jo katsonut eräästä netin kangaskaupasta sopivan kankaan, tilannut näytetilkut, mähkinyt ja tehnyt päätöksen, kun sitten tilaamisvaiheessa kangasta ei enää ollutkaan myynnissä. Juoksin ja kiersin kaikki mahdolliset kangaskaupat läpi, mutta mistään ei löytynyt minkäänlaista valkoista karvaa, joka olisi kelvannut. Viimeinen vaihtoehtoni oli eBay ja sormet sekä varpaat ristissä odotin sieltä kangasta tulevaksi. Onneksi kangas, joka lopulta saapui oli lähes täydellinen eikä edes mitenkään huonolaatuinen.

Suosikki osani koko puvusta ovat kengät, jotka onnistuivat paremmin kuin hyvin. Kengät tai oikeastaan tossut on tehty aivan kokonaan itse ilman mitään pohjaa tai tukirakennetta.

Kolme villasukkaa oli vähän liikaa, mutta tulipa kokeiltua.

Kaavat tossuihin syntyivät perinteisellä tuorekelmu+teippi-metodilla; jalkaan muutama sukka, kelmutus ja teippaus, minkä jälkeen piirtelin saumojen kohdat. Tein koevedoksen, jota saikin muokata aika lailla. Tossut ovat myös vuoritetut, ja juuri siksi minä tykkään niistä niin paljon; ei päälitikkauksia näkyvillä.

Materiaaliksi tossuihin valikoitui pellava ja nahka. Pellava jatkoi tätä luonnonmateriaalien teemaa (nahka myös) ja nahka pääsi tossujen pohjamateriaaliksi. Nyörit, joilla tossut on sidottu jalkoihin ovat puuvillaa.

Kerrankin minijaloista on jotain hyötyä.

Tossukat!

Fun fact: Tein worblasta muotin omista varpaistani sitä hätää, että jos joudun hirveästi muokkaaman tossujen kärkeä höyryttämällä tai käsin ompelemalla, niin voin tunkaista worbla-varpaat kengän sisälle ja pyöritellä niitä helposti käsissäni. Varpaille ei kuitenkaan tullut käyttöä.

Da Warbaat

Jaaaaaaaaaaaaa... murheenkryynitikari. Siis... näin yksinkertaiseksi asiaksi se vaati aivan liikaa tekemistä ja vääntämistä.

Minä siis olen tehnyt saman tikarin täysin vasurilla jo ensimmäisen Sanin tarpeistoon. Nyt tein sen muka niin näppärästi ja sujuvasti hetkessä, kunnes tajusin, että eihän se Sanin tikari oikeasti näytä yhtään samalta. Hakkasin päätä hetken seinään. Lähdin rakentmaan uutta tikaria kustun tikarin päälle. En tiedä, mikä aivoitus se oli, mutta lopputulos oli aivan hirveän ruma ja työjälki vielä hirveämpi. Hakkasin tikaria hetken lattiaan, kunnes se meni poikki. En todellakaan tiedä, mikä hapenpuute aivoillani on ollut tuona päivänä, kun onnistuin pissimään niinkin yksinkertaisen asian KAHDESTI!

No, pakko oli yrittää vielä kerran uudestaan.

Valitettavasti osa kuvista tuhouti osittain, joten laatu on suttu.

Lopullisen tikarin pohjaksi päätyivät (silloin, kun en ollut aivohalvauksen alaiseena) kartonki ja bambupuikot. Pinosin bambupuikkoja kartonkimuodon molemmin puolin, että sain kolmiulotteisen muodon alulle. Sitten liimasin päälle uudet palat kartonkia ja hyvin ohuen softiksen (valk. toinen kuvaa) vielä oranssin kartongin päälle. Koko hässäkkä sai päälleen mustan worblan ja kahva vielä lopulta vähän enemmän. Pintakäsittelynä jälleen spray-kitti, päälle maalit ja lakka. Lopuksi vielä kiedoin kahvan ympärille mustan kankaan, jonka liimasin ja ompelin käsin kiinni. Näin, hyvin simppeliä ja yksinkertaista.

Tässä vielä vertailun vuoksi kuva katkenneesta hirviöstä ja sen sisuksista vertailun vuoksi. Katsokaa aivopieruani.

I'm somewhat good at this I promise.

Tämä ei ollut ainut asia, mikä ei mennyt ihan niin kuin Strömsössä. Sanilla on päässään ja käsivarsissaan höpsöt remmit. Voisi luulla, että ne ovat mustat, mutta ha haa! Ei! Ne ovat siniset! Kokeilin vähän vaikka ja mitä, mistä voisin ne tehdä, mutta lopulta päädyin siihen, että kuminauha on paras vaihtoehto. Sitten alkoi valkoisen n. sentin levyisen kuminauhan metsästys, koska tummansinistä tuskin löytyy (Vahingossa löysin kirkkaansinistä... Vaalan sekatavarakaupasta. En ostanut, koska möö! Ihan väärän sävyinen!). Tarkoituksena oli värjätä nauha iDye Polyllä tummansiniseksi.

Valkoisen sentin levyisen kuminauhan löytäminen osoittautui hirmu vaikeaksi. Lopulta sitä kuitenkin löytyi. Enkä edes muista mistä (paitsi Vaalassa oli sitäkin).

Jännää!

Kattila laitettiin ruplattamaan ja kuminauha pääsi keittoon...

Miten meni? Noin niinku omasta mielestä?

Tässä vaiheessa sanoin, että: "Vidut! Mennään vanhoilla!" Käytin siis samoja mustia kuminauhoja, jotka olivat jo alkuperäisessä Sanissa.

Me yritimme kikkailla asioilla esityksessä! Nimittäin mustalla valolla eli siis UV-valolla. Harmiksemme efektit eivät toimineet lavalla, koska taustavalot olivat liian kirkkaat. Tiesimme jo alusta lähtien, että efekti ei välttämättä tule toimimaan lavalla, mutta halusimme kokeilla. Mm. Sanin naamion osia oli maalattu pimeässä hohtavilla maaleilla. Ehkä näillä voi joskus kenties vielä kikkailla jossain kuvauksissa ¯\_(ツ)_/¯

Teos: Pimeässä on vaikea ottaa kuvaa
Tekijä: Miä

Tässä oli Sanin oma kertomus. Katsotaan, mihin tartun seuraavana; onko luvassa Gwendolyniä, esityshölinää vai tarinoita WCS:stä. Sitä ei vielä kukaan tiedä!

Fukka kiittää!

Väännetään naamaa

Heiiiiiiiiiiiiiiiiiii!

Koska olen superiloinen eilisen tulvan ja saippuakuplien jäljiltä, ajattelin piristää itseäni vähän lisää sillä, että päivitän. Olen halunnut kirjoittaa tästä aiheesta jo pitkään, mutta en ole saanut aikaiseksi kaivella kuvia niin paljoa. Nyt kuitenkin päätin sen tehdä, eli kuvia on ja aika paljon. Käytän nyt omia kuviani vain siksi, että tiedän missä tietyt kuva ovat ja ne ovat minulle helpoiten käsillä.

Minä tykkään hirveästi katsella muiden cosplay-kuvia, varsinkin jos ne ovat hienoja ja niihin on nähty vaivaa, mikä näkyy kuvissa. Yksi asia, joka minua kuitenkin alkaa hiertämään, kun samojen ihmisten kuvia tulee katseltua paljon, on ilmeettömyys. Vaikka cosplay, ympäristö, kuvakulmat ja asetelmat muutenkin kuvissa vaihtuvat, niin usein pukuilijan ilme pysyy täysin samana. Kuvasta. Toiseen.

Itse väännän naamaani ihan arjessa hyvin paljon. Se on hyvä tapa kommunikoida. Yritän myös siirtää omien ilmeideni variaatioita niille hahmoille, joita pukuilen. Ilmeet viittaavat tunteisiin, ajatuksiin, mielentilaan ja persoonaan. Siksi minusta on mukavampi katsoa cosplay-kuvia, joissa ilmeillä on osattu pelata.

Ilmeettömyys toimii välillä.
Kuvasi: Kide

Hahmot ovat yleensä erilaisia ja ilmehtivät erilä tavalla. Toisille hahmoille sopii toinen ilme ja toisille se sama ilme ei käykkään niin hyvin. Ilmeet kertovat hahmosta. Hahmojen ilmeisiin tietenkin vaikuttaa se, millä tyylillä ne on piiretty tai animoitu (saatika, että pohjana olisi ihan oikea ihmineen!). Siksi luonteeltaan samanlaiset hahmot eivät välttämättä toimikkaan cosplay-kuvissa sama ilme naamalla. Yksi piirtää hahmojen ilmeet pienin vivahtein, kun toinen liioittelee kaikessa. Kulmakarvojen kohoaminen voi ilmaista hämmästystä, kun toinen piirtäjä taas piirtää silmät pullistumassa ulos kuopistaan ja leuan lattian tasolle hämmästyksen merkiksi.

Hymyjäkin on...
Kuvasi: aidu

...monenlaisia
Kuvasi: Kangaskasa

Toiset hahmot taas vaativat niitä ilmeitä ihan kunnolla. Hahmo ei näytä yhtään miltään, jos oikeanlaista ilmettä ei ole naamalla. Tietynlaisia ilmeitä voi korostaa meikillä, mutta aina se ei toimi, joten rohkeasti vaan naamaa mutkalle.

Kumpi on vakuuttavampi?
Kuvasi: Kide

Nämä Sesshoumaru kuvat ovat peräkkäiset kuvat n. 20 kuvan sarjassa, joka on otettu samasta kuvakulmasta. Vasemmanpuoleinen kuva on selvästi hetkeltä, jonka aikana en poseerannut. Minun pallonaamani perusilme ei missään muotoa päästä Sössömarua oikeuksiinsa. Muutos ei ole suuri oikeanpuoleisessa kuvassa, mutta helvetti soikoon on se kymmenen kertaa enemmän lähempänä Sesshoumarun luonneilmettä.


Kun on yksi hyvä ilme hahmoa kohden hallussa, on asiat jo kohtuu hyvin, mutta... kaikki on paljon hauskempaa, jos ilmeitä on enemmän. Mitä isompi repertuaari, sitä hienompi sirkus. Animessa, mangassa, peleissä ja muissa lähteissä hahmot kokevat yleensä monenlaisia asioita. Yleensä myös erilaisia tunteita tai ajatuksia hahmoilla tulee myös koettua. Hahmon luonne voi olla ailahteleva tilanteesta toiseen, joten sitä täytyy ilmein kuvata erilä tavalla.

Sama hahmo. Kaksi eri luonnetta.
Kuvasi:  Rullarinkeli

Mariya sattuu olemaan hyvä esimerkki tällaisesta hahmosta. Mariya on ihan täysikiero paskiainen, mutta esittää suurimmaksi osaksi kilttiä ja hartaasti uskossa olevaa koulutyttöä, jossa ei ole mitään vikaa. Ja samat vastakohdat pitäisi löytää myös omasta naamasta (I couldn't do it >_>). 


Vaikka hahmo itsessään ei olisi kovin ailahtelevainen voi monenlaisia ilmeitä repiä lähteen muistakin aihioista. Sarjan tyylilaji voi toimia inspiraationa tai tietyt kohtaukset, ajanjaksot, hahmodynamiikka... 

Eri hahmot, eri ilmeet. Sama yhteinen tilanne.
(Oma naama on copy+paste)
Kuvasi: aidu

Vahiko kuvausta...
Kuvasi: vas. Kangaskasa oik. Kide

K-ON! -kuvissa on jokseenkin uudelleenlavastus sarjassa tapahtuvasta kohtauksesta, jossa hahmojen luonteet ja yhdessä toimiminen tulevat hyvin esille ilmeillä ja myös eleillä. Ranma taas on toimintakomedia, jossa välillä ollaan vakavia, mutta puolet sarjasta lyödäänkin ihan läskiksi. 


Pitää ottaa hyöty kaikesta irti. Monenlaiset ilmeet ovat vain hyvä asia. Kameran edessä voi kokeilla ja kuvaajakin voi antaa vinkkejä, koska kuvaaja näkee lähestulkoon lopputuloksen kuvatessaan.  Luulen, että seikka, joka monia jarruttaa ilmehtimisessä, on pelko siitä, ettei näytä hyvältä. Ei niitä hirveimpiä kuvia tarvitsekkaan julkaista missään *köh*köh*. Niille voi nauraa kotona kavereiden kanssa. Ilmeitä voi myös harjoitella kotona ihan peilin edessä (ylläri), jos ei uskalla kameran edessä vääntää naamaansa mutkalle.


Silti minä olen sitä mieltä, että aina ei tarvitse näyttää hyvältä. Ei kotona, ei julkisilla paikoilla eikä cosplay-kuvissa. Joillekkin hahmoille sopii paremmin rumat ja epämääräiset ilmeet, kuin missihymy. Eikä pidä pelätä elämistä kameran edessä. Poseerauksen ei tarvitse olla nököttämistä jäykkänä. Minulle ihan täysin paikallaan pysyminen on hyvin vaikeaa, ja siksi tykkäänkin elää kameran edessä mieluummin.

Yksi lempikuvani Lukasta.
Kuvasi: Kaisa tai Sohvi

Tämä kuva on otettu hetkellä, jolloin laulan ihan oikeasti ääneen. Musiikkiin fiilistely oli minusta mukavaa ja rentoa, puhumattakaan hahmouskollisuudesta. Kiitän kovin Sohvia tai Kaisaa (en muista kumpi) kuvaamisesta samaan aikaan, kun otimme videomateriaalia OF'n musiikkivideota varten. (BTW en ole ikinä nähnyt kyseistä videota, eikä se lopulta päätynyt edes loppulliseen musavideoon.) Muutaman kuvan sarjassa oli paljon käyttökelpoisia kuvia, vaikka en pysynyt täysin paikallani hetkeäkään.


Ilmeiden muuttaminen on loppulelissä hyvin yksinkertaista. Pienillä kasvolihaksilla saa aikaan suuria asioita ja siksi minä kannustan kaikkia tutkimaan omaa naamaansa, sen ominaisuuksia ja harjoittelemaan ilmeitä. Ei kannata pelätä sitä, että näyttää välillä ihmiseltä, vaikka pitäisi näyttää animehahmolta. Joskus ne inhimillisimmät ilmeet tekevät kuvista vaikuttavampia. Jos kuvasta välittyy tunteita ilmeiden tai eleiden kautta, se voi koskettaa. Joskus oikeasti sydän on pamppaillut, kun vastaan on tullut niin täydellistä hipova cosplay-kuva, jossa on kaikki kohdallaa ilmeestä valotukseen ja pukuun. Kun näkee sellaisia kuvia, ne ovat hienoja hetkiä.


Fukka kiittää.


PS: Tulevat cosplay't jopa edistyvät pikku hiljaa.
PPS: Yritän kuvauttaa Ranmaa kunnolla tässä huomenissa, jos sisareni mun suostuu kuvaamaan.

Ulkona kontekstista

Moro!

Meinasin olla liian laiska ja lykätä tätä merkintää viikonloppuun, mutta en sentään. Tämän vuoden syksyn alussa tein hassun siirtymän harrastuksesta toiseen, ja liityin Fredrikin riveihin. Kovin paljoa julkista toiminta yhdistyksellä ei ole ollut, mutta adventtiviikonlopun naisten joulumessut toivat hieman esimakua erinäisistä edustustoimista.

Lähdimme myymään joulumessuille koruja sekä hieman esittelemään cosplay'ta ihan uudenlaiselle yleisölle. Kun Pohjankartanon koulu oli pullollaan noin 35-80v. naiskansaa, tunsin oloni hieman väärinsijoitetuksi. Vaikka saankin epämääräisiä kiksejä siitä, että voin kulkea conipaikalle puku päällä ja saada ihmiset pysähtelemään ja parhaimmillaan sammuttamaan autonsa liikennevaloihin, oli silti olo messuilla aika tukala. Sarkastiset aplodit huvittivat, mutta saivat myös ihokarvat pystyyn. Onneksi seurueemme onnistui naurattamaan suurimman osaa päivästä, enkä välillä edes hoksannut missä olin ja mitä minulla oli päälläni.

Esiintyminen hassuissa tamineissa niin suuren joukon edessä ihmisiä, jotka eivät suurella todennäköisyydellä tiedä cosplay'sta kovinkaan paljoa, oli oikeastaan hyvin jännittävää. Ihmisten kommentit, katseet ja ihan pelkkä käyttäytyminen olivat mielenkiintoisia. Osa ihmisistä tietenkin tuli innokkaasti juttelemaan ja osa taas ihan oikeasti kiersi meidät kaukaa.

Minä taisin olla se kaikista oudoin, koska valitsin Sanin edustuspuvukseni muiden hihhuloidessa sievissä koulupuvuissa. Syynä Sanin ottamisee oli se, että se on helppo ottaa pois päältä ja pukea. Tiukka aikataulu ei varmaan olisi muille puvuille toiminut.

Yksi huvittavista hetkistä messuilla oli se, kun eräs vanha mies tuli ja kutsui minua sieneksi. Oli hiemen hysterian sekaiset naurut purskahtaa saman tien, mutta onneksi ne sai joten kuten pidätettyä. Oli myös hupaisaa nähdä omia opettajia paikan päällä :B

Fuu kiittää.

Kuutiokuvausta

Hei!

Vaikka pukujen tekemisintoi on vaipunut jonnekkin apatian ja laiskuuden syövereihin, olen silti saanut kokea kuluneen viikon aikana jotakin hyvin jännnittävää cosplay'n parissa. Mariyalle eikä Rurukalle ole toistaiseksi tapahtunut mitään uutta, paitsi ajatustasolla (tai periaatteessa Ruruka sai housun kaavat myös, mutta ne on koulu juttuja). Lupailen itselleni toistuvasti, että aloitan pian, mutta koska määräaikaa ei toistaiseksi ole, arvailen villisti, että kehitystä ei tule tapahtumaan.

Kuitenkin, menkäämme tämän kertaiseen aiheeseemme.

Kesällä sain sähköpostia tuolloin vielä tuntemattomasta lähteestä. Viestissä kyseltiin missä oululaiset cosplay-harrastajat luuraavat ja miten heitä voisi lähestyä. Tarkoitus oli etsiä malleja eräänlaiseen kuvaus projektiin, ja herra, joka minuun otti yhteyttä, oli aijemmin "nähnyt tyttökatraan "hassuissa" tamineissa kaupungilla," ja saanut siitä idean etsiä muita pukuilijoita.

Minä olin ajatuksessa mukana heti sillä sekunnilla, kun viestin luin, ja lupasinkin yrittää värvätä muita ihmisiä mukaan. Kosiskelin aika monia ihmisiä ja sain hyvin innostuneita vastauksia, mutta ajan myötä ihmisten muu elämä alkoi tulla tielle. En halunnut kuitenkaan tuottaa pettymystä niin sinnikkäälle ihmisella, joka oli minut jostain kolosta kaivanut esiin. Halusin tarjota jotain muutakin kuvattavaa kuin itseni. Yritin sitten kuvauspäivää edeltävällä viikolla ja päivänä vielä houkutella ihmisiä mukaan, mutta kaikilla tuntui olevan jännempää tekemistä.

Lopulta päädyin kuvauksiin yksinäni ja päätin ottaa mukaani Zidanen. Muina vaihtoehtoinani olivat San ja Kusuri Uri. San sai kenkää sillä verukkeellä, että neidistä on jo paljon kuvia, lavalta, kuvauspalvelusta ja Hyrynsalmelta. Ja San on aika väritön verrattuna muihin pukuihini. Kusuri Uri oli alusta alkaen hyvin epävarma tapaus. 2010 Cosplay Gaalan jälkeen ei ole kovin tehnyt mieli sitä pukua katsella. Ei siksi, että olisin ottanut kisassa nokkiini, vaan siksi, että todellakin tuomareiden palaute oli osunut oikeaan. Koska Kusuri Uri sattuu olemaan yksi lempihahmoistani IKINÄ, tahdon tehdä hänet tulevaisuudessa uudestaan niin hyvin kuin mahdollista. Ompelu- ja kaavoitustaitojen kartuttua olen nähnyt sen, että voisin tehdä tuon puvun niin paljon paremmin nyt. Se tieto hallussni, en halua "murjoa" kuvaani Kusuri Urista sillä, että laitan päälleni puvun, johon en todellakaan ole enää tyytyväinen.

Pakkasin siis Zidanen epämääräisiin pussukoihin ja lähdin matkaan. En edes ollut varma mihin minun oli mentävä tai miten aikataulut antaisivat armoa. Häiritsi myös se, että olin menossa yksin, eikä kukaan olisi auttamassa bindauksessa. Viime minuuteilla sain onnekseni tylsistyneen, kauneimman Beettani mukaan. Beetta ei ole cosplay/anime/manga/videopeli/etc.-harrastaja, mutta oli suurella sydämellä mukana auttamassa <3

Kuvauksissa minulla oli hauskaa. En ole ikinä ollut kunnon studiokuvauksissa (YO-kuvatkin otettiin pusikossa). Oli jännä seurata kolmen kuvaajan säätöä valojen ja kameroiden kanssa. Osalla kuvaajista oli selkeät omat visiot siitä, mitä he halusivat, mikä oli todella hyvä, koska itse olin oikeasti aivan ulalla siitä, mitä minulta haluttiin.Aluksi oli hieman vaikea rentoutua kuvattavaksi, koska yritin ehkä miettiä kaikkea liikaa, mutta loppua kohden sekin alkoi onnistua.

En vielä tiedä ollenkaan, millaisia lopulliset kuvat ovat tai, mitä niistä lopulta tulee. Minulle ei kovin montaa kuvaa kamerasta näytetty, enkä edes pyytänyt saada nähdä niitä, koska minä tykkään yllätyksistä. Nyt täytyy vain odotella, että jossain vaiheessa kuvista alkaisi kuulua jotain. Odotan täällä aivan täpinöissäni.

Fuu kittää ja vielä kerran kiitokset Kuutioklubille mahtavasta illasta!

PS: Seuraavana vuorossa olisi Kitacon.

Tracon: Kakkaa ja timantteja

Moi!

Näin ensin haluan saada erään asian pois alta; olen lusmu. Jo kertaalleen ryssittyjen suunnitelmien ryssiminen kävi tällä kertaa helposti. Mariyahan ei valmistunut Animeseminaariin eikä Traconiin. Annan nyt hyviä tai huonoja (saatte päättää aivan itse) selityksiä tapahtuneelle. Animeseminaarin jälkeen minulla oli vajaat kaksi viikkoa aikaa saada Mariya valmiiksi. Tuohon aikajaksoon sisältyi kuitenkin Saryruskoin uudelleen lämmittely ja matka Seinäjoen harrastajateatteri -päiville. Lopulta minulla oli kaksi päivää aikaa saada Mariya kassan. Ei onnistunut, koska en edes yrittänyt, joten pakkasin laukkuuni Sanin (la) ja Cloudin (su) ja matkasin kohti Tamperetta.

Statuspäivitykseni ennen lähtöä. Ei se kovin mennyt vikaan.

Lähdimme matkaan jo perjantaina, jotta saisimme nauttia koko conin ohjelmasta mahdollisimman paljon. Yöpyminen Omenahotellissa kannatti, koska siellä sai todella hyvät unet eikä matkaa conipaikallekkaan ollut ylettömästi. Tampere-talo itsessään on niin ihana paikka, että kaipaan sinne vain käymään. Traconin teema oli hauska ja ajatus siitä, että mukaan voi osallistua, oli todella kutkuttava. En kuitenkaan ottanut osaa, koska tuntui, että tuota muuta ohjelmaa on jo niin paljon. Ohjelmia tuli siis katsottua aika lailla.

Ensimmäinen varsinainen ohjelma, jonka pääsimme katsomaan oli Cosplay-kisa ja WCS-karsinnat. Voi elämä sitä tasoa! Minä olin valmis itkemään aina jokaisen parin jälkeen, kun jokainen oli vähintäänkin yhtä hyvä kuin edellinen. Kylmät väreet menivät pitkin selkää moneen otteeseen. Tietenkin kaiken kruunasi Rimpun ja majon loistava taidonnäyte. Jälleen on oikea pari lähdössä matkaan. Kaiken sen hurmiohuurun alta en juuri muista cosplay-kisan pukuja, mutta mitä väliä.

Erään moitteen joudun kuitenkin tästä ohjelmasta nostamaan esille; juontajat. Olin niin pettynyt jo siinä vaiheessa, kun tajusin, että Rimppu ei voi olla juontamassa, koska kaikki, jotka lukevat Rimpun Awesomness Blogia tiesivät, että kyseinen naine on kisaamassa itse. Kuitenkin suurin järkytys tuli vasta kisan aikana. Engalanninkielinen juontaja oli hyvä, vaikka juonnoista oli välillä vaikea saada selvää, mutta hän hoiti hommansa silti mallikkaasti. Tämä toinen juontaja olikin sitten se musta lammas. Huonon artikulaation lisäksi hänen olonsa lavalla oli vain typerää itsensä huorausta yleisölle koko ohjelma alusta loppuun. Mikään muu ei ole ärsyttävämpää lavalla kuin ihminen, joka ei tajua, ettei hän ole se, jota ollaan tultu katsomaan. Lavalla nähtiin uudestaan ja uudestaan samoja vanhoja kikkoja yleisön naurujen kalastelemiseksi. Kaikista typerin temppu oli kuitenkin se, että hän vielä KEHTASI pitää tätä omaa pientä sirkustaan samaan aikaan, kun kilpailijat ovat lavalla ja esittelevät pukujaan! Minua harmittaa kisaajien puolesta, jotka saivat kuulla yleisön nauruja, kun eivät nähneet, mitä heidän selkänsä takana tapahtuu. Onnea kuitenkin kaikille voittajille ja onnea matkaan! Rimppu ja majo saavat luvan räjäyttää katon Jaappanin maassa.

Halusin nähdä Hopeanuoli!-musikaalin monestakin syystä ja tästähän minä voisin kirjoittaa, vaikka kokonaisen merkinnän, mutta taidan jättää väliin. 1. Minä olen onnistunut kasvamaan Hopeanuolen parissa ja se onkin syy yhteen suureen fobiaani. 2. Minä olen esiintymisnatsi. Syystä tai toisesta odotukseni olivat hyvin korkealla musikaalin suhteen, mutta jouduin pettymään parin ensimmäisen minuutin aikana. Olo oli kuin missätahansa nuorisoteatterikatselmuksessa, mutta minun ei tarvinnut jäädä vellomaan tuossa tunteessa, koska nostalgia ja kieli poskella -tekemisen asenne huokui esityksestä, ja siksi se toimi. Laulut kuuluivat valitettavan huonosti yläkatsomoon, jossa itse istuin, sekä äänentoiston muut ongelmat hieman häiritsivät. Hahmojen uudelleen karakterisointi toimi monen kohdalla hyvin ja hyviä roolisuorituksiakin nähtiin (Hakuro <3, Mutsun kenraalit <3, Sniper <3 ... ... ...). Myös vanhojen VHS-suomidubbausten lainaaminen toimi ja nauroinkin litkana monille kohdille. Joitain juttuja jäin kuitenkin kaipaamaan. Karhut oli toteutettu niin koomisesti, että nauran edelleen niille. Varsinkin Akakabuto, joka liikkui vielä kuolemansa jälkeenkin. Vaikka valomiekkaratkaisu Akakabuton tuhoamiseksi oli nerokas, odotin silti niin paljon legendaarista lausetta: "Nyt sinä näet miksi minun nimeni on lentävä sirkkeli!" Vielä pieniä miinuksia siitä, että parhaimmat laulajat olivat päätyneen pienimpiin rooleihin (mm. Fuji) ja Akamen säälittävään roolin roudarina. Vaikka löysin musikaalista paljon vikoja lavaesiintymisen ja tekniikan suhteen, ei mikään häirinnyt niin paljoa, ettenkö voisi katsoa niitä läpi sormien vain siksi, että sain nauttia niin suuren nauru- ja nostalgiaryöpyn niin pienessä ajassa. Kiitos siitä ja toivottavasti tätä nähdään vielä.

Lauantai-illasta kävimme katsomassa myös Alastomuus animessa -luennon, joka oli juuri sitä, mitä siihen mielentilaan tarvittiin. Oli jo melko myöhä ja väsy alkoi painaa, mutta turhanpäiväisen hömpän epämääräisistä aiheista kuunteli kyllä ihan mielellään. Puhuja oli mahtava, eikä mikkien reistailu hidastanut tahtia mitenkään. Luenon loppupuolella huomasi myös yleisöstä sen, että kello alkoi lähentyä puolta yötä, kun kommentteja alkoi sadella aika tiuhaan tahtiin.

Yön "extra-ohjelma" eli Inside the cosplayers' (vai cosplayer's?) studio -paneelin, joka meni aika överiksi, mutta minua ei haitannut. Monta kertaa taisin ääneen kysyä: "Mitä täällä tapahtuu?!" Viihdyin oikein hyvin ja oli mukavaa, että niinkin mukavasti pystyttiin käymään läpi asioita, jotka ovat jokseenkin vakavia (esim. eliitti/elitismi cosplay'ssa). Vaihteeksi jotain rennompaa, mutta asiapitoista ohjelmaa. Ei haitannut, että asioista välillä vähän eksyttiinkin. Tietenkin ohjelma olisi voinut olla vielä hyökkäävämpi panelisteja kohtaan ja ohjelma-aikaa olisi voinut olla enemmän, että kaikki olisivat päässeet tuomaan itseään paremmin esille. Minulla piti olla täsät vielä jotain muutakin sanottavaa, mutta muistini pätkii. Se täytyy vielä mainita, että majon ilmeet ovat jotain <3 Love them truly <3

Lauantai oli lähestulkoon täyttä kultaa, mutta sunnuntai olikin sitten toinen juttu.

Cosplay-journalismi netissä -paneeli oli ihan mielenkiintoinen, mutta lähti jokseenkin hitaasti käyntiin. Kuitenkin asiaa ja kiinnostusta riitti, mutta koko ajan oli vähän sellainen tunnelma, että tämä on jo tavallaan kuultu edellisenä iltana. Ohjelma oli kokonaisuudessaan hyvä ja antoi monenlaista informaatiota asiasta. Sellaisikin seikkoja tuli tanskalais vahvistuksen puolesta esiin, joita en ole itse koskaan edes miettinyt. Ja oli mukava kuulla erinäkökulmia syihin, miksi pitää blogia.

Ajan kuluksi menimme Kiden kanssa katsomaan Joka cossaajan peruukkiluennon, jonka minä olen tainnut kuulla jo 3 (?) kertaa eri muodossa, eikä se siksi juuri mitään uutta tarjonnutkaan. Valitettavasti hillitön nälkä iski kesken luennon ja jouduimme poistumaan kesken kaiken. Sitä pyydän syvästi anteeksi, koska ei ole kivaa eikä tapana poistua luennoilta kesken kaiken.

Sunnuntain skittikisa oli... tuskaa. Mitä oli tapahtunut sille mannalle, jota olimme saaneet nauttia edellisenä päivänä? Tuntui kuin olisimme matkustaneet ajassa taakseppäin vuoteen 2008... Huonot yaoi-vitsit olivat jälleen vallanneet lavan ja niin moni esitys oli jo entuudestaan nähty. Välillä minä niin toivon, että lavoilla nähtäisiin hieman enemmän originaaleja tuotoksia. Can't touch this etc. ja musikaalikappaleiden  lipsync-laulaminen on nähty kauan aikaa sitten. Ne naurattivat kerran, mutta niiden viihdyttävyys ei ole kovin pitkäkestoista, kun niitä toistetaan esityksestä ja vuodesta toiseen. Kärkikolmikko oli lähestulkoon sama, jota itse ajattelin. Ainoa asia minkä olisin muuttanut olisi ollut ensimmäiseksi ja kolmanneksi sijoittuneiden esitysten paikka. Puput oli parhaita: klassinen rakenne, joka toimi, koska hahmot onnistuttiin tuomaan niin hyvin esiin. Mukana oli kuitenkin jotain uutta ja ennalta-arvaamatonta, mikä piristi esitystä.

Ilmeeni kisan aikana.

Nettipukukisa ei jaksanut hirveästi innostaa skittikisan jälkeen, eikä yksikään puku aiheuttanut mitään suurempia OH WOW -tunteita, koska olin osan nähnyt jo launataina tai aikaisemmin sunnuntaina. Plussana kuitenkin täytyy mainita, kuinka helpottunut olin, kun juontajina olivatkin eri henkilöt kuin lauantaina. Kaksikko veti homman hienosti kotiin, vaikka vähän takelteluja oli joissain väleissä. Erityisesti mainittakoon positiivinen yllättyminen Biitin über-hyvästä englanninkielentaidosta!

Tosiaan minulle Tracon oli kakkaa ja timantteja, mutta eiköhän tästä pysty jatkamaan hyvällä motivaatiolla. Nyt tarkoitus olisi saada Mariya ja Ruruka pikkuhiljaa syksyn aikana valmiiksi, että ne saisivat edes joskus nähdä päivän valon. Cosplaygaala olisi vielä tältä vuodelta jäljellä, mutta taloustilanteeni kertokoot, että olenko menossa sinne vai en.

Fukka kiittää.

I (heart) Cosplay - Vastaus kysymykseen

Moi!

Kuluneen vuoden sisällä ja sitäkin ennen olen kuullut erään kysymyksen niin monta kertaa, että sitä on oikeasti pitänyt pohtia. Kuinkahan monta blogitekstiä olen lukenut siitä kuinka cosplay on perseestä ja kuinka se vie aikaa, rahaa, sosiaaliset suhteet ja terveyden? En enää edes itse tiedä. Olen toki itsekkin pienen ironisen parodian cosplay-elämästä kirjoittanut, mutta oikeasti minusta tämä ei ole niin persestä kuin kaikkia tuntuvat tuovan esiin. Miksi aina pitää kirjoittaa ja puhua niistä huonoista puolista? Cosplay ilman tuskaa on teeskentelyä - olen täysin samaa mieltä, mutta sen ei tarvitse olla pelkkää tuskaa. Kun kokee tuskaa nähneensä  vaivaa voi huomata sen, että on antanut kaikkensa puvun eteen ja voi olla vieläkin tyytyväisempi lopputulokseen.

Jokasisella on varmasti ne omat porkkanansa cosplayssa ja niin on minullakin. Aijonkin vastata omalta osaltani kysymykseen: Miksi minä tätä teen, vaikka se on välillä niin perseestä? Olen pohtinut asiaa oikesti kunnolla, mutta oikea valaistumiseni tuli, kun eräänä aamuna kävelin peilin ohi ja kaipasin jotain. Aloitetaan silti alusta.

Kun lopulta löytää hahmon, joka miellyttää niin paljon ulkomuodoltaan ja luonteeltaan, että haluaa tätä pukuilla, nousee pään sisällä valtava innostusmyrsky, joka ei jätä rauhaan. Koko sarjan tai pelin läpi täytyy yrittää tuijottaa niitä pieniä yksityiskohtia, joita puvussa on. Juonesta saattaa mennä jotain hieman ohi, kun mietii miten nuo, tämän  ja tuon pystyisi oikeasti tekemään. Ja vaikka puku ei olisikaan sellainen, jonka sen hetkisillä taidoillaan pystyisi toteuttamaan, se työntää eteempäin ja innostaa kehittymään, koska tulevaisuudessa tuon puvun voisikin osata tehdä.

Tämä nainen teki sen minulle!

Vaikka minulle puvun aloittaminen on aina hiemaan nihkeää, yleensä aloitettuani en malta lopettaa ennen, kun olen saanut jotain valmiiksi. Juurikin se, kun puvun ensimmäinen kokonainen osa on valmiina, on yksi cosplayn tekemisen huippuhetkistä. Innostus, tehdä koko puku loppuun, kasvaa ja muiden osien tekemisen aloittaminen ei enää olekkaan niin vaikeaa. Koin tämän juuri eilen Mariyan kanssa (minäkö taas myöhään liikkeellä?). Ensi oli hirveän vaivanloista saada itsensä ylipäätään kangaskauppaan (myönneettäköön, että olin kipeä), mutta takaisin kotiin päästyäni ompelin Mariyan hameen yhdeltä istumalta.

Yleensä jossain vaiheessa puvun tekoprosessin aikana alan epäillä itseäni hahmovalinnasta. Vaikka vedän Zidanen housut jalkaan en näytä yhtään Zidanelta, vaikka minulla olisi häntä. Kuitenkin, kun puku valmistuu osa osalta ja niitä voi sovitaa yhdessä, alkaa kokonaisuus muodostua ja usko omaan itseensä palata. Sanin kohdalla tämä jatkui kohtuu pitkälle. Olen kovin vaalea Saniin vettattuna ja vaikka sainkin peruukin leikattua ja sovitin sitä, en siltikään voinut kuvitella itseäni Sanina, mutta heti, kun laitoin myös Sanin pannan päähäni ja maalasin punaiset kasvokuviot, tunsin onnistuvani jossain sittenkin.

Se hetki, kun puku on kokonaan lopullisesti valmis ja tietää, että seuraavalla kerralla sen voi pukea päälle kokonaan kaikkine osineen, on kultaa. Itse yleensä en kokeile pukua tässä vaiheessa ollenkaan, vaan jätän sen coniaamuksi, koska se saa aikaan pienen jännityksen, joka pääsee sitten coniaamuna myös purkautumaan.

Jostain kumman syystä puvun pakkaaminen on minulle suuri nautinto (kuten myös kirja- ja DVD-hylyn järjestely). Palapeli, jossa kaikki osat ovat eri kokoisia ja muotisia, mutta kaikki pitäisi saada sopivasti samaan tilaan.

Muuttaessani sain tästäkin niin paljon iloa irti.

Coniaamuna en yleensä kerkeä tuijottamaan itseäni peilistä koko cossissa, koska niin usein on kiire ja minä olen se hituri, mutta ajatus siitä, että puku on päällä ja sitä saa käyttää taas päivän verran, tuo minulle kovin suurta mielihyvää.

Huoriahan me ollaan kaikki, niin myös minäkin. Minusta on hyvin hauskaa kulkea matka majoituksesta conipaikalle puvussa, joka aiheuttaa päiden kääntymistä ja joskus jopa huuteluita. Minä pidän ihmisten hämmentämisestä ja siitä, että saan ihmiset kiinnostumaan jostain heille vieraasta asiasta. Tämä ei päde pelkästään cosplay'ssa. Yleensä uteliaimmat ihmiset ovat juurikin niitä kaikista avarakatseisimpia. Olen saanut käydä niin monta mukavaa keskustelu cosplay'sta vain siksi, että joku on kaupan kassajonossa ollut tarpeeksi utelias tullakseen kysymään minulta, mitä minulla on päälläni.

Tietenkin sydäntäni lämmittää aina se, kun joku tulee pyytämään kuvaa. Minä tulkitsen sen niin, että edes jonkun mielestä olen onnistunut jossain. En ehkä kaikissa pienissä yksityiskohdissa, mutta jossain sentään (tai sitten olen saanut aikaan hyvät naurut. on sekin saavutus) Saatan olla hyvin epävarma omista puvistani, mutta satapäinen kuvaajien lauma nostaa luottamustani omiin taitoihini ja kykyihini. Lisäksi kuvatessa pääsen esiintymään, vaikka vain pieneksi hetkeksi. Silti saan olla hetken roolissa.

Kaikista parasta cosplay'ssa on ehkä se, kun conipäivän aikana lähestulkoon unohtaa, että on liikkeellä jokin puku päällä. Jossain vaiheessa sitä kuitenkin tulee sellainen tilanne, että kävelee peilin ohi tai luo ja hätkähtää, kun sieltä ei katsokkaan se oma naama, vaan jonkun aivan muun. Siinä vaiheessa olen pystynyt hämäämään jopa itseäni ja voin miettiä sitä, että minä olen saanut sen aikaan.

On myös tuhansia muita syitä, miksi minä rakasta cosplay'ta niin paljon ja muilla on varmasti lisää. Halusin kuitenkin nämä itselleni ehkä päällimmäiset asiat tuoda esiin. Toiset ovat mitättömämpiä kuin toiset, mutta kaikki nämä yhdessä tekevät cosplay'sta sen kaiken tuskan ja raatamisen arvoista.

Fuu kiittää ja toivoo, ettei se cosplay olisi muillekkaan pelkkää tuskaa.

PS: Saa nähdä olenko liian laiska saamaan Mariyaa Animeseminaariin valmiiksi, mutta jos en sinne niin Traconiin, mutta sitten Ruruka joutuu jäihin...

Tag tulee ja syö mun aivot

Hei!

Jo jokin aika sitten Ane-Ue taggsi minut tagilla, joka vaatikin rutkasti enemmän aivotoimintaa minun osaltani kuin luulin. Näin lähes viikon jo äitini tyhjässä talossa Kiden kanssa nyhvänneenä ja Final Fantasy XIII'aa tahkonneena, aivoni alkavat olla hyvällämallilla hilloutumassa. Unenikin ovat täyttä tuota peliä (ravager, ravagert, medic, ravager, commando, synergist, ravager, Diversity, ravager...). Lähes taukoamaton pelaaminen ei tee hyvää, joten päätin viimein tehdä tämän tagin. Tiedoksi kuitenkin, etten käytä omaa konettani, vaan äitini, joten kaikki mielenkiintoiset kuvat ovat eri kaupunginosassa. Tässä nähtävät kuva on nyysitty Naamakirjan puolelta. Eteen päin!

On kuusi asiaa jotka teidän täytyy kertoa. 3 negatiivista ja 3 positiivista, tietysti reehellisesti. Lopuksi taggaat kuusi blogia ja linkkaat blogin ales joka sinut linkkasi.

Kolme negatiivista asiaa jotka sinun täytyy kertoa. 1.Cossi joka on vähiten suosikkisi ja syy. 2.Huonoin kokemus conissa. 3.Huonoin conisi ja syy.

Kolme postiivista asiaa jotka täytyy kertoa. 1. lempi cossisi ja syy. 2. Paras kokemus. 3. Paras conisi ja syy.

1. Cossi, joka on vähiten suosikkini...
Heti ensimmäinen on hankala... Vastaan kahdella eri puvulla, koska ne molemmat saavat selkäkarvani pystyyn.
A) Sakura Narutosta. Tämä puku oli ensimmäiseni eikä ikinä valmistunut, eikä sen tarkoitus koskaan ollutkaan valmistua. Tein sen vain ja ainoastaan siksi, että en keksinyt mitään muuta tekemistä tekstiilityöntunneille. Mekko itsessään on tosi mukava päällä ja nätti, mutta Sakura hahmona ei ole koskaan kiinnostanut niin paljoa, että kehtaisin häntä pukuilla.
B) Zidane FFIX-versio... Oi elämä... Ainoa kuva, jota kestän noista vanhoista Zidane-kuvista katsella on tämä viereinen. Tänäpäivänä kysyn itseltäni, että: "Mitä kakkaa?" Peruukki oli jotain aivan kammottavaa... ja muutenkin. Nyt keväällä/kesällä, kun tein sitä toista Zidanea, tälle puvulle kävikin niin, että se lensi roskiin. Kaavoituksellisesti tämä puku on kuitenkin opettanut minulle todella paljon.

2. Huonoin kokemukseni conissa...
Taas tämä pistää miettimään. En mitään älyttömän ikäviä kokemuksia ole saanut osakseni, mutta vastaan taas kahdella. A) Tukicon 2009 ja sen saamarin moinen jonotus! Oli pyllystä. Ja B) CosplayGaala 2009... Tämä menee ihan omaan piikkiin, koska se oli aivan täysin itseaiheutettua. Olimme Kiden ja hänen ystäviensä kanssa nostaneet kuppia edellisenä iltana vähän reippaammin ja se kostauti pahasti. Hirvittävät kamikaze-tunnelmat, kuuma ja äärettömän kireät bindit.

3. Huonoin conini...
Ei ole epäilystäkään siitä, mitä tähän vastaan; Tsukicon 2009. Kaikki siinä tapahtumasta oli suhteellisen pyllystä, enkä miellä sitä oikeastaan edes coniksi mielessäni. Conipaikalla ei kuitenkaan tullut oleskeltua juuri ollenkaan, vaikka molempina päivinä oli puku päällä.

4. Lempicossini...
Tämä on myös vaikea. Haluaisin vastata Mariya Shindou, mutta koska puku ei ole vielä edes valmis... Tämä taitaa kuitenkin olla Cloud. Vaikka pidän lähestulkoon kaikista puvuistani ja yleensä juuri hahmon takia, Cloudista saan kuitenkin aina niin paljon iloa ja komiikkaa irti. Cloudin olemuskin on sellainen, johonn minun on helppo päästä käsiksi (ehkä johtuen myös siitä, että se on eniten ollut päällä).

5. Paras kokemukseni conissa...
Oho tämäkin liittyy Cloudiin. Animecon 2009, missä Cloud pääsi ensiesiintymiselleen. Kuitenkin sydäntäni lämmitti hyvin suuresti se ujo poika, joka tuli luokseni ja sanoi jotenkin näin: "Saisiko tämä hirmuinen Cloud-fanipoika halata." Vastasin tietenkin myöntävästi ja halasin poikaa, mutta vain toisella kädellä, koska en halunnut raapia häntä noilla kynsillä, ja sanoinkin sen hänelle. Siihen hän vain vastasi, että: "Joo, ei mitään. Tämä oli jo tarpeeksi. Kiitos." Koko sinä aikana, kun hän minulle puhui, hän vain tuijotteli lattiaa. Hykertelen tälle taas itsekseni...

6. Paras conini...
Nekocon 2011. Vaikka coni itsessään ei ollut mitenkään ihmeellinen, se viikonloppu onnistui olemaan niin miellyttävä paketti, että voisin tehdä sen heti uudesta (+ en osaa muita hyviä coneja perustella niin hyvin). Oli kavereita, oli mukava puku, kivaa autoilua, oli kivaa kisailla, oli kivaa vammata ja ei ollut kiire tai stressi sitä ennen tai jälkeen (kuten Desuconin tai viime vuoden Traconin tapauksessa oli).

Tämä haaste oli tässä. En nyt taggaa ketään, koska Final Fantasy -himotus on liian suuri, enkä kestä enää tätä pelaamattomuutta. Saatan kuitenkin myöhemmällä ajalla lisäillä tänne tagit niille, jotka tätä eivät vielä ole päässeet tekemään.

EDIT: Ja niitä tageja... 3 kipaletta.
http://perunakin.blogspot.com/
http://icantgiveaway.blogspot.com/
http://voronan.blogspot.com/

Fukka kiittää.

Tyttö, jonka nimeä kukaan ei tunnu muistuvan

Hei!

En lähtenyt Aconiin tänävuonna monestakin syystä mainittakoon, että se ei houkutellut Desun ja Nekon jälkeen juuri olenkaan ja mieluummin lähdin mökille. Joten ei mitään Acon juttuja tällä kertaa vaan Sania. Koska San on puku, johon liittyy niin kovasti hassuja asioita, ja sain viimein siitä kuvia, haluan nyt omistaa yhden merkinnän vain Sanille. Valmistus prosessi, esityksen rakennus, ehkä jotain vielä Nekoconista ja jokunen kuva. Tätä on luvassa.

San on vihdoinki valmistunut ja se on oikein mahtavaa. En oikeasti olisi jaksanut enää lykätä sen tekemistä yhtään enempää. Jos olisin, en luultavasti olisi ikinä saanut sitä valmiiksi. Loppujen lopuksi Sanista tuli kiva pukuna, kokemuksena ja hahmona. San on niitä harvoja naishahmoja, joissa näen omaa itseäni niin paljon, että oikeasti rakastun hahmoon. Tämä mennikäinnen tykkää susitytöstä. Oli mukavaa välillä pukuilla naista. Vaikka minulla ei varsinaisesti ole mitään naishahmoja vastaan, mieshahmot tuntuvat pukuilumielessä kiinnostavan enemmän. Sanin valinta Nekoconin puvuksi tapahtui samalla, kun pohdin osallistumistani skittikisaan. Harkitsin myös Sesshoumarun uusiokäyttöä, mutta totesin, että Sanille on helpompi rakentaa mielenkiintoinen esitys.

Kun aloitin Sanin tekemisen, aliarvioin ajankäytön aivan metsään. Suunnitelmani tosiaan oli saada koko puku valmiiksi yhdessä tai kahdessa päivässä. Maskin olin jo tehnyt etukäteen lähes valmiiksi, joten se oli osittain pois laskuista, mutta silti arvioni menivät todella pieleen. Lopulta tein töitä Sanin eteen noin viikon päivät. Mekon ompelin aikaisemmin keväällä, kaiken pienen tilpehöörin ja peruukin hoidin juuri ennen conia. En valvonut öitä huolissani valmistuuko puku ajallaan, vaan sain rauhassa omaa tahtiani tehdä kaiken valmiiksi. Jäipä minulle vielä lusmuiluaikaakin, kun torstaina ennen Nekoconia vietin päiväni rannalla kavereiden kanssa. Tuona päivänä minun oli oikeasti tarkoitus kokeilla esitystä vielä koko puku päällä, mutta se vähän jäi.

Karvakangas oli tuskaisaa... Karvaa on edelleen joka paikassa ympäri kotiani, vaikka olen siivonnut jo useaan otteeseen. Voi mennä hetki ennen, kun ryhdyn mitään karvaista taas ompelemaan.

Kun näkee mitä ompelee.

Peruukki yritti aiheuttaa minulle suunnttomasti harmaita hiuksia, mutta jopa minun huomaamattani se hoiti työnsä kunnialla. Peruukki on tosiaan Suomesta ostettu ja Pilailupuoti sen minulle tarjosi. Se oli alunperin hankittu Willy Wonka -penkkariasuuni, joka oli kokonaan vasemmalla kädellä väsätty puku (koska kukaan ei olisi osannut arvostaa paremmin tehtyä pukua). Karvaahan tuossa peruukissa on paljon, mutta niitä ei ole ommeltu verkkoon kovin tasaisesti. Eikä verkko itsessäänkään ole mitään perustavaa laatua; se ei istu kenenkään päähän. Jo peruukin suoristaminen teki ongelmaa, koska verkon alaosissa on niin paksut kerrokset  karvaa, etten meinannut mitenkään onnistua kaatamaan niiden päälle tarpeeksi kiehuvaa vettä ilman, että poltan samalla käteni tai jonkin muun ruumiinosan. Arkailin myös hieman sitä leikatessa (millon en?), mutta lopulta päätin ottaa ronskit otteet ja saksin menemään. Lopputuloksena oli ihan tyydyttävä peruukki ja hirmuinen kasa karvaa kylpyhuoneeni lattialla. Sanin päässä oleva pieni panta varmasti auttoi piilottamaan kaiken sen hirveyden, mikä se peruukki oikeasti oli. Se piti peruukin paikallaan, vaikka sen istuvuus päähän oli täysin pyllystä, ja se myös esti takahiusten törröttämästä rumasti... vaikka kyllähän ne  törrötti.

Kuvanlaatu on hyvä, kun kaukaa kuvataan.

Esityksen rakentaminen ei ollut iso juttu. Perusrunkoon käytin ehkä 10 minuuttia aivotoimintaa ja lopullinen malli syntyi puhtaasti vasta Nekoconin lavalla. Halusin pitää kaiken mahdollisimman yksninkertaisena, mutta halusin selkeästi kertoa esitykselläni tarinan. Halusin luoda heti alkuun jonkin jännitteen tai tunnelman, josta tilanne etenee selkeästi draamankaaren mukaan keskikohtaan ja Point of no return'iin sekä sitä kautta loppuun. Juoni on mun kaveri. San ei tässä tapauksessa ollut mikään paras hahmo valita, koska huolimatta siitä, että San on vahva naishahmo, on hän silti hyvin vahvasti kiinni muissa hahmoissa. San itse henkilökohtaisesti ei koe mitään juonen kannalta suuria muutoksia (paitsi kohtaa Ashitakan), vaan hänen ympärillään olevat saavat kokea nämä muutokset, mitkä heijastelevat Saniin heidän kauttaan. Olin kuitenkin menossa skittikisaan yksin... Joten hylkäsin idean siitä, että kertoisin puhtaasti Sanin tarinaa lavalla, ja lähdin pohtimaan elokuvan kulkua. Se, mitä yritin muka lavallakin sönköttää, siitä, miten ampumahaavat ovat suuressa roolissa elokuvan juonen kannalta, tuli ideana päähäni vahingossa.

Taustanauha toi paljon tukea tunnelman luomiseen. Minä en kovin pidä lip-sync-esityksistä, koska niissä on todella suuri mahdollisuus pissiä esitys, kun taimaus ei ole kohdallaa (ja mielummin käytän omaa ääntäni kerta livenä ollaan) sekä se vie niin paljon tilaa improvisaatiolta. Mikrofoonien käyttö on puolestaan tökeröä, jos tarjolla on vain käsimikit, joten suosiolla päätin tehdä miimisen esityksen. Luulen, että äänenkäytölliset ominaisuuteni olisivat riittäneet mikittä esiintymiseen Nekoconin lavalla, mutta miimisyys oli varmempi vaihtoehto (tuolloinhan en tiennyt esiintymistilasta mitään), ja maskin takaa puhuminen ei olisi onnistunut edes mikin kanssa. Kyllähän minä siellä kuitenkin jotain yritin äännellä...

En aivan osaa sanoa, miten esitys meni. Se ei mennyt huonosti, mutta parannettavaa tietenkin olisi ollut. Hieman jännitin maskin puolesta, koska se ei tahtonut pysyä tarpeeksi hyvin päässä "taistelun" aikan, joten jouduin teippaamaan sen leukaani esityksen ajaksi. Kuitenkin samaan aikaan, kun muut esiintyjät kauhistelivat yleisöä lavan takana, minä tutisin innostuksesta. Esiintyminen on minulle suuri nautinto ja vain yleisö voi tehdä siitä juuri sen, mitä sen pitää olla. Yleisö antaa myös oman potkunsa esitykseen. Sitten meinasikin tulla angsti... Tahtoisin jostakin saada käsiini esityksen tallenteen... Ja olen yrittänyt udelle palautetta tuomaristolta, mutta myöhäisellä lähestymiselläni taitaa olla omat sudenkuoppansa. Tietenkin olisi mukava kuulla palautetta ihan miltä taholta vain...

Kyllä se sijoittuminen hyvältä tuntui. Ei sitä voi kieltää...

Alan hajoilla lavalla

Tosiaan kävimme pienellä mökkireissulla, jonne päätin raahata Sanin mukaan. Hyvä, että raahasin, koska kuvaus mahdollisuudet olivat niin huikeat. Siitä huolimatta kuvaussaldo jäi pieneksi juurikin olosuhteiden ja erinäisten syiden vuoksi. Jokunen kuva kuitenkin saatiin.

Blurrrrrrrrrrrrrrrr

Öisin nouseva usva oli aivan uskomaton, mutta tuohon aikaan oli jo niin hämärää, että kameran valotusajat aiheutivat ongelmaa. Tarkennuksetkaan eivät olleet mitään parhaimpia. Kuvat suttasivat tosi pahasti, jos liikuin yhtään. Koska yritän eläytyä kuvatessa, on minulle todella vaikeaa pysyä täysin liikkumatta pitempiä aikoja. Joten monelle kuvalle kävi näin...

Tuli sieltä jokunen hyväkuvakin matkaan.

Sania tullaan kuvaamaan vielä lisää, mutta seuraavana voisin antaa tilaa Zidanelle, joka ei ole vielä edes täysin valmis. Ensikerralla pitää ottaa myös parempi kamera mukaan.

Fukka kiittää ja kumartaa.

Ps: Otsikko tulee siitä, että koko Nekoviikonlopun perääni huudeltiin: "Mononoke!" Enkä kertaakaan kuullut kenenkään kutsuvan minua Saniksi.

Ja kiitokset Ane-Uelle taggauksesta! Tässä lähitulevaisuudessa teen sen kyselyn.